Voinko antaa kaiken anteeksi?
Minä ja vaimoni olemme olleet naimisissa kuusi vuotta, meillä on kaksi pientä lasta ja asumme omassa rivitaloasunnossamme pienessä kaupungissa. Minulla on ollut ongelmia työpaikalla viimeisen vuoden aikana, työpaikkani tulee muuttamaan ja työni muuttuu jne. Olen kuitenkin luullut että elämme parhainta aikaamme yhdessä juuri nyt.
Vaimoni on ollut kotona pienemmän lapsen kanssa ja toki olen ollut vähän huolestunut kun hän on puhunut kolmenkympin kriisistään ja nettin keskustelufoorumit ovat vieneet suuren osan hänen ajastaan. Olemme puhuneet asiasta pariin otteeseen mutta vähän ajan kuluttua hän oli taas takaisin koneen ääressä koko ajan. Noin kaksi kuukautta sitten hän yhtäkkiä alkoi itkeä ja sanoi ettei jaksa enää. Puhuimme asiasta mutta silloin syynä oli muka uupumus ja tämä kriisi josta hän on puhunut jo syksystä lähtien.
Pari päivää myöhemmin hän sitten soitti töihin ja sanoi että on muutakin. Lähdin töistä kotiin ja hän kertoi olleensa yhteydessä toiseen mieheen jo jonkin aikaa. Selvitimme asiaa ja hän lupasi lopettaa yhteydenpidon. En halunnut lähteä sille tielle että yrittäisin ottaa selvää oliko tämä totta vai ei vaan päätin luottavani häneen.
Pari viikkoa myöhemmin menimme lasten kanssa viikonlopun yli pois kun hän oli töissä. Kun palasimme sunnuntaina, en huomannut hänessä mitään erikoista ja rakastelimme illalla. Seuraavana päivänä hän lähti kaupunkiin ostamaan itselleen vaatteita. Soitin hänelle kun hän oli perillä mutta hän ei vastannut vaikka soitin useita kertoja. Yleensä hän vastaa aina heti koska puhelin on kuin kiinniliimattu häneen aina.
Aloin aavistaa että jokin ei nyt ole hyvin ja aloin penkomaan tietokonettamme. Löysin kuin löysinkin sitten sen mitä toivon etten koskaan olisi löytänyt, hänen rakkauskirjeensä toiselle miehelle. Soitin ja sanoin että tiedän nyt mitä puuhaat ja äkkiä kotiin. Tämä toinen mies sitten ilmeisesti ajoi hänet kotiin ja nämä odotuksen tunnit olivat elämäni vaikeimmat, yksin lasten kanssa pää täynnä ajatuksia ja tuskaa.
Kun hän tuli kotiin hän kertoi mitä oli tehnyt, että tämä mies oli ollut meillä viikonlopun ajan ja että he olivat rakastelleet meidän yhteisessä kodissamme ja hotellissa aamulla ja että hän rakastaa tätä toista miestä.
Koska olen itsekin menneisyydessä tehnyt samankaltaista häntä kohtaan ja koska rakastan häntä ja perhettämme pyysin että yrittäisimme vielä pelastaa avioliittomme. Ensin hän kieltäytyi ja sanoi haluavansa ulos avioliitostamme. Monta päivää taistelin ja yritin kertoa hänelle että voisimme selvitä tästä ja lopuksi hän sitten ymmärsi että olen tosissani, että haluan ymmärtää miksi näin kävi enkä syytä häntä mistään muusta kuin siitä ettei hän ollut voinut kertoa ja aikaisemmin tästä ennen kuin meni sänkyyn toiseen miehen kanssa.
Aloitimme pariterapiassa käynnit heti ensimmäisellä viikolla. Hän kuitenkin sanoi, ettei voi luvata mitään, että hän käy terapiassa vain koska haluaa selvittää meidän suhteessamme olleet ongelmat ja sitten katsoa onko hän valmis jatkamaan suhdettamme. Ensimmäisen viikon ajan hän lähetti viestejä ja jutteli toisen miehen kanssa useasti. Painostin häntä lopettamaan yhteydenpidon ja hän lupasi että kertoo toiselle miehelle että hän tarvitsee vähän hengähdystaukoa jotta me voimme selvittä asioita ”rauhassa”. Tämä toinen mies oli kuin mikäkin kiimainen koira ja ajeli iltaisin Helsingistä, jossa hän oli työmatkalla, tänne meille päin ja soitti ja kertoi vaimolleni että hän kaipaa häntä niin ettei voi pysyä paikoillaan. Vaimoni sitten meni ja tapasi tämän toisen miehen, ainakin omien sanojensa mukaan baarissa, mutta epäilen näin jälkeenpäin että ehkä sängyssä. Itse elin kuin unessa, tuntui uskomattomalta että vaimoni oli sitä mieltä että suhteessamme oli jotain niin huonosti että tämä kaikki oli perusteltua.
