Hei,

Sanoisin, että niin kauan kuin jaksat vielä toivoa, että kumppanisi "parantuu"/"parantaa tapansa", on teillä toivoa. Sen sijaan jos luottamus toiseen on mennyt, pitää se ansaita uudelleen. Siis sinun luottamuksesi voida elää rauhallista ja turvallista elämää kumppanisi kanssa.

Mielestäni on hyvä, että mietitte aikanne kumpikin omalla tahollanne. Siten on parempi päättää, mitä elämältään haluaa.

Sinä et myöskään ole aikuisesta ihmisestä vastuussa, eli vaikka kannat huolta, niin et ole hänen tekemistään vastuussa.

Älä heitä toivoa. Sinulla on tilaisuus miettiä omaa elämääsi, omia tarpeitasi, niitä asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi. Jos kumppanisi kuuluu näihin asioihin, kerro se hänelle. Kerro hänelle myös niistä asioista, jotka mielestäsi meni pieleen, kun asuitte yhdessä. Miettikää yhdessä miten niiltä voisi välttyä, jos vielä muutatte yhteen.

Voimia taistoon.

hei,
lähde niin pian kuin voit pois tuollaisesta suhteesta.
Itse jäin tällaiseen suhteeseen ja kadun syvästi.
Kaksi kertaa vihitty saman miehen kanssa, kaksi aikuista lasta, muutama kuukausi nuorempi teki itsemurhan.

Tämä on niin rankkaa, ainoa hyvä asia on että ikää on jo sen verran paljon, ettei enää tätä kurjuutta ole jäljellä kovin montaa vuosikymmentä.

Taivaan Isän avulla yritän jaksaa, ikävä ja suru on suuri.

Hei, mietin mitä itse tekisin ainun tilanteessa. Ainakin miehesi nyt tosissaan näyttää yrittävän muuttua taikka jos ei muuttua niin löytää syyt miksi käyttäytyy tuolla lailla. Se on ainakin positiivista. Mutta, miten itse jaksat. Kuinka paljon häntä rakastat, voitko kuvitella elämäsi ilman häntä? Miten jos sitten et, niin pääsetkö yli peloistasi? Kovin kauan en usko että jaksat olla jatkuvasti varuillasi hänen kanssaan. Se on hirveän kuluttavaa ja rajoittaa sinun omaa persoonaasi ja jännittää hermojasi jatkuvasti.
Voitteko yhdessäkin mennä puhumaan terapeutille? Tai sinä hänen kanssaan mitä mieltä hän on. Ja onko miehesi löytänyt syyt käytökselleen, ettei se ole vain pysyvä luonteenpiirre. Mieti onko se luottamus löydettävissä koskaan ja olisiko hänen menettämisensä liian tuskallista nyt. Ja jos jatkat hänen kanssaan, yritä olls itsesi ja jos hän kerrankin palaa samaan kuvioon, jätä hänet. Ja pidä itsesi riippumattomana hänestä! Että sinulla on rahaa ja että asunto on sinun, että voit jättää hänet helposti.

Kiitos vastauksista.

Haluan kertoa, et meni ihan hyvin tässä vähän aikaa. Eilen alkoi ongelmia taas ilmetä ihan käsittämättömistä asioista. En jälleen kerran ollut sopinut menojani hänen mielensä mukaan. Ja hän ei kestänyt kuunnella minun pahaa oloani, joten huusi minulle, ja menin paniikkiin. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi sanonut asiallisesti, ettei jaksa nyt kuunnella. Mutta en ymmärrä, miten hän sillä tavalla hermostui.

Hän haukkui julkisella paikalla minut ja erään ohikulkevan ihmisenkin (uhkasi vetää häntä turpaan). Olin aivan paniikissa. Tunsin itseni taas maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Tuntui, että minulla on täysin väärä ilmekin naamalla. Hän sanoi suoraan, ettei kestä nähdä minua surullisena ja suuttui siitäkin, kun olin niin surullinen. Mun pitäs kuulemma myös käyttäytyä, kuten aikuiset käyttäytyy. Hän nälvi, käski lopettaa "inisemisen". Menin ehkä liian herkästi paniikkiin, mutta en voinut sille mitään. Hän moitti sitä, miten hain huutamalla ihmisten huomion. No, kyllä minunkin ääni korottui, kun paniikissa yritin kertoa, ettei mun ilme naamalla johtunut hänestä, vaan siitä, että on ollut vaikea päivä.

