werty001 kirjoitti 17.12.2009 0:33

...
Miten joku voi saada mut tuntemaan itseni niin täysin hylätyksi ja säälittäväksi?
Miten toinen voi olla niin häikäilemätön, niin säälimätön? Miten mä oon antanut itteni vajota tänne enkä enää tajua mistä pääsee ylös.. Miten mä voin antaa toisen ihmisen määrittää mut? ...

...Ei se oikeesti oo tuommonen, ei se halua oikeesti satuttaa. Mä vaan otan asiat väärin, Kuvittelen aina olevan kyse minusta. ... Se antaa, antaa kauhalla kauniita sanoja mutta kun se sitten ottaa, se ottaa kolalla ja kaivaa vielä lähtöäkin syvemmälle. Mun sanoihin ei ole luottamista, huorintekijä!

...Ennen ajattelin olevani hyvä, nyt.. nyt oon arvoton. En ymmärrä. Ei se sitä tarkota, sanoo vaan. Ei se sitä ymmärrä, luulee vaan. Ei se ole semmonen, kuvittelen vaan.. Inhimillinen ja hyvä se on.. kai? Mussa se vika on, ehkä?

...Niitä sanoja uskon..niitä parempia. Ne pahat jää pois, ei ne haihdu mutta mahtuu tuonne lokeroon vielä. Vaikka sen lokeron lukitsee, ne sanat muistaa..aina välillä. Joskus ne unohtuu kunnes tulee uusia. ...

En tiedä, olenko ihan metsässä, mutta koen tuossa kirjoituksessa narsistin uhrin. Olen itse sellainen ja nuo sanasi osuivat suoraan ytimeen, en vain olisi osannut niitä noin kuvaavasti ilmaista.

Voimia sinulle 🌻🙂🌻

Mitä voisin vastata?
Mitä voisin vastata? Muuta kuin että luin, kuuntelin, tunsin jotain siitä, mitä ehkä tunnet. Löysin jotain sellaista, mitä itsekin olen tuntenut. Ja ihailin kykyäsi purkaa sen sanoiksi tällä tavalla. Ei kukaan saisi viedä paloja toisen sielusta, kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä sitä, mitä tunnet: muokata, kaulita, litistää.

En tiedä, olenko kokenut samaa, miten voisinkaan tietää?, mutta tunnen sen tuskan, kun rakas ihminen repii ja hellii - vuorotellen. Antaa juuri sen verran, että pysyn hänessä kiinni, etten pääse repimään itseäni irti. Ja sitten taas ottaa, ottaa, ottaa. Ei vaadi mitään, mutta juuri sillä tavalla ottaa että on niin välinpitämätön, häikäilemätön.

Minä syöksyin joskus pimeyteen juuri sellaisessa suhteessa. Minäkin luulin olevani vahva, haavoittumaton. Soturi, jolla on vähintään yhdeksän henkeä, joka menee läpi harmaan kiven, eikä koskaan mene rikki. Luulin, etten voisi elää ilman häntä ja samalla tajusin, että kuolisin siihen. Ja jotta en olisi siihen kuollut, mun piti repiä itseni irti. Repiä pala palalta, käydä tyhjyydessä, siellä missä minua ei ollut, ja pikkuhiljaa alkaa etsiä sitä, mitä olen. Vuosiin en löytänyt juuri mitään. Sitten kuin ihmeen kaupalla alkoi löytyä paloja sielustani, pieniä riekaleita. Riekaleita, joita yhteen punomalla alkoi löytyä juoni. Punainen lanka.

Voi, meni viisi vuotta ja yhäkin kaipasin sitä suurta rakkautta, elämäni ihmettä, jonka toinen puoli oli raateleva peto. Yhäkin mietin, että josko vielä? Josko vielä ottaisin yhteyttä? Josko vielä tapaisin...ihan vain nähdäkseni, että se kaikki oli valhetta, psykoosi, mielikuvituksen tuotetta. Oli mennyt viisi vuotta, enkä uskaltanut. Pelkäsin menettäväni itseni taas ja toista kertaa en jaksaisi tippua tyhjään. Jaksaisin ehkä tippua, mutta en jaksaisi nousta sieltä. Nyt on kulunut yli kymmenen vuotta ja yhäkin ihmettelen, mitä se oli. Yhäkään en ole uskaltanut tavata. Tiedän olevani vieläkin ja aina vaan heikko siinä. Tiedän, että on parempi, kun minä elän omaa elämääni ja hän omaansa. Ehkä se oli psykoosi, en tiedä. Ehkä siinä oli ripaus totta, en tiedä. Mutta en halua ottaa sitä riskiä, että joutuisin siihen uudelleen.