Toisen viikon alussa minä ja hänen siskonsa saimme hänet lupaamaan että hän lopettaa suhteen toiseen mieheen kokonaan. Vaimoni ja hänen siskonsa kävivät Helsingissä ja tämä toinen mies kävi tietysti vielä tapaamassa vaimoani kun sai kuulla että hän haluaisi lopettaa suhteen. Vaimoni nyt kuitenkin vannoa että yhteydenpito loppui ja että hän todellakin haluaa jatkaa avioliittoamme ja pitää perheemme koossa.
Seuraavien kahden viikon aikana tapahtui paljon, välillä kaikki tuntui hyvältä ja olimme mielestämme löytäneet suhteestamme jotain uutta jonka varaan rakentaa tulevaisuutta. Puhuimme paljon mutta joka kerta kun aloimme puhua tästä toisesta miehestä, oli kuin välillemme olisi tullut kivimuuri, sain vain kuulla kuinka erikoinen tämä toinen mies oli, kuinka hän todellakin rakasti lapsiamme ja kuinka hän oli ehdottanut että he voisivat hankkia kolmannen yhteisen lapsen (plus että miehellä on kaksi lasta jo ennestään). Tämä tieto viilsi sydäntäni ja tunsin, ettei kaikki nyt ole kuten pitäisi. Vietimme myös tänä aikana hääpäiväämme, olimme hotellissa ilman lapsia ja kaikki oli mielestäni todella ihanaa.
En kuitenkaan päässyt irti tunteesta että jotain oli hullusti ja päätin sitten ottaa selvää valehteliko hän minulle. Laitoin pienen MP3 soittimen nauhoittamaan äänet asunnostamme päivällä kun olin poissa. Kuuntelin sitten seuraavana päivänä mitä asunnossamme oli tapahtunut päivän aikana, ja sain kuulla kuinka hän kertoi ystävättärelleen että tämä toinen mies, kun hän aamulla puhui hänen kanssaan, kertoi että hän mietti minkälaisen auton hän hankkisi jotta kaikki neljä lasta mahtuisivat siihen ja että hän oli miettinyt myös miten lapset asuisivat, kuka missäkin huoneessa ja että hän todellakin välittää lapsistamme (joita ei ollut edes tavannut).
Lähdin heti kotiin, tämä päivä oli muuten hänen syntymäpäivänsä, ja sanoin että nyt olisi aika kertoa totuus ja todellakin päättää mitä hän haluaa. Vaimoni murtui nyt täysin, huusi ulos tuskansa, ja pyysi etten jättäisi häntä! Mikä ero edelliseen kertaan kun hän jäi kiinni, nyt minä olinkin yhtäkkiä jonkun arvoinen, kelpasin näköjään taas!? Sanoin että voimme yrittää mutta että minun pitää ajan kanssa todellakin nähdä että hän tarkoittaa mitä sanoo.
Pääsin nyt tunteesta että hän pettää minua, ja keksin loppuviikosta että voin tarkastaa hänen puheluerittelynsä netistä käsin ilman että hän tietää asiasta. Katsoin joka päivä parin päivän ajan tietoja ja nyt hän todellakin puhui totta, ei yhtään puhelua eikä tekstaria kunnes hän noin viikko syntymäpäivästään illalla oli lähettänyt viestin toiselle miehelle ja vielä soittanut perään. Sama toistui seuraavana aamuna ja myös sitä seuraavana päivänä jolloin pääsin taas katsomaan tietoja netistä ja huomasin asian. Kysyin häneltä onko hän ollut yhteydessä toiseen mieheen ja hän kielsi asian vaikka kysyin voiko hän lastemme kunnialla sanoa ettei valehtele. Kerroin sitten että minulla on todisteet siitä että hän valehtelee. Koko päivä itkimme ja huusimme taas ja hän kertoi kuinka oli ”vahingossa” leikkinyt puhelimella ja soittanut miehelle mutta kuitenkin heti katkaissut puhelun mutta että hän halusi selittää miehelle että soitto tuli vahingossa jne. Seuraavan päivän psykologilla käynti oli sitten vielä saanut hänet sekaisin ja koska minä en ehtinyt puhua hän soitti tälle toiselle miehelle.
Sovimme nyt että me voimme yhdessä tarkistaa puhelut ja että hän ei vastaisuudessa soita tälle toiselle miehelle. Tätä on nyt jatkunut reilut kaksi viikkoa eikä lipsahduksia ole vielä tullut. Pelkään kuitenkin että hän on esim. ostanut Prepaid liittymän josta hän voi puhua ilman että minä tiedän asiasta.