Olisin hetken halunnut vaan käpertyä hänen syliinsä ja kuulla, ettei ole mitään hätää. Poden syyllisyyttä siitäkin, että minulla oli paha olla. ☹️

Hän ei olekaan nyt hakenut apua itselleen. Ja se tuntuu tosi ristiriitaiselta. Oltiin jo sovittu, että ollaan nyt erossa, tapaillaan. Seurataan vähän etäämmältä tilannetta. Olen todella ahdistunut, kun hän yllättäen rupesikin puhumaan TÄSSÄ TILANTEESSA lapsen hankkimisesta ja näin hänen kasvoillaan pettymyksen, kun sanoin, etten todellakaan tässä tilanteessa ole edes kykeneväinen äidiksi. Puhuu myös yhteen muuttamisesta. Ja jopa heitti tänään, et "ollaanhan me vielä kihloissa", mihin tajusin sentään vastata, et ei olla ja nyt ihan rauhassa katsotaan tilannetta ja vointia.

Hän sanoi minua tänään tyttöystäväksi. En oikein tiedä, mihin kohtaan kannattaisi vetää raja tässä nyt? Jos hän ei ole sinne hoitoonkaan hakeutunut? Pitäisikö ehdottaa vaan sitkeästi sitä tapailua ja kehottaa häntä hoitamaan itseään kuntoon? Eilinen raivoaminen vahvisti taas pelkoani ja olen todella varpaillani varsinkin, jos hän ei hae apua. Luvannut on kuitenkin.

Olen niin lukossa, että nykyään vaan pelkään, että menen paniikkiin. Pelkään, etten saa sanotuksi, mitä sanottavaa minulla on. Pelkään, ettei mies usko minua. Esimerkiksi tänään hän rupesi taas epäsuorasti puhumaan, miten suuri ongelma kuulemma on, jos olen puhunut paskaa vanhemmilleni. Onko siinä jotain väärää, että olen kertonut vanhemmilleni, kun olen kokenut pelkoa tässä suhteessa? Olen puhunut tosiasioita, en valheita. Poden siitäkin syyllisyyttä. On ollut vaan tilanteita, joissa en ole enää pystynyt pitämään sisälläni kaikkea. Enkä ole pystynyt näyttelemään, et kaikki on ok.

Tuntuu, et teen asiat niin tai näin, kaikki on väärin.
😯🗯️

Hei taas, kuvauksestasi päätellen ja kun katsoo kuin vähän hyvää aikaa teillä on ollut välissä, en itse ainakaan jaksaisi tuossa suhteessa. Miehen pitäisi olla tuki ja turva, seisoa rinnalla ja johon voi luottaa eikä pelätä. Riski lienee, että tilanne kehittyy pahemmaksi tai fyysiseksi ja hukkaat vuosia elämästä voimalla suhteessa huonosti. Miehesi ei pitänyt edes lupaustaan hakea apua, ehkä ei sitä koskaan tee vaan se on aina ens vkolla tai kuussa. Voimia sulle! Älä anna tilanteen mennä niin pitkälle, ettet enää edes näitä asioita pohdi vaan alat pitää totena huonommuuttasi. Tunnet syyllisyyttäkin asioista, joista ei tosissaan tarvitsisi.

Henkinen väkivalta ei tule loppumaan, varsinkin kun ilmenee noinkin nuoressa suhteessa. Puolisosi haluaa omistaa ja hallita sinua. Se ei ole oikeaa rakkautta. Lapsi ja kihlaus olisivat yksi keino kahlita sinua. Henkinen väkivalta muuttuu vuosien myötä vain vaikeammaksi. Harva pystyy muuttumaan ja kypsymään hyväksymään toista omilla aivoillaan ajattelevaksi. Pidemmän päälle sinulta vaaditaan selvitystä jokaisesta tapaamastasi henkilöstä. Elämäsi aikataulutetaan, hyvä että työssä pääset käymään. Nyt jos vielä pääset sellaisesta ihmisestä irti vähillä vau rioilla, niin eipä siinä ole kuin yksi vaihtoehto. Onhan parempi olla vaikka yksin, kuin huonon kaverin kanssa.

Nellanen,
tunnut itsekin jo tietävän mitä sun pitää tehdä, eikö vain?

Sulla on oikeus elää pelotta ja rauhassa omassa kodissasi. Lähde siis sille tielle: hae apua itsellesi ja aloita itsenäinen elämä.

Puolisosi on tunnistanut ongelmaansa, mikä on hyvä. Sen hoitaminen on kuitenkin hänen oma asiansa, hänen vastuullaan. Sinä et voi siinä auttaa vaikka miten haluat.

Tsemppiä matkaan, ei kannata katsella taakse vaan eteenpäin!