Puhumattomuus, se on pahinta. Kun ei tiedä, mitä toinen ajattelee. Ei tiedä, mitä toinen ihan oikeesti tuntee. Ja vaikka puhuisi, puhuu kieltä, jota en ymmärrä. Ei sano sitä, mitä kysyn ja mitä haluaisin kuulla. Sanoo, jotain muuta, Harhauttaa minut hetken tyytyväisyyteen kauniilla sanoilla, valtavalla valolla joka tuntuu siltä kuin taivaat olisivat auenneet, ja kun jään yksin, huomaan etten saanutkaan mitään. Paitsi uuden hihnan kaulani ympärille, hihnan jolla käännellä minua ja näyttää minne kuulun ja missä minun pitää olla. Hihnan joka kiristää minut yhä tiukemmin itseensä, täyttymättömien toiveiden valtakuntaan. Kaikki on siinä, kahden ihmisen välisen suhteen täydellisyys, siinä ihan sormien ulottuvilla, mutta koskaan se ei tule tarpeeksi lähelle. Koskaan sitä ei voi saavuttaa. Sen sijaan käsissä on kipua ja tuskaa, arvottomuuden tunnetta, jatkuvia hylkäämisen kokemuksia.

Minä ajattelen näin jälkeenpäin, että jouduin narsistin lumoihin. Sellaisen ihmisen lumoihin, jolla oli kyky hurmata. Hurmata tavalla, jonka saatoin nähdä monien hänen ympärillään olevien naisten silmistä, siitä millanen katse heillä oli. Saatoin nähdä, ketä muita hän oli kietonut pauloihinsa, sillä näin naisten silmissä saman katseen, saman tunteen, joka oli minussa. Ja minä katselin vierestä monta kertaa, miten se tapahtui. Ja silti yhäkin uskoin, että se mitä meillä oli, oli jotain suurta ja erityistä ja ainutlaatuista. Ehkä se olikin. En tiedä. Mutta sen tiedän, että haluan pitää sieluni itse. Ja olen valmis jäämään paitsi kaikesta siitä ihanasta, jotta saan pitää oman sieluni.

Ole rohkea, älä lannistu. Älä pelkää. Jos tiput, niin sieltä on tie takaisin. Jos hajoat, niin palaset eivät häviä. Niitä voi joutua etsimään, mutta ne eivät häviä. Sillä sielua ei voi tappaa. Sen voi rikkoa, mutta palaset säilyy aina. Aina. Ikuisesti.

Pyydä apua, hae apua, jos tarvitset sitä. Minä aloin ymmärtää sitä, missä olin vasta kun sain eteeni ja viereeni tarpeeksi objektiivisen toisen ihmisen avuksi palasteni etsintään. Ihmisen, joka osasi esittää oikeat kysymykset ja joka näki selvemmin.

Hei,

Täällä monet ovat arvelleet sinun joutuneen narsistin uhriksi ja sama tuli välittömästi minunkin mieleeni. Sinut on litistetty!!!! Mutta SINÄ ET OLE SYYLLINEN JA VARSINKAAN ET OLE HUONO!!!!

Olen kuullut kirjasta Hullu rakkaus, jossa käsitellään ymmärtääkseni tälläista tunneloukkua - miksi olla suhteessa, joka tekee pahaa ja tuhoaa sielun. Aion sen lukea, kunhan käsiini saan ja luulen, että myös sinulle tekisi hyvää tutkia sitä.

Narsisti ei muutu - vain sinä voit muuttaa elämäsi.