Muutama päivä sitten vaimoni kertoi yhtäkkiä että on ollut myös toisia miehiä, tammikuussa hän on ollut yhteydessä kahteen muuhun mieheen, mutta nämä ovat jääneet pelkiksi puheluiksi. Ajattelin että ok, ei kai siinä sitten sen kummempaa, toki tieto koski minuun mutta ei mielestäni ollut verrattavissa siihen että hän on ollut rakastunut ja ollut sängyssä toisen miehen kanssa. Toissapäivänä katsoin sitten kuitenkin vähän tarkemmin hänen puheluerittelyjään ja huomasin että jo 1.12.2006 hän oli soittanut yhteen 09 numeroon heti kun minä olin lähtenyt kotoa aamulla. Kyselin asiasta ja hän tunnusti että kaikki oli alkanut jo syyskuussa 2006. Hän oli ollut yhteydessä tähän ensimmäiseen mieheen melkein puoli vuotta ja että kyse oli seksistä, mies oli masturboinut työpaikkansa vessassa kun vaimoni huohotteli puhelimessa hänelle ja jälkeenpäin vaimoni oli sitten hyväillyt itseään.
Nyt tällä hetkellä vaimoni on aivan sekaisin, hän katuu tekojaan hirveästi, hän vapisee ja on erittäin epävakaa, olin eilen poissa töistä melkein koko päivän koska hän ei pystynyt olemaan yksin. Yritän tukea häntä hänen pahanolon tunteidensa kanssa mutta petetyn on vaikea olla pettäjän tukena koska petetyksi tulemisen tuska koskee minuun aivan yhtä paljon kuin häneen koskee se että hän nyt ymmärtää mitä on tehnyt. Hän pelkää että jätän hänet ja hänen tekonsa johtavat siihen että lapsemme eivät saa kasvaa ydinperheessä. Minulle on nyt vasta valjennut kuinka kauan vaimoni on pettänyt minua, että hän on pettänyt minua kolmen eri miehen kanssa ja että minä olen ollut narri joka on elänyt epätietoisuudessa koko tämän ajan kun vaimoni on heti kun on päässyt minusta aamulla heittäytynyt tähän toiseen maailmaansa. Tuntuu että olen jotenkin lukossa nyt, en tiedä mitä tehdä, haluan pitää perheeni koossa ja rakastan vaimoani, mutta en tiedä miten voin koskaan enää luottaa häneen, hän on yli puolen vuoden ajan elänyt tätä kaksoiselämää selkäni takana ja minä en ole huomannut mitään.
Se joka saa minut vielä uskomaan yhteiseen tulevaisuuteen on asiat joita hän on kertonut omasta lapsuudestaan, kuten että häntä on kerran lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi, kyseessä oli erään ystävän isä. Hän on myös yläasteelle sairastanut anorexiaa, hän ei edes itse ollut muistanut sitä että hän oksensi ja oli syömättä jotta laihtuisi tuona aikana. Uskomme myös molemmat että toisen lapsen syntymän jälkeen hän on kärsinyt masennuksesta ja lisäksi lapsen unihäiriöiden seurauksena hän ei nukkunut moneen kuukauteen kokonaista yötä. Pystyn siis näkemään että monet seikat ovat saaneet hänet voimaan pahoin, mutta kuitenkin olen sitä mieltä että jos hän todella rakasti minua, miksi hän ei voinut kertoa jo paljon aikaisemmin ongelmistaan, miksi asian piti edetä näin pitkälle? Samaa hän myös itse hokee nyt kun hän kiemurtelee sängyssä syyllisyyden tunteidensa parissa. Pelkään että anteeksiantamista on niin paljon että itse tukehdun tähän huonoon olooni…
Kiitoksia sille joka jaksoi lukea tämän läpi.
Voimia sinulle, tarvitset niitä!
Itse olen erittäin voimakkaasti uskollisuutta arvostava, jonka vuoksi pettämisen jälkeen en koskaan pystyisi rakentamaan enää samanlaista suhdetta puolisoon. Jotain suurta olisi särkynyt ja tuhoutunut pysyvästi. Lopullisesti.
Mutta anteeksi voi varmasti antaa ja aloittaa uudenlaisen suhteen erilaiselta pohjalta. Mutta kaikki suhteen ja etenkin pettäjän oman pään "kiemurat" olisi varmaan tarpeen selvittää perin pohjin ammatti-ihmisten kanssa. Tuskin muuten on takuita paremmasta tulevaisuudesta.
Toivotaan, että asianne selviävät hyvin päin ja aurinko paistaa vielä elämäänne.
Kiitos Sinulle Isä31, kun olet jaksanut kirjoittaa oman surullisen tuskaisen kertomuksesi tänne tukinettiin. Ajatuksiini tulee paljon erilaisia asioita, jotka haluaisin sinulle ja vaimollesi kertoa. Omakohtaiset kokemukseni nostavat kuitenkin niin suuren tuskan itselleni, että tällä kertaa kirjoitan vain lyhyen vastauksen viestiisi.
