Kaipaisin vertaistukea ja toivonkipinöitä ihmisiltä, jotka ymmärtävät mistä kirjoitan. Sain kesällä tietää että mieheni on pettänyt minua kaksi vuotta sitten. Tämä toinen nainen on tuttuni. Meillä on kaksi lasta ja olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta. Muitakin vaikeuksia on ollut ja tuntuu että olen aina kantanut meidän perhettä eteenpäin. Kävimme muutaman kerran pariterapiassa (pettämisen tultua ilmi) ja se auttoikin, mutta miten tästä jatkaa? Vaikka pettämisestä on aikaa se tuntuu minusta kuin se olisi tapahtunut nyt ja vaikea on käsitellä tuota asiaa kun ei itse ole tajunnut sen tapahtuneen. Nyt tutkin valokuvia ja koetan miettiä mitä on tapahtunut tuolloin ja sen jälkeen. Aluksi jaksoimme puhua asiasta ja annoin anteeksi, mutta loppuuko se tuska siihen ja onko luottamus taas takaisin kun olen antanut anteeksi? Olen masentunut eikä mikään tunnu kiinnostavan. Saan jotenkin hoidettua lapset ja pidettyä itseni ”hereillä”. Mies ei tunnu ymmärtävän jaksamisen vaikeutta eikä sitä, että haluaisin joidenkin asioiden muuttavan, että en joutuisi enää petetyksi. Tunnen edelleen syvää katkeruutta ja surua siitä, että lapset joutuvat tästä ”maksamaan”, koska on päiviä jolloin en jaksa iloita mistään. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä. Onko tähän muuta lääkettä kuin aika? Aluksi tuskaa lievitti se, että mies pyysi anteeksi ja katui tekoaan, mutta miten nyt kun anteeksipyytäminen ei oikeastaan enää merkitse mitään? Enkä itsekään enää osaa sanoa mikä tähän auttaa. Välillä tuntuu, että tämä on sitä kun emme uskalla myöntää, että tästä ei vaan tule enää mitään. Heti kun riitelemme asiasta, kaikki ”valuu” vanhoille raiteille vaikka olemme puhuneet, että emme antaisi yhteyden enää katketa. Onko ketään, joka ymmärtää tämän?
Heippa!
Jos teillä molemmilla on tahto jatkaa yhdessä ja pitää perheenne kasassa, suosittelen teille pariterapian jatkamista. Tuntuu,että olette sellaisessa "pattitilanteessa", jossa olisi tärkeää saada joku ulkopuolinen henkilö ohjaamaan teitä eteenpäin. Yksilöterapia voisi olla myös kummallekin paikallaan. Voimia kriisin keskelle, toivottavasti pääsette asiassa eteenpäin!
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän aloituksen.. Sillä erolla, että sain tietää pettämisestä heti kun se oli tapahtunut.. Neuvoja en osaa antaa koska olen itse samanlaisessa pattitilanteessa.. Nainen,jonka kanssa mieheni minua petti, asuu meidän lähellä ja vaikka kuinka yritän unohtaa tapahtunutta, kaikki palaa mieleeni joka ikinen kerta kun näen tuon toisen naisen.. Itse olen sanonut miehelle suoraan, että anteeksi en tuota anna enkä ikinä unohda.. Olin aina nin varma, että minun mieheni ei koskaan pettäisi, hänhän vastustaa pettämistä viimeiseen saakka.. Petti sitten kuitenkin.. Nykyään kun riidellään, hän sanoo todella loukkaavia asioita,jotka liittyvät tuohon tapahtuneeseen. Olen niin hajalla välillä, välillä taas päätän unohtaa koko asian ja onnistun siinä kunnes taas kohtaan tuon naisen.. En tiedä mitä pitäisi tehdä, ehkä myöntää ääneen, että tästä ei tule mitään.. Luottamus on mennyt ja luulen,että jos joskus tulisi vastaava tilanne miehelle,hän voisi tehdä sen uudestaankin.. Voimia sinulle, tiedän mitä käyt läpi <3
" Kun luottamus menee, sen mukana menee kaikki." sanoi äitivainaa.
Minua on petetty, annoin anteeksi, mutten unohtanut niitä koskaan. Vaikka mies on jo kuollut, niin siltikin minä muistan ja kun näen niitä naisia, minä muistan.
Minut alennettiin silloin niin alas, katsottiin ne toiset niin paljon paremmaksi, senkin uhalla, että kiinnijäänti oli varmaa, uskallettiin, katsottiin etten ollut edes sen arvoinen.
Olen sitä mieltä, joka menee vieraisiin, valitsee silloin puolensa.
Olin kuitenkin niin ylpeä, etten hetikään eronnut, kävin pohjalla ja sieltä nousin hitaasti ylöspäin ja jätin sitten miehen ja kukaan ihminen, vieras tai sukulainen ei voinut ymmärtää, miksi.
Tämä on minun mielipiteeni, en odota toiselta sen enempää kuin itseltänikään.