Kuka tahansa voi joutua narsistin uhriksi - työtoverini, joka oli myös kouluttautunut tietyn terapia-alan tukihenkilöksi, huomasi olevansa narsistin pyöritetävänä ja tätä kesti pari vuotta. Ei auttanut etukäteistieto aiheesta. Häneltä meni kaksi vuotta elämästä ja tuli pelkoa, mustelmia, taloudellisia menetyksiä - ja kuitenkinmies oli mitä hurmaavin. Onnekseen hän sai itsensä irti.

Kiitos noista sanoista!

Se auttaa kun ulkopuoliset ja puolueettomat ihmiset näkee asian samalla tavalla.. en ole siis voinu kuvitella kaikkea.

Mies on jollakin asteella ymmärtänyt toimivansa väärin ja luvannut hakea ammattiapua (lupaus tuli kesän alussa).. mitään ei ole vaan tapahtunut.. vielä. En tiedä tapahtuuko.

Pystyn tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisin silmin objektiivisesti ja nään että tämä on hullua.. om hullua roikkua toisessa ja samalla oma elämä, itsetunto ja itseluottamus häviää. Mutta silti en vain osaa lähteä.. en ymmärrä miksi se on niin hankalaa..

Elätän vielä toivoa mahdollisesta normaalista elämästä miehen kanssa jos hän vain nyt hakisi apua. Se on viimeinen oljenkorteni.. Mutta jos hän ei pidä lupaustaan ja hae apua.. silloin minä voin sanoa että olen tehnyt kaikkeni suhteen eteen ja se ei riittänyt. Sitten on vain revittävä itsensä irti.. Mutta en tiedä auttaako se ammattiapukaan jos ongelma on persoonassa..voiko se koskaan muuttua?

Kiitos teille!

Voi Werty, narsistista luopuminen ei todellakaan ole helppoa. Älä missään tapauksessa syytä itseäsi siitä ettet ole vielä kyennyt irrottautumaan. Itselläni siihen meni kahdeksan vuotta, ennen kuin tajusin tehdä asialle jotain. Ja sitten tuli turpaan 🤕

On hienoa, jos miehesi on luvannut hakea apua, toivottavasti hän sen myös toteuttaa. Muista vaan, että luvata voi kaikenlaista, mutta lupauksista kiinnipitäminen ei oikein ole narsistin parhaita puolia, kuten varmaan olet itsekin huomannut.

Muhun sattuu aina tosi paljon, kun huomaan jonkun olevan samanlaisessa tilanteessa kuin itse aikoinani olin. Vasta nyt, kun lopullisesta erosta on kulunut jo kuusi vuotta, olen alkanut ymmärtämään miten väärin mies minua kohteli. Älä anna miehen tuhota mielenterveyttäsi, ethän?! Hänellä ei ole siihen oikeutta, muista se.

Tähän on vielä pakko laittaa Kahlil Gibranin mietelmä/ajatus/mikä-se-nyt-onkaan, jonka bongasin reilu vuosi sitten lempparisarjastani Criminal Minds. Nuo sanat saavat minut aina tuntemaan itseni hitusen vahvemmaksi, toivottavasti se saa jonkun muunkin tuntemaan samoin:

"Vahvimmat sielut
syntyvät tuskasta.
Suurimmat persoonat
ovat yhtä arpikudosta."

Voimia sinulle, Werty, ja oikein rauhallista joulun aikaa! 🙂🌻

Ihan omista kokemuksista, mies lupaa hakea apua, mutta se on vasta lupaus, hakeeko hän sitä apua vuoden vai kymmenen päästä onkin eri asia, mutta sillä hän menee jonkun aikaa eteenpäin.
Sillä hetkellä kun toisen käyttäytymiseen tulee tuollaisia piirteitä, ollaan menossa mehtään ja rytinällä, kyse on vallasta ja sen käytöstä, toista pidetään kuin rotkon reunalla...ja niin kauan kuin annat sen tapahtua, sitä jatkuu.

Mulla on myös sellainen käsitys ja kokemus, että narsisti lupailee kyllä vaikka kuun taivaalta, mutta lupausten lunastamista saa odottaa ja odottaa. Ja jotenkin se vaan näyttäisi menevän niin, että narsistiin rakastuneet jaksavatkin odottaa ja uskoa ja toivoa ja rakastaa...ja yhä vain odottaa...aina vaan odottaa.