Käyn tällä hetkellä omaa prosessiani läpi terapiassa ja tunnustan rehellisesti, että vaikka olen perusluonteeltani erittäin positiivinen, niin asiat ovat olleet hirvittävän tuskallisia käydä läpi ja ajoittain jouduin kamppailemaan jopa elämänhaluni jatkumisen puolesta, syyllisyys on ollut niin valtavaa. Vaikka minulle kuinka terapeutti ja tukihenkilö sanoivat, että en ole syyllinen vaan uhri, syyllisyyden tunteesta on vaikea päästä pois.
Olen ollut varhaislapsuudessa useamman vuoden ajan julmalla tavalla seksuaalisen hyväksikäytön uhri.
Olen dissosioinut nämä ikävät asiat n. 50 vuoden ajan, kunnes ne tänä keväänä lähtivät vyörymään muistikuvina ajatuksiini.
Olen "ajautunut" myöskin avioliiton aikana muutaman kerran ulkopuolisiin suhteisiin, jotka eivät ole olleet minulle mitenkään merkityksellisiä, toki kuitenkin arjen ja ajatukset sekoittaneet.
En ole pystynyt analysoimaan, miksi olen näin käyttäytynyt?
Mieheni saattaa olla aavistanut jotakin, mutta asioista emme ole keskustelleet yhteisesti.
Tunnen helposti syyllisyyttä erilaisista asiosta, vaikka aina ei olisi aiheellistakaan. Olen erittäin vastuuntuntoinen, ehkä liiankin paljon otan vastuulleni asioita, joita ei olisi tarvettakaan.
Nyt olen päättänyt ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani ja uskon sitä kautta koko perheeni voivan aikaa myöden paremmin.
Kunnioitan ja rakastan miestäni syvästi. Rakkauteni häntä kohtaan tuntuu vain lisääntyvän nyt kun olen tässä toipumisprosessissani.
Meillä on takana 35-vuotinen avioliitto ja lapset ovat jo lentäneet pesästä ja lasten lapsiakin on siunaantunut meidänkin iloksemme.
Meidänkin pitkään jatkuneessa parisuhteessa on ollut ylä- ja alamäkia ja paljon yhteisiä kokemuksia, jotka ovat kantaneet vaikeiden aikojen yli, näin toivon vielä jatkossakin tapahtuvan.
Olen yrittänyt jo aiemminkin herätellä täällä tukinetissä keskustelua aiheesta; miten lapsuuden traumat vaikuttavat perhe-elämään. Olen valmis jatkamaan omalta osaltani ajatusen vaihtoa, mikäli aihe kiinnostaa. Tässä kertomassasi teidän perheenne tapauksessa on paljon samoja elementtejä kuin omassa elämässänikin on ollut. Olen itsekin vielä tutkimusmatkalla, enkä ole saanut selville mikä erilaisissa asioissa on ollut syy ja mikä seuraus. Mutta elämä jatkuu, ja aion tehdä siitä mahdollisimman paljon elämisen arvoista.
Itse en selviäisi ilman ammattiapua, koska mieheni kokee olevansa avuton keskustelemaan näistä asioista. Hienoa, että Sinä miehenä olet osoittanut suurta rohkeutta avun hakemisessa.
Paljon voimia Sinulle ja Teille yhteisesti. 🙂🌻
kevät 2007 kirjoitti 05.06.2007 klo 13:10:
Kiitos Sinulle Isä31, kun olet jaksanut kirjoittaa oman surullisen tuskaisen kertomuksesi tänne tukinettiin. Ajatuksiini tulee paljon erilaisia asioita, jotka haluaisin sinulle ja vaimollesi kertoa. Omakohtaiset kokemukseni nostavat kuitenkin niin suuren tuskan itselleni, että tällä kertaa kirjoitan vain lyhyen vastauksen viestiisi.
Käyn tällä hetkellä omaa prosessiani läpi terapiassa ja tunnustan rehellisesti, että vaikka olen perusluonteeltani erittäin positiivinen, niin asiat ovat olleet hirvittävän tuskallisia käydä läpi ja ajoittain jouduin kamppailemaan jopa elämänhaluni jatkumisen puolesta, syyllisyys on ollut niin valtavaa. Vaikka minulle kuinka terapeutti ja tukihenkilö sanoivat, että en ole syyllinen vaan uhri, syyllisyyden tunteesta on vaikea päästä pois.
Olen ollut varhaislapsuudessa useamman vuoden ajan julmalla tavalla seksuaalisen hyväksikäytön uhri.
Olen dissosioinut nämä ikävät asiat n. 50 vuoden ajan, kunnes ne tänä keväänä lähtivät vyörymään muistikuvina ajatuksiini.Olen "ajautunut" myöskin avioliiton aikana muutaman kerran ulkopuolisiin suhteisiin, jotka eivät ole olleet minulle mitenkään merkityksellisiä, toki kuitenkin arjen ja ajatukset sekoittaneet.
En ole pystynyt analysoimaan, miksi olen näin käyttäytynyt?
