Voiko tämä enää korjaantua?
Olen 35-vuotias nainen, pienten lasten äiti. Miehelläni on todettu 2 vuotta sitten aikuisiän ADHD. Olen ollut lasten syntymästä asti uupunut kun hän ei ole kyennyt aikuisen vastuuseen perheessä ja asiat ovat kasautuneet minulle. Olen yrittänyt erota moneen kertaan mutta en ole jaksanut järjestää muuttoa ja hän ei ole suostunut lähtemään. Sairautensa ja kireän perhetilanteen vuoksi hän masentui ja joutui lopulta muutamaksi päiväksi suljetulle johtuen harhaisuudesta. Tällä aikaa minä muutin vanhempieni ja terapeuttini suosituksesta lasten kanssa lähistöllä olevaan asuntoon.
Nyt hän on levännyt hyvin ja saanut lääkitystä, toipunut nopeasti. Omalta puoleltani tunteet ovat nollissa vuosien taistelun, vaaratilanteiden ja vastuunkantamisen jäljiltä. Meillä on lasten kanssa rauhallisempaa mutta olen surullinen siitä että ydinperhe on hajoamassa.
Minulla ei ole mitään turvaverkkoa kaupungissa, vanhempani asuvat toisaalla. Vastaan arjesta nyt yksin ja tulevaisuudessa joutuisin taas varaamaan häneen vaikka pelkään, että hän ei kykene vastuuta kantamaan, erottiin tai ei. Lupaa kyllä kuntoutua ja alkaa kantaa vastuuta. Pohdin myös muuttoa takaisin maakuntaan, jossa vanhempani ovat luvanneet auttaa. Olen ollut perhevapailla vuosia joten myös taloudellinen tilanne on aivan retuperällä.
En tiedä mitä täältä toivon, apua, tukea. Olen tosi yksin asian kanssa.
Hei
Hanki itsellesi oma terapia tai katso löytyykö paikkakunnaltasi ADHD-vertaistukea. Valitettavasti ADHD:sta ei parannuta, sen kanssa vaan opitaan elämään lääkityksen ja tuen avulla. Mutta faktat varmaan tiedätkin.
Mieti omaa jaksamistasi nyt ja tulevaisuudessa vaikka pahalta tuntuukin perheen mahdollinen hajoaminen. Sinun on voitava niin hyvin kuin mahdollista itsesi ja lasten takia.
Hei,
mitetin kitjoitusta lukiessani jo ennen, kuin tulin loppuun, tuota mahdollisuutta muuttaa lähemmäksi vanhempiasia. Mielestäni se voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Miehesi on vasta mahdollisen toipumisensa alkutaipaleilla, on paha sanoa vielä, miten asiat kääntyvät. Surullistahan se on, kun ydinperhe hajoaa, mutta jaksamisesi ja lastesi vuoksi, lähemmäksi vanhempiasin muuttaminen on tällä hetkellä ehkä paras ratkaisu, näin ulkopuolisena katsoessa.
Kiitos paljon kun olette vastanneet.
Tosiaan varmasti oman jaksamisen tukeminen on nyt tärkeintä. Olen ollut väsynyt ja äreä, se ei tee lapsillekaan hyvää. Olen vähän jumissa ajatusten kanssa koska muutto takaisin monen vuoden jälkeen on niin iso asia. Ja sitten lapset taas eivät näe isäänsä kovin usein. Sekin on surullista. Myös kaikki ystäväni asuvat täällä. Heillä tietenkin omat perheensä ja vähän aikaa nähdä.
Toisaalta arjen pyörittäminen pienten kanssa ilman että on isovanhempia apuna tuntuu lähes mahdottomalta. Ja ulkopuoliset hoitajat tulevat kalliiksi. Joutuisin ainakin joka toinen päivä pyytelemään apua mieheltä ja tämä taas ylläpitää puolinaista suhdetta, joka on ollut jo vuosia. Lapset tietty kasvavat mutta tällä hetkellä kaupassa käyminenkin on vaikeaa.
Alan nyt etsiä psykoterapeuttia jonka kanssa tätä purkaa. Olen myös miettinyt tukiperheen etsimistä.
Tiedän yhden perheen tässä lähellä, jossa mies asuu omassa taloudessaan ja äiti ja lapsi omassa. Heille tämä käytäntö on sopinut. Mies kuitenkin kantaa vastuun ja ovat kiinteä perhe, mutta mies ei vain asu lapsensa äidin kanssa. Kyse ei heillä ole mistään sitoutumiskammosta tms. vaan ihan muusta.
Voisiko sellainen ratkaisu sopia teillekin. Mies kuitenkin ottaisi osaa arkeen vastuineen niin paljon kuin pystyy ja kun tulee huono hetki, lähtee "lepäämään/oireilemaan" omaan asuntoonsa ja palaa hetken päästä takaisin. Kodin päävastuu jäisi sinulle, eikä tarvitsisi sinun miettiä ottaako toinen vastuuta kodista vai ei, koska pystyt sen itsekin tekemään.
Kiitos Anne-66. Ehdotin tätä miehelle vuosia sitten, mutta hän ei halunnut edes puhua asumisesta eri asunnoissa. Nyt tuntuu siltä, että omat tunteeni häntä kohtaan eivät enää ole sitä mitä parisuhteessa toivoisi. En jaksa usko että ne palaavat. Vuosien vastuuttomuus ja välinpitämättömyys vaaratilanteita kohtaan, en tiedä voinko antaa niitä anteeksi tai nähdä häntä enää tasaveroisena kumppanina.
Elämä on tosi paljon helpompaa nyt kun ollaan lasten kanssa. En yhtään kaipaa häntä tähän sekoittamaan arkea. Lapsetkin ovat niin paljon rauhallisempia.
Huomaan, että tänään olen enemmän levossa pysyvän eron kanssa kuin aiemmin.