Vuosikymmeniä terapiatyötä tehnyt kokenut ammattilainen sanoi mulle, että on hyvin hyvin epätodennäköistä että narsisti paranee ja muuttuu. Hänen täytyy oikeesti tajuta tilanne ja tehdä paljon töitä itsensä kanssa. Mutta narsisti harvoin (jos koskaan?) oikeesti tajuaa, koska vika on aina muissa. Hän voi myöntää virheensä saadakseen haluamansa eli saadakseen pidettyä sinut kiinni, mutta sekin on vain samaa peliä mitä kaikki muukin. Tietenkin narsistiin rakastuneena minä tarrauduin siihen, että sekö kuitenkin ON MAHDOLLISTA?? Jos edes pieni toivon kipinä joskus jossakin välähti niin tartuin siihen. Tottakai. Halusin sen hurmaavan, ihanan, ymmärtävän, lämpimän ihmisen, joka näytti mulle häivähdyksen taivaasta.

Ehkä se jo puhuu omaa kieltänsä, että hän on luvannut aikapäiviä sitten hakea apua eikä vieläkään ole tehnyt mitään? Ja voipa hän erotilanteessa joitakin pieniä askelia siihen suuntaan ottaakin (pitääkseen sinut lähellään...peliä taas), mutta tuskin siitä mitään kovin pysyvää muutosta seuraa?

Anteeksi, jos kuulostan kovin pessimistiseltä, mutta mun on hyvin vaikea uskoa, että mitään muutosta tulee, jos kysymys todellakin on narsistista.

Mulle irrottautuminen oli tosiaan sitä, että pala palalta revin itseni irti. Voisin kuvitella, että jostain syvästä riippuvuudesta irrottautuminen voisi olla samankaltaista. Tein päätöksiä siitä, etten enää tapaa. Etten enää soita. Etten enää kirjoita. Sydämeni huusi ja tuskaili ja tarvitsi rakkautta, joka tuhosi sitä. Kuukausia elin niin, että päivittäin tein samat lupaukset ja päätökset itselleni. En antanut sydämelleni sitä, mitä se niin kovasti halusi. Ja pikkuhiljaa pääsin irti. Jossain vaiheessa huomasin etten enää ajatellut häntä päivittäin. Sitten tajusin, että oli kulunut kuukausi niin etten kaivannut häntä. Kului vuosia ja edelleen aika ajoin jouduin muistuttamaan itseäni tekemistäni päätöksistä. Sydämen toive piti kylmästi ohittaa kerta toisensa jälkeen. Ja piti myös muistuttaa itselleen tosiasiat: teen tämän siksi, että haluan elää.

Mutta en tiedä oikeasti, pääsenkö koskaan ihan lopullisesti ja kokonaan irti. Yhäkin muistelen ja kaipaan aika ajoin, mutta siinä päätöksessäni olen pysynyt, etten ota yhteyttä millään tavalla. "Kun antaa pikkusormen, se vie koko käden."

Tuo Kahlil Gibranin ajatus on ihana ja lohdullinen. Toinen ajatus, joka mua lohduttaa on sellainen, että jokainen haava ihmisessä on kuin reikä, josta sielun valo pääsee loistamaan ulos. Mitä enemmän reikiä, sitä kirkkaampi valo.

Nyt se on sitte ohi.. Mies ei ollut valmis vakavaan suhteeseen ja siitä kaikki epävarmuus ja paha olo johtui..

Tänään se loppui sitten kokonaan, hain itselle uuden asunnon ja yhteinen elämä loppuu. Tuntuu niin helvetin pahalta, ei voi käsittää