Hei! Kokemuksesi kuulostaa todella tutulta. Kuin minun elämääni. Olen ollut miesystäväni kanssa kohta 20 vuotta yhdessä ja helppoa ei ole ollut. Meillä on kaksi lasta, jota ovat pitäneet meitä tiukemmin yhdessä. Olemme asuneet jo yli kymmenen vuotta erillään, mutta kuitenkin mieheni on pikkuhiljaa tullut enemmän luokseni, kuin salaa. Mieheni on todella herkästi raivostuva, mutta ei väkivaltainen. Käyttää usein hyväkseen ns. "heikkoja kohtia". Osaa aina kääntää tilanteet voitokseen erittäin taitavasti, joihin en pysty enkä osaa enää vastata. Hän ei kestä arvostelua, mutta arvostelee koko ajan muita. Osaa mielestään tietyt asiat niin hyvin, että on oikeutettu arvostelemaan raa'alla kädellä muita aiheesta. Lapset joutuvat tämän tästä kyykytetyksi ja kuuntelemaan huutoa.

Olen mielessäni eronnut varmaan sata kertaa, mutta en ole saanut sitä tehtyä. Mietin aina, että koitan lasten takia jaksaa tai ihanien appivanhempieni takia tms. Välillä haaveilen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta nopeasti haaveeni aina kaatuu mihin milloinkin. Mieheni ollessa paikalla en osaa enää olla täysin oma itseni, en ole osannut pitkään aikaan. Mieheni myös juo iltaisin. Ei juuri koskaan kovaan humalaan, mutta kuitenkin vähintään kuutena iltana viikossa. Pullon tai tölkin avaamisen ääni tuntuu hirveältä.

Usein, kun mieheni on aiheuttanut konfliktin, hän selittelee myöhemmin sitä myös erilaisilla sairauksilla. En enää aina tiedä mikä sairaus on menossa milloinkin. Hän on ollut muutaman kerran sairaalassakin, mutta sairauksista ei ole saanut puhua tai kysellä. Vakavia sairauksia on ollut koko seurustelumme ajan. En enää tiedä miten niihinkään suhtautua.

Mieheni on erittäin voimakasluontoinen ja ulospäin mukava seuramies. Hän on sen verran pelottava, että sekin vaikuttaa eroamisajatukseen. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa miehelläni on paljon ystäviä ja hän on hyvässä maineessa. Itse olen asiakaspalvelutyössä yrittäjänä, joten ulkoiset paineet ovat myös kovat. Hänellä on tapana "kostaa" jos hän kokee, että muut ovat jotenkin häntä vastaan. Esimerkiksi ollessani väsynyt ja antaessani sen näkyä väärällä hetkellä naamastani, mieheni jättää tahallaan pyytämäni asiat tekemättä. Jättää kaljapullot rapulle tai keittiön pöydälle, kun pyydän että laittaisi ne niille varattuun pussiin tai aika usein myös lähtee omaan kotiinsa oven paiskaten sanomatta sen kummempaa. Välillä ei kuulu moneen päivään mitään ja sitten tulee taas muina miehinä takaisin ja minun pitää ottaa avosylin vastaan. Jos silloin nyrpistelen naamaani niin olen pahimman luokan syntipukki kaikkiin ongelmiin. Usein suuttumisen syy on myös se etten ole suostunut juomaan tai seksiin, kun mieheni on juovuksissa.

Seksi onkin yksi suuri ongelma myös. Olen menettänyt seksihaluni lähes kokonaan. Välillä kuitenkin sitä harrastamme. Mieheni tiuskii lähes päivittäin, että ei hän viitsi luonani olla, kun ei ees sitä saa. Jos silitän kädestä, niin saattaa kiskaista sen äkkiä pois ja sanoa että meillä ei harrasteta seksiä puoleen vuoteen, ettäs tiedät! jne. Kuitenkaan hän ei pysy poissa luotani, vaikka joskus olen niin pyytänytkin. Erossa oloa kestää aikansa, kunnes taas vähän kuin salaa ollaan saman katon alla. Asioista on usein vaikea puhua, varsinkin kun lapset ovat yleensä kuulolla. Suoraan sanottuna pelkään keskustella vaikeista asioista mieheni kanssa. Voimat ovat sen verran vähissä jo muutenkin. Monesti olemme vuosien varrella keskustelleet, mutta mitään ei ole tapahtunut.

Toivottavasti sinun tilanteesi on parantunut tavalla tai toisella. Rukoilen itse usein voimia, jotta rakkaat lapseni saisivat hyvät lähtökohdat elämään ja jaksaisin tämän kaiken. Olen kyllä aika taitavasti "ulkoistanut" itseni näistä ongelmista. Elän päivä kerrallaan ja koitan nauttia hyvistä hetkistä ja unohtaa mahdollisimman nopeasti huonot. Kiitos sinulle joka luit ja sinä jolla on samankaltaisia kokemuksia, toivottavasti sait omaan tilanteeseesi uutta näkemystä, jotta voit ratkaista tilanteesi.