Vihainen parisuhteessa - minä syyllinen?
Olen ollut mieheni kanssa parisuhteessa jo kohta 4 vuotta ja nykyään olen hyvin vihainen, ahdistunut ja surullinen. Ajatukseni ovat niin sekaisin enkä tiedä, mitä minun tulisi tehdä.
Ensimmäiset vuodet menivät hyvin, minä laitoin ruokaa, siivoilin, juoksin miehen luona, ostin kaikkea (ruokaa, lahjoja, herkkuja), tein kaiken. Mies taas viihtyi koneella pelaten ja jutellen muille. Lopulta kun pääsin yli ”rakastumis vaiheesta”, aloin ärsyyntymään, kun olin ainoa osapuoli, joka teki kaiken. Aloin olemaan yksinäinen ja ulkopuolinen parisuhteessa. Mies ei huomannut minua, ei viettänyt aikaa kanssani ja minä jouduin jatkuvasti tulemaan tämän luokse.
Lopulta nostin kissan pöydälle ja kerroin, etten jaksa tällaista suhdetta, missä minä teen ja mies on. Haluan parisuhteen, missä olemme yhdessä eikä erikseen. Mies tajusi tämän ja hyväksyi sen. Aloimme laatimaan meille sääntöjä, jotta suhde toimisi, mutta ne kaikki menivät hukkaan, sillä mies kierteli niitä. Esim pyysin tältä aikaa päivässä kahden tunnin verran, mutta mies vietti sen ajan pelaten. Tämä ei ollut läsnä yhteisinä aikoina.
Minä pyysin miestä aina treffeille, tämä ei koskaan tehnyt mitään vastaavaa elettä ja senkin lisäksi treffeille piti ottaa aina joku miehen läheinen. Emme olleet koskaan kahdestaan yhdessä.
Lopulta VAADIN, että mies viettäisi aikaa minun kanssani kahdestaan ja olisi aktiivisempi, mutta aktiivisuus kesti vain kahden viikon ajan, jolloin tämä mieluusti oleskeli omissa oloissaan, ellen pyytänyt tältä yhteistä aikaa.
Nykyään olen kahlinut miehen oman ajan niin suppeaksi ja kehitellyt meille niin paljon tekemistä, ettei tällä olisi omaa aikaa kuin pari tuntia päivässä. Tämä tuntuu olevan ainoa keino saada mies itselleni, mutta jopa itsekin tajuan, ettei tämä ole parisuhde. Tämä on kuin lintu häkissä: Sinä olet kanssani, koska minä käsken.
Se, ettei mies voi viettää aikaa kanssani, ellen minä pyydä/vaadi/käske saa minut heikoksi ja ärsyyntyneeksi. Nykyään olen niin poikki tämän suhteen kanssa. En jaksa tätä yhtään. Ärsyynnyn aina niin helposti jos mies tekee jotain hiemankin väärää enkä jaksa enää välittää mistään. Ei tämä ole parisuhde.
Olen puhunut miehelleni tästä, mutta tämä jatkuvasti syyllistää minua. Minun pitäisi muuttua, jotta suhde toimisi. Kun minä olisin kunnossa, parisuhde voisi hyvin. Se sai minut lopullisesti sekaisin: Mies ei voi viettää aikaa kanssani ja se korjaantuu sillä, että minä muuttuisin. Miehen ystävätkin puhuvat, että minun pitäisi muuttua. Vika on kuulemma siinä, että suutun helposti. En ollut alkuvuosina tällainen, mutta kun aloin olemaan yksinäinen ja väsynyt siihen, että pidin suhdetta pystyssä, aloin myös väsyneenä suuttumaan.
Tämä antaa kuvan, että jos kaikki olisi kuten alkuvuosina: mies tekisi mitä haluaisi ja minä iloisesti hymyilen yksin kotona, miten hieno suhde meillä on. Mies ja miehen kaverit eivät tahdo uskoa, että vika olisi myös miehessä, sillä tämä ei voi viettää aikaa kanssani omasta tahdostaan, on myös väärin.
Nykyään miehen kaverit ja suku vihaavat minua sillä kohtelen miestä pahasti. Mies puhuu minusta jatkuvasti pahaa muille eikä kerro, mitä itse tekee väärin. Se että mies rikkoo lupauksensa ja minä suutun siitä on minun syytäni.
Nykyään en edes tiedä, kumman syytä nämä ongelmat ovat, kun kaikki ovat minua vastaan. Olen niin puutunut, väsynyt, surullinen, masentunut, vihainen… parisuhteessa ei ole enää mitän hyvää ja minä olen siihen syyllinen. Silti haluaisin puolueettomien mielipiteet, olenko minä tosiaan syyllinen huonoon suhteeseen, sillä alan jo uskomaan siihen.
Uskoisin että parisuhteessa ei olla, ihan vain sinä ja minä, vaan me.
Miksi sinä muuten kiusaat itseäsi, koetat vääntää itseäsi asentoon, johon et taivu? Miksi yrität pitää suhdetta koossa, vaikka mies näyttäisi, olevan sen ulkopuolella, tietysti onhan se helppoa jos huoltosuhde on kunnossa
Onko mies sinua kohtaan, sitten niin ihana, että sinun kannattaa uhrata aikaa?
Ei parisuhteessa kannata etsiä syyllistä ongelmiin, ei se hyödytä mitään. Teidänkin tilanteessa katsoisin ongelmien johtuvan siitä, että tarpeenne eivät kohtaa, eikä se ole kenenkään vika enempää kuin toisenkaan. Sinä haluaisit viettää kahdenkeskistä aikaa tehden jotain yhdessä, hän todennäköisesti nauttii siitä, että saatte jakaa arjen niin sanotusti tekemättä mitään.