Heippa Werty
Niin minusta sinä voit olla onnellinen kun olet päässyt eroon narsistisesta puolisosta sillä narsisti tuhoaa toisen pala palalta hiljakseen.
Kauankos sinä olit narsistin uhrina??
Kun tahtoo vaan olla että kun olet päässyt narsistista eroon niin sitten alkaa sinun oma
toipumisesi ja se voi kestää todella pitkään toinen toipuu nopeammin toinen ei koko elämän aikana. itse olen ollut narsistin tukihenkilönä lähemmäs kymmenen vuotta ja uhrilla menee välillä vähän paremmin ja välillä huonommin mut voin melkein sanoa että ikävä kyllä siitä jää yleensä loppuiän arvet.
Jos sinusta vähänkin tuntuu että tarvitset apua niin meihin maaseuduntuki henkilöihin voi ottaa yhteyttä ja jutella niin varmasti auttaa kun saa pahaa oloa purkaa hiljakseen pois että älä jää yksin asioita murehtimaan.
Ja kirjoita ehdottomasti jatkoa tälle palstalle niin minä vastaan sinulle ja olen sinun tukenasi tällä palstalla niin kauan kuin apua tarvitset.??
Ja muista että sinussa ei ole todellakaan mitään vikaa, narsisti on vaan siinä niin hyvä manipuloimaan toista että se saa toisen uskomaan että kaikki vika on toisessa kun narsisti pystyy monesti ammattiihmisenkin monesti harhauttamaan.
Kauheen hyvää kevättä sulle ja nyt ruvetaan menemään askel kerralla eteenpäin.

Huoh.. Nyt on aikaa kulunut siitä kun viimeksi kirjoitin ja nyt tuntu että pitää taas raapustaa.

Eli tunsimme toisemme neljä vuotta ja olimme yhdessä kaksi niistä.. suhde lopulta loppui kun mies sanoi että haluaa katsella ja mennä vielä muiden kanssa. Että minä olin menneisyydessäni kokenut niin paljon ja hän niin vähän (omasta mielestään). Epävarmuus rikkoi suhteen.. Hän yritti pitkään työntää minua pois pahoilla sanoilla ja teoilla mutta en antanut hänelle sitä tyydytystä.. En antanut hänelle mahdollisuutta sanoa "taas yksi otti ja lähti" ja vaipua negatiivisuuteen ja ihmisinhoon. Niinpä hänen täytyi sanoa ne sanat, jotka saivat minut lähtemään ja sanomaan että muutan pois..

On tämä hankalaa. Eron jälkeen olin ihan rikki, oman elämän aloittaminen tuntui mahdottomalta, koko ajan kaipasin ja haikailin.. Toivoin.. Aloitin taas tupakoinnin.. Itkin ja paljon, kärsin.. tuntui ettei kukaan huoli minua, etten enää ikinä löydä miestä joka olisi yhtä hyvä kuin hän.. Muutaman kerran sorruin viettämään aikaa hänen kanssaan vaikka sisimmässäni häntä rakastin ja vihasin. ja yhteisen ajan jälkeen oli taas tyhjyys ja tuntui että pitää taas yrittää yksin.. Hän piti yhteyttä ja minä heikko en osannut sanoa ei kun vielä kaipasin.. Välillä olin niin vihainen! Ehkä enenmmän jopa itselleni..

Pikku hiljaa, kun mies oli joillain kaipaamillaan rellestysreissuilla, sain olla rauhassa. Huomasin kuinka hyviä ystäviä minulla on, he eivät olleet hävinneet vaikka aluksi tuntui ettei minulla ole ketään.. He olivat minua odottaneet ja ottivat avosylin vastaan, olen heille ja äidilleni ikuisesti kiitollinen! Aloitin kesätyön uudessa paikassa ja tuntui että ehkä elämä alkaa hymyillä ja että tulen löytämään jonkun ihanan elämänkumppaninkin 🙂 Välillä iski yksinäisyys ja kelvottomuuden tunne.. ikävä toista ihmistä ja välillä taas sorruin ja sitten itkin.. Miten voi olla toisessa niin kiinni. En tiedä tai en usko että mies on läpeensä paha, hän on vain eksynyt.. En tiedä miksi häntä puollustan.. äitini on melko kärkkäästi kertonut mielipiteensä tilanteestani ja tunteistaan miestä kohtaan..