Mieheni saattaa olla aavistanut jotakin, mutta asioista emme ole keskustelleet yhteisesti.Tunnen helposti syyllisyyttä erilaisista asiosta, vaikka aina ei olisi aiheellistakaan. Olen erittäin vastuuntuntoinen, ehkä liiankin paljon otan vastuulleni asioita, joita ei olisi tarvettakaan.
Nyt olen päättänyt ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani ja uskon sitä kautta koko perheeni voivan aikaa myöden paremmin.Kunnioitan ja rakastan miestäni syvästi. Rakkauteni häntä kohtaan tuntuu vain lisääntyvän nyt kun olen tässä toipumisprosessissani.
Meillä on takana 35-vuotinen avioliitto ja lapset ovat jo lentäneet pesästä ja lasten lapsiakin on siunaantunut meidänkin iloksemme.
Meidänkin pitkään jatkuneessa parisuhteessa on ollut ylä- ja alamäkia ja paljon yhteisiä kokemuksia, jotka ovat kantaneet vaikeiden aikojen yli, näin toivon vielä jatkossakin tapahtuvan.Olen yrittänyt jo aiemminkin herätellä täällä tukinetissä keskustelua aiheesta; miten lapsuuden traumat vaikuttavat perhe-elämään. Olen valmis jatkamaan omalta osaltani ajatusen vaihtoa, mikäli aihe kiinnostaa. Tässä kertomassasi teidän perheenne tapauksessa on paljon samoja elementtejä kuin omassa elämässänikin on ollut. Olen itsekin vielä tutkimusmatkalla, enkä ole saanut selville mikä erilaisissa asioissa on ollut syy ja mikä seuraus. Mutta elämä jatkuu, ja aion tehdä siitä mahdollisimman paljon elämisen arvoista.
Itse en selviäisi ilman ammattiapua, koska mieheni kokee olevansa avuton keskustelemaan näistä asioista. Hienoa, että Sinä miehenä olet osoittanut suurta rohkeutta avun hakemisessa.Paljon voimia Sinulle ja Teille yhteisesti. 🙂🌻
Kevät 2007, kiitoksia vastauksestasi. Ikävä kuulla että sinulle on tehty seksuaalista väkivaltaa lapsena. Itse yritän mielessäni selvittää miten voin auttaa vaimoani tässä hänen kriisissään. Kaikki mitä tässä viimeisen reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut tuntuu melko merkitsemättömältä kun sitä vertaa siihen että vaimoni on kantanut tätä sisällään kaikki nämä vuodet. Kuitenkin se mitä hän on minua kohtaan tehnyt koskee minuun mutta hellät tunteet häntä kohtaan ja halu auttaa häntä ja saada hänet voimaan paremmin ovat nyt ottaneet ylivallan. En vain tiedä mitä muuta voin tehdä? Juttelemme asiasta silloin kun hän haluaa, olen ollut kotona mahdollisimman paljon töistä hänen tukenaan, hän käy psykologilla ja me pariterapiassa ja olen pikku hiljaa uskaltanut alkaa luottaa häneen taas. Annan hänelle kaiken rakkauden mitä vain pystyn, pidän häntä sylissäni jos hän tulee luokseni ja yritän kaikin tavoin vastata hänen läheisyyden tarpeisiinsa. Mutta voinko vielä tehdä muuta?
Miten liikuttavaa! Kiitos itsellesi.
Kuinka hyvä puoliso oletkaan, ymmärtävä, empaattinen, rakastava...
Teillä pitäisi olla kaikki mahdollisuudet selviytyä kriisistänne. Saatte ammattiapua, teillä on yhteistä tahtoa rakentaa parempi yhteiselämä, rakkautta ja väittäisin, että luottamuskin kohenee, kun tämä "kolmantena pyöränä" kummitteleva menneisyys tuodaan "päivänvaloon". Näin on käynyt minullekin parisuhteessa, vaikka mieheni ei ole pystynytkään antamaan niin paljon tukea kuin mihin sinä pystyt.
Olisi mukava joskus kuulla miten teillä lähtee toipumisprosessi liikkeelle.
Olen vastaillut tuohon "kolmannet pyörät" -viestiketjuun samaisella teemalla.
Voimia teille kummallekin! Elämä jatkuu - joskus se on voimia vaativaa, mutta joskus tosi palkitsevaa.
Yritän jäsennellä ajatuksiani. Melko sekavia ovat kun haluan sanoa ne oikein.
Ensinnäkin Isä31, olen todella pahoillani kaikesta siitä mitä olet joutunut kokemaan. Kenenkään ei tarvitsisi joutua avioliitossaan petetyksi.
Uskon, että vihkikaavassa sanonta "lupaan rakastaa sinua myötä-ja vastoinkäymisissä" ja "olla uskollinen " on pyhä lupaus ja se luvataan tehdä täydestä sydämestä. Niin myös sinun vaimosi on tehnyt. Niin minäkin tein vuosia sitten.