Vaikuttaa siltä, että jomman kumman suhteessa pitäisi muuttua, tai muuttaa sitä, mitä haluaa suhteelta, jotta saisitte homman toimimaan. Jos kumpikaan ei muutokseen ole valmis, taitaa suhde olla umpikujassa.
Ymmärrät kyllä varmaan itsekin, ettet voi pakottaa toista olemaan sellainen, kuin haluat hänen olevan. Hän on ilmeisesti ollut samanlainen suhteen alusta lähtien, joten on turha odottaa, että se tulisi muuttumaan. Uskon, että häntäkin ahdistaa säännöt ja vaatimukset, itseäni ainakin ahdistaisi. On vanha klisee, että toista tulisi rakastaa ja hyväksyä sellaisena, kuin hän on, mutta tottahan se on. (Vaikka eihän sekään tarkoita, ettei rakastaisi, vaikka tarvitsisikin jotain muuta. Voi rakastaa, vaikkei sopisikaan yhteen, muutenhan elämä olisikin aivan liian helppoa 😉 )
Aluksi suhteenne toimi, sillä sinäkin olit tyytyväinen tilanteeseen. Kun aloit tajuta haluavasi jotain muutakin, ongelmat alkoivat.
Tyytymättömyytesi siis laukaisi ongelmanne, mutta se ei ole sinun syysi, eikä tarkoita sitä, että sinun tulisi olla vain tyytyväinen johonkin, mitä et halua. Se nyt vain on niin.
Sanoitkin jo itse, että ei tuo ole parisuhde. Ei minustakaan. Jo tuo, että mies viitsii puhua sinusta pahaa jatkuvasti omalle suvulleenkin asti...... Ei tulisi kuuloonkaan, törkeää!
Mielestäni sinun on nyt oltava rohkea ja kun asiaan ei kerran ole muutosta tullut, miettiä ihan vakavasti, näetkö itsesi tässä suhteessa vielä viiden vuoden kuluttua?
Jos kaverit ovat miehelle noin tärkeitä, ettei heidän kanssaan voi olla keskustelematta netissä yötä päivää, parempi antaa miehen varmaan viettää""avioelämää" heidän kanssaan. Sinäkin vielä löydät joskus ihmisen, joka haluaa sinut ja olla sinun kanssasi.
Miehesi on jo kääntänyt kaikki läheisensä sinua vastaan, eikö tämä ole tavallaan sitten selvä, että hän on tehnyt sen tietoisesti? Toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä mitä muut ajattelevat, sillä sinä tiedät itse mikä on homman nimi. Jättäisin tuollaisen miehen niin sanotusti kotiin kasvamaan ja lähtisin katselemaan mitä elämällä on tarjottavana, vaikka yksin, ainakin onnellisempana. 🙂
Hei! Itse olin tuollaisessa suhteessa vuoden ajan. Olimme molemmat jotakin 17.v. Suhde loppui ennen kuin täytimme 18.v. Poikaystäväni pelasi ja oli vain "kaveriensa" kanssa. Aina lupasi kaikenlaista, mutta lupaukset eivät ikinä toteutuneet. Kerrankin hän vain lähti meiltä mitään sanomatta kotiinsa ja sanoi että menee veljensä luo. Soitinkin hänen äidilleen niin tuokin oli valhetta että oli veljensä luona, vaan oli luikerrellut kotiinsa. Sain kaikki valheet ja muut esiin vain hänen äitinsä kautta. Asuin joskus heillä muutamankin kuukauden, mutta poikaystäväni ei huomioinut minua koskaan.
Miehesi kuulostaa narsistiselta ja lapselliselta ihmiseltä. Minulle tuli ehdottomasti parempi elämä kun jätin poikaystäväni. En edes tajua miksi jaksoin riippua hänessä edes vuoden. Varmaan vain siksi että olin masentunut jo valmiiksi ja tarvitsin jonkun "lähelleni", mutta poikaystäväni vain pahensi oloani ja masennustani.
Suhteemme alkoi luisumaan siihen suuntaan että hän ei pitänyt minuun kahteen viikkoon yhteyttä vaan halusi pelata ja olla kaverien kanssa. Sain vain yhteyden hänen äitiinsä. Kiinnostukseni häneen alkoi olla niin vähissä että laitoin nettiin deitti-ilmoituksia, jotka tuottivatkin tulosta. Ensin menin yhden miehen luo, joka ei ollut sopiva minulle, eikä suhdetta koskaan syntynyt. Sen jälkeen minulla oli yhden yön juttu, joka kaduttaa tavallaan minua vieläkin. Toisaalta jos en olisi kokenut sitä, niin en olisi varmaan tässä. Nytpähän tiedän että vihaan sellaista. Tämän kaiken jälkeen tapasin mieheni joka on minua 11 vuotta vanhempi. Muutimme yhteen yli vuosi sitten ja meillä on 4,5kk vanha tyttövauveli. Menimme lisäksi naimisiin 19.7. Olen onnellinen, koska mieheni huomioi ja rakastaa minua paljon. Hänellekin on tapahtunut kaikkea ikävää ja kaikki hänen entisensä ovat pettäneet häntä.
Joten mitä sain vuoden suhteestani poikaystävääni: valheita joita selvittelin hänen äitinsä kanssa, sain kokea että kuin "huono olen", masennukseni paheni. Tuollaisiin mammankukuleihin ei kannata ikinä sotkeentua.
Olen kamalan vihainen että sinä koet tällaista mitä minäkin sain kokea vuoden ajan. Olen varma että löytäisit oikeasti jonkun ihanan ihmisen, vähän kuin minäkin. Onhan meilläkin omat ongelmamme, mutta ne ovat pieniä ja hän välittää minusta aidosti.