Huomasin hiljalleen palaavani entiselleni.. En enää itkenyt joka ilta.. Aloin käydä ystävieni kanssa ulkona, tulin kuorestani ulos.. huomasin jälleen olevani samanlainen kuin ennen.. iloinen, ulospäinsuuntautunut ja positiivinen, hitto sitä positiivisuutta kaipasinkin! Myös töissä kuulin että olen hyvä tyyppi ja hakiessani vakityötä, sain tarjouksia kun minusta oli kuultu paljon hyvää 🙂 Se lämmitti mieltä ja toi takaisin sitä itsevarmuutta ja itsekunnioitusta.. tuntui niin hyvältä! Koen siis paranevani 🙂

Silti olen heikko, voi hyvä luoja! Mies tuli takaisin pitkältä reissulta ja otti yhteyttä, halusi jutella ja minä suostuin. Sanoi että reissussa eli kuin viimeistä päivää ja silti mietti minua kuulema joka päivä. Sanoi ettei pääse yli, rakastaa edelleen, haluaa edelleen perheen kanssani. Sanoi ettei muut naiset tunnu yhtään miltään (minua ällöttää edes ajatella!). Sanoi että haluaisi yrittää.. haluaisi parantua ja haluaisi minut.. Pyysi anteeksi kaikkia pahoja sanojaan, tuntui että oikeasti katui.. Sanoi että ehkä yhdessä onnistuisi parantuminen, huonojen tapojen ja henkisen väkivallan pois oppiminen. Sanoi että on nähnyt nyt tarpeeksi rumuutta tuolla maailmalla..

Minä mietin ja taas tässä itken.. miten se onnistui jälleen kerran sotkemaan minun ajatukseni, murtamaan hieman rakentamaani kivijalkaa.. Miksi? Ei se ole vielä voinut kasvaa, ei se vielä ole voinut kokea kaikkea haluamaansa.. Ärsyttää.. Toisaalta en enää haluaisi mitään, pysyisi pois elämästäni.. mutta toisaalta kaipaan häntä edelleen ja toivon kipinä tulevaisuudesta elää.. Se ei saisi enää elää, ei se olisi hyvää elämää, miksi en sitä vieläkään ymmärrä! Samalla myös ehkä jollain tavalla säälin häntä, haluaisin olla tukena enkä jättää oman onnensa nojaan, en tiedä miksi.

Tein vaikean päätöksen ja sanoin ettei me voida palata yhteen, ei ainakaan nyt.. aikaa ei ole kulunut tarpeeksi, ei meistä kumpikaan ole valmis.. Miksi en voinut sanoa ettemme ikinä enää palaa yhteen.. en kai halua satuttaa ja samalla pidän takaoven auki, jos joskus haluankin palata. Tämä tapahtui viime viikolla ja nyt edelleen mietin pitäisikö palata? Läheiset sanoo ettei kannata ja painostus on siltäkin suunnalta kovaa.. Taas olen surullinen kun mietin että tässäkö tämä nyt sitten oli.. lopullisesti.. Hankalaa.. Osa minusta haluaisi palata ja tukea (sydän) mutta toinen osa sanoo ettei enää ikinä vaikka kaipaus onkin välillä suunnaton (järki). Eli työ on vielä kesken..

Apua!

Hei,

Sinä olet manipuloinnin kohde, sinua käytetään yhä surutta hyväksi. Hiljennä se sydämesi- vielä vähän aikaa ja se pysyy itsekin sitten hiljaa. Katkaise nyt kerta kaikkiaan ne välit ja mieti sitten vuosipäivänä joskus joulukuussa (jolloin aloit tänne kirjoittaa) miltä täydellisen katkon jälkeen tuntuu. Yhteyttä pitämällä vain satutat itseäsi. Jos vielä puolenkin vuoden kuluttua ehdottoman tapaamistauon jälkeen kaipaat häntä hirvittävästi ja tunnet, että juuri sellaista elämää hänenen rinnallan haluat viettää.... Eri viestiketjuista voit lukea miten narsistit ovat hypyyttäneet entisiä puolisoitaan ja vakuutelleet ikuista rakkauttaan. Nythän sinä olet hänelle haaste, etkä kynnysmatto. Arvaa kumpi olisit paluusi jälkeen?

Vahvuutta nainen!🌻🙂🌻

Tuota vahvuutta minäkin toivon sinulle ja paljon.
☺️ Mies on kärsinyt nyt rökäletappion, jota narsistinen luonne ei siedä!
Vaikka tuntuisi, että sydän halkeaa ja sielu märkänee, niin säilytä järjen valo!
Älä vastaa viestiin ja soittoon, niin kauan kuin mies uskoo voivansa manipuloida sinua, hän tekee sen, lopettaa vasta sitten kun on löytänyt uuden "uhrin".