Te selviätte tästä! Uskon sen.
Pitäkää keskinäiset puhevälit avoimina.Älkää salailko mitään. Kerro vaimollesi miltä SINUSTA tuntuu.
Sinulla on selvästikin hieno luonne, etkä ole käsittääkseni sortunut vaimosi parjaamiseen. Tämä on kunnioitettava piirre ihmisessä
Onko teillä ns.rakkausavioliitto? Syntyikö ensimmäinen lapsi miten pian mentyänne naimisiin? Lapsen syntymä on järisyttävä asia varsinkin naisen elämässä.Ei voi olla vaikuttamatta seksuaalisuuteen.
Itse olen kolmen lapsen äiti ja sairastanut syn.jälk.masennuksen pari kertaa. Ilman hoitoa.Aika on aina parantanut masennuksen. Niin ainakin luulen.Helpottanut ainakin on.
Ihan avioliiton alussa petin miestäni pariin otteeseen. Hänkin on minua kännipäissään kerran pettänyt. Nämä olemme keskenämme puhuneet ja anteeksi antaneet/saaneet. Usko avioliiton koossapysymiseen on luja. Tarkoituksenamme on pysyä naimisissa "kunnes kuolema meidät erottaa".
Kriisejä on tullut vasta nyt kun itse olen alkanut oireilla seksuaalisesti.
Taustalta on noussut lapsena opettajan taholta tapahtunut hyväksikäyttö.useaan otteeseen. Siitäkään en ole kenellekään (miestäni lukuunottamatta) kertonut. Ja KEVÄT2007 sanoit, että mielelläsi aiheesta keskustelet.Että mitä vaikutuksia lapsena hyväksikäytetyksi joutumisella on aikuis-elämään. Avaa uusi viestiketju.Tulen mukaan.
Saatteko te Isä31 vaimosi kanssa yhtään mahdollisuutta olla kahden ihan rauhassa? Ilman lapsia? Yhteinen aika on elintärkeää, että parisuhde pääsee kehittymään. Sanon tämän, vaikka itse en sitä pääse toteuttamaan. LApset on ihan kokoajan läsnä. Puhelimessa ongelmia ei voi ratkoa.Ja jotta rakkaus pääsisi syventymään ja kasvamaan se vaatii face to face keskustelua.
Nyt pitää alkaa työntekoon.Ihan jännittää mitä päivä tuo tullessaan.
Voimia teille.
t.Ilonpäivä
Hei Ilonpäivä
Olen aloittanut jo aiemmin viestiketjun nimellä; lapsuuden traumat ja niiden vaikutus perhe-elämään, mikäli haluat tulla mukaan. (löytyy sivulta 4).
Kirjoittaessani sitä, tilanteeni oli paljon akuutimpi ja tuskaisempi. Onkin ilo huomata, että lapsuuden traumoja kannattaa työstää vielä vuosikymmenten jälkeenkin, mikäli ne alkavat käsittelemättöminä nousta pintaan ja haitata jokapäiväistä normaalia perhe-elämää tai tunnemaailmaa.
Terveisin, kevät 2007
Kerrothan Isä31 miten tähän saakka on elämä vienyt?
Olen usein miettinyt, miten jaksat.
Meitä on täällä useita virtuaalikorvia, jotka ei sinua tunne, mutta ovat valmiita kuuntelemaan.
Ilonpäivä
Voi kiitos teille jotka haluatte "kuunnella" ja yrittää auttaa toista ihmistä hädän keskellä.
Meillä menee nyt melko hyvin, olemme tehneet asioita yhdessä perheen kanssa, olemme olleet kesämökillä saaristossa koko viikonlopun ja arki tuntuu normaalilta taas. Vaimoni on ainakin päällisin puolin rauhallinen ja niin minustakin tuntuu. Nukkumisen kanssa minulla on vielä ollut vähän ongelmia.
Menemme tänään perheterapeutin luokse, käymme hänen luonaan joka toinen viikko. Juttelimme eilen vaimon kanssa siitä että minua on vaivannut tunne että se että häntä on lapsena käytetty hyväksi on oikeuttanut hänet olemaan uskoton ja pettämään minua näin kauan usean eri miehen kanssa. Tunne on kyllä ollut vääristynyt, sen tiedän, mutta halusin jutella asiasta vaimoni kanssa ja yrittää selvittää miltä hänestä tuntuu. Eihän hyväksikäyttö oikeuta häntä olemaan uskoton, se on vain yksi syy siihen miksi hän on voinut pahoin ja on tehnyt vääriä päätöksiä ja johtopäätöksiä. Helpotti kun sain sanotuksi että minua on vaivannut tämä tunne ja nyt tuntuu paremmalta kun olemme keskustelleet asiasta.
Takaisin työn pariin...
Tämä aihe koskettaa minua niin läheltä, että en malta olla työntämättä lusikkaani soppaan. Isä31, kuvasit todella riipaisevasti, millaista on ymmärtämisen tuska (vaimosi paha olo). En tiedä, mietikö edellenkin, mitä muuta voisit tehdä vaimosi hyväksi, mutta haluan kommentoida, että voitko tehdä enempää, tarvitseeko tehdä enempää, voisiko kukaan tehdä sen enempää kun olet tehnyt? Eli ollut läsnä, kun vaimosi olo on ollut hirvittävän tuskainen.
Paras apu on tarjota turvallinen olkapää, kainalo, syli, tarpeeksi itkuliinoja ja aikaa. Kaikki eivät siihen pysty. Kaikki eivät pysty kohtaamaan toisen hätää. Sinä vaikutat sellaiselta, joka pystyy ja se on sanoinkuvaamattoman hienoa. Minun mielestäni ainoa, mitä voit tehdä "enemmän" on se, että et unohda itseäsi. Kokemasi loukkauksen suuruutta ei vähennä vaimosi aiemmat kokemukset. Ja samaten, vaikka vaimosi on sinua loukannut, nämä teot eivät tietenkään hälvennä sitä, että hän on aiemmin kokenut tosi raskaita asioita - sellaisia, joita ei soisi koskaan kenenkään kokevan - toivottavasti hän saa niitä selvitettyä sinun ja ammattiavun kanssa.
Toivottavasti tunteillesi ja kysymyksillesi, niille kaikille, mitä uskottomuus herättää, on mahdollisuus tulla esiin käsiteltäväksi. Jos niille ei nyt ole tilaa, toivottavasti kuitenkin jossakin vaiheessa. Tämä siksi, että jaksaisit huomiseen ja sitten taas huomiseen jne; sydämelläsi ja harteillasi on nyt niin paljon. Sinun itsesi ja koko perheesi takia sinun toivoo selviytyvän ja jaksavan mahdollisimman hyvin.
kivitasku kirjoitti 14.06.2007 klo 10:23:
Paras apu on tarjota turvallinen olkapää, kainalo, syli, tarpeeksi itkuliinoja ja aikaa. Kaikki eivät siihen pysty. Kaikki eivät pysty kohtaamaan toisen hätää.
Kivitasku, koko viestisi kosketti, mutta erityisesti nuo sanat.
Vaikka olenkin se tuettava osapuoli tällä hetkellä parisuhteessamme, ymmärrän miten raskasta prosessia puolisot yhdessä joutuvat käymään läpi.
Pettäminen pitää sisällään niin monenlaisia ilmiöitä. Se syyllistää ja sillä helposti syyllistetään, haetaan tavallaan motiivia ja selityksiä omille teoilleen. Jokatapauksessa loukatuksi tulemiselta ei voi välttyä. Se tuntuu joskus loukkaukselta jopa petetyksi tulleen puolison omaa identiteettiä kohtaan. Varsinkin silloin, kun syytetään tapahtuneesta puolisoa, että hän ei vastaa odotuksia tai muuten riittämättömyydellään, sairaudellaan tai muulla hlökohtaisella syyllä on aiheuttanut toisen hairahduksen.
Itselleni lapsuuden ikävät hyväksikäytön muistikuvat ovat tulleet tajuntaan vasta nyt vuosikymmenten jälkeen tapahtuneesta. Olen joutunut kipuilemaan muistamisen tuskan kanssa, mutta myöskin kaikkien niiden elämäni aikana tapahtuneiden asioiden kanssa, jotka nyt osataan yhdistää lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi, että kenenkään lapsen ei pitäisi joutua sellaista kokemaan. Kuitenkin maailmaassa on aina ollut tällaista pahuutta ja on edelleen. Jos lapselle on tehty väkivaltaa jo niin pienenä, että hänen käsitykensä oikeasta ja väärästä hämärtyy niin se vaikuttaa hänen valintoihinsa myöhemmässäkin elämässä mikäli niitä ei ole lapsuudessa tai myöhemmässä elämässä käsitelty.
Vaikka asioiden työstäminen on raskasta, se kannattaa.
Itselleni ei tulisi enää mieleenkään pettää miestäni. Olen tämän prosessin aikana erityisesti herkistynyt tällä alueella. Mikäli joku vieras "jotain yrittää", reagoin voimakkaasti. Joku on tokaissut, että silmäni alkavat "salamoida" siihen tyyliin, että on pakko astua pari askelta taaksepäin, vaikka en mitään sanoisikaan. Olemuksessani on tapahtunut suuri muutos. Alan tiedostaa omat rajani ja teen ne muillekin tiettäviksi.
Alkuun muistikuvien tullessa vihasin itseäni. Nyt alan olla jo armollinen itselleni - menneisyydelleni en voi mitään. Asiaan on varmasti paljon vaikuttanut myöskin mieheni asenne. Tunnen, että hän kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, vaikka ei pystyisikään antamaan niin paljon muuta tukea kuin mitä tällä palstalla vierailleet muut henkilöt. Hän ahdistuu ja on neuvoton kun näistä asioista pitäisi puhua. Siksi olenkin käynyt puhumassa terapeutille. Läheisyys riittää minulle, 35 avioliittovuoden jälkeen osaa jo tulkita osittain toisen ajatuksia ilman sanojakin. Tosin, olen huolissani hänen jaksamisestaan, vaikka kaikki näyttäisikin nyt olevan päällisin puolin ok. Hänelle kynnys on liian korkea hakea ulkopuolista keskusteluapua.
Nyt tulee mieleeni käänteinen kysymys, mitä minä vielä voisin tehdä, jotta voisimme elää parasta mahdollista yhteiselämää surullisista menneisyyden tapahtumista huolimatta?
Hei Isä31,
mitä teille kuuluu? Olen kokenut jkl. kohtalotoveruutta vaimosi kokemusten myötä. Mikäli kiireiltäsi ehdit ja haluat kertoa tilanteestanne, virtuaalikorvani ovat kuulolla.
Parhain terveisin,
kevät 2007
hei Isä31
itse olen vähän samankaltaisessa tilanteessa, olisin kiinnostunut miten teillä menee nyt?
Meillä menee nyt melko hyvin, vaimoni katuu tapahtunutta ja syyttää itseään, jopa niin paljon että pelkään että hän vielä ryhtyy itsetuhoiseksi vaikka yrittää näyttää ulospäin että kaikki on kunnossa. Tämä on ehkä vain minun oma pelkoni, voi olla ettei näin ole, että psykologilla käynnit ja asioista keskusteleminen auttavat hänet myös tämän yli. Itse olen vielä erittäin varullani, tarkistan kyllä yhä tietokoneen ja hänen puhelutietonsa jne mutta en ole sitten toukokuun alun löytänyt mitään viitteitä siitä että hän yhä pettäisi minua. Hän itse sanoo ettei nyt voisi ajatellakaan että tekisi mitään joka vaarantaisi suhteemme ja perheemme yhdessäolon ja että hän on minulle kiitollinen siitä että olen voinut olla näin anteeksiantavainen. En itse tiedä olenko ollut riittävän anteeksiantavainen, kyllä sisälläni kiehuu joskus ja joka päivä kun istun olohuoneessamme jossain vaiheessa mietin sitä että tuossa olohuoneen lattialla vaimoni on pettänyt minua toisen miehen kanssa vain noin neljä kuukautta sitten. Kyllä kai tämäkin ajan kanssa hälvenee, mutta juuri nyt se kaivaa mieltäni. Olivat syyt sitten mitkä tahansa niin tekoja jotka loukkaavat toista ihmistä ei saa tekemättömiksi, tämän tiedän itsekin.
Hei Isä31 !
Olen iloinen puolestanne, että käsittelette vaikeita asioita parisuhteessanne ja vaimosi käy psykologilla. Toivon paljon voimia teille kummallekin.
Olen hieman kummastellut erästä asiaa. Olen jvr. vastaillut eri ketjuihin ja kertonut omastakin elämän tilanteestani ja odottanut vastauksia aloittamaani ketjuun. Liekö pelkkää sattumaa, että ketju hiljenee vai onko asiat niin vaikeita ja arkaluonteisia, että ajatusten vaihtoa ei synny?
Anteeksi nyt, että tähän sinun aloittamaasi ketjuun tämän totean, tämä ei liity mitenkään juuri tähän vaan yleisesti.
Olen itse tehnyt kovasti työtä sen eteen, että selviäisin lapsuuden hyväksikäyttöasiasta. Luulin jo seesteisen ajan koittaneen, mutta nyt kun olen lopettanut ahdistukseeni määrätyn lääkityksen, asiat ovat uudelleen nousseet pintaan ja en tällä hetkellä edes tiedä miten tästä taas eteenpäin...
tere Isä31
tosi kiva kuulla että asianne alkavat menemään eteenpäin, nyt sun kannattaa tosissaan luottaa puolisoosi ja yrittää unohtaa menneet, tiedän että siihen menee aikaa mutta se on ainoa vaihtoehto.
kuulostaa siltä että vaimosi katuu oikeasti tekojaan.
se pettämisen ajattelu ja miettiiminen miten se tapahtu,mitä tapahtu jne asian tarkoin miettiminen syö tosi paljon sulta voimia, tiedän sen koska itse mietin sitä 5vuotta ennenkuin se poistui mielestä.
me käymme pariterapiassa ja nyt opettelemme elämäämme ns."puhtaalta pöydältä", se edellyttää sitä että pitää vaan luottaa toiseen ilman kyseenalaistamista, meni sitten syteen tai saveen mutta niin on tehtävä.
toivottavasti onnistutte isossa urakassanne, ja jaksatte yrittää, voimiahan se vaatii todella paljon mutta uskon että se on sen arvoista.
🙂🌻