Hei,
Kaipaan apua vihanpuuskieni hallintaan. Raivostun nollasta sataan ihan silmänräpäyksessä, huudan kuin mielipuoli, sanon todella rumia asioita, saatan tönäistä tai tarrata toiseen kiinni – tukkaan, käsivarteen tai mikä eteen sattuukaan. Ja kamalimpana, häpeällisimpänä puolena tässä kaikessa on se, että riehumiseni kohteena ovat aina lapseni (3- ja 6-vuotiaat).
Tiedän ja tunnen itse, että sisälläni on katkeruutta ja vihantunteita, joilla ei tietenkään ole viattomien lasteni kanssa mitään tekemistä, ja uskon tämän hallitsemattoman raivoamiseni johtuvan ainakin osittain näistä. Olen aiemmin kirjoittanutkin tänne ongelmista parisuhteessani ja olemme niitä miehen kanssa saaneet jo jonkin verran käsiteltyäkin. Tunnen toisinaan olevani lasten takia pakotettu pysymään avioliitossani. Koen kumminkin, että tästä vihaisesta käytöksestäni on tullut myös tapa – en osaa hoitaa hankalia tilanteita mitenkään muuten, vaan lankean tuohon huutamiseen ja reuhaamiseen, josta tulee sitten kaikille paha mieli.
Minusta tuntuu, että tilanne on vuosien mittaan pahentunut ja tällä hetkellä olen lähes jatkuvasti joko vihainen tai ryven katumuksessa ja pyytelen anteeksi sanojani ja tekojani. Olen yrittänyt hakea apua tähän useampaankin eri otteeseen, mutta aina minulle vakuutellaan, että ”kaikki äidit tuntevat joskus noin” ja että ”kaikki lapset osaavat olla todella hankalia” ja että ”älä ole niin ankara itseäsi kohtaan”! Tiedän, että on normaalia suuttua joskus, mutta ei joka päivä ja niin pienistä asioista ja sellaisella ylireaktiolla kuin minä sen teen!
Olen itse analysoinut – osittain terapiankin avustuksella – että sen lisäksi, että olen tyytymätön parisuhteeseeni ja katkera menneistä tapahtumista, tässä on taustalla myös osaamattomuutta. Tarkoitan tällä sitä, että en tiedä, kuinka olla sellainen vanhempi kuin haluaisin olla; reilu mutta rajat asettava. Äitini oli äärimmäisen salliva ja elimme ns. vapaassa kasvatuksessa. Isä oli poissaoleva – osittain fyysisesti työnsä takia, mutta myös henkisesti (nurisi taustalla, jos oli äidin kanssa eri mieltä jostakin meihin lapsiin liittyvästä, mutta ei ottanut osaa päätöksentekoon). Minusta äiti oli liian lepsu ja olen aina kammoksunut (jopa halveksinutkin?) rajatonta kasvatusta. En halua olla vanhempi, joka uhkaa seuraamuksella (”Jos vielä kerran heität hiekkaa kaverin päälle, niin lähdetään samantien kotiin!”), mutta ei sitten toteutakaan sitä. Tämä on siis periaatteeni, mutta useinkaan en anna lapsille edes aikaa reagoida tilanteeseen, kun jo huomaan raivoavani. Olen usein turhan tiukka ja ankara asioissa, joiden pitäisi vain antaa mennä omalla painollaan.
Ja kun raivoan, kaikki tapahtuu sekunneissa. Tunnen jopa helpotusta, kun saan vihaa ulos ja usein huomaan ajattelevani, että antaa nyt mennä vaan, kun olen päässyt huutamisen alkuun. Ikään kuin tuuletan omaa pahaa oloani. Mutta kohde vain ei voisi väärempi olla. Olen erittäin tietoinen tästä.
Olen myös tajunnut, että tällaiseen tilanteeseen on todella vaikeaa saada apua. Ensinnäkin tuon monien auttajien paapovan, hymistelevän asenteen takia, mutta myös sen, että pelkään joutuvani vaikeuksiin ja menettäväni lapset. En tiedä, kuinka helposti niin tapahtuu, mutta en haluaisi ottaa riskiä. Johtuukohan tästä, että en ole törmännyt keskusteluihin tästä aiheesta täällä Tukinetissä tai muuallakaan verkossa? Tunnen nyt kuitenkin, että tarvitsen apua, koska tajuan, että käytökseni on vahingollista meille kaikille.
Haluan lisätä vielä, että meillä kyllä rakastetaankin ja se näytetään sekä sanoilla että teoilla. Lapsia kannustetaan ja kehutaan ja heille annetaan huomiota. Pyydän myös aina raivoamisen jälkeen anteeksi… alkaa vain tuntua naurettavalta toistaa samaa kuviota päivästä toiseen. Ja menettäähän se anteeksipyyntökin tuossa jo merkitystään.
Lähes kaikki ihmiset, jotka tuntevat minut hyvinkin – jopa omat ja appivanhempani – pitävät minua erittäin rauhallisena ja pitkäpinnaisena, varmasti ajattelevat minun olevan täydellinen äiti. Itse säälin ja inhoan itseäni ja usein tunnen, että en osaa hoitaa tätä ”työtäni” laisinkaan! Välillä ajattelen, että lapsilla olisi parempi olla kokonaan jonkun muun hoidossa ja olisin ihan valmis luovuttamaan koko paketin jonkun muun huostaan! Tietystikään en ole tosissani kuin ohikiitävän hetken verran. Mutta juu kyllä, olen saanut myös tarpeekseni kotiäitiydestä ja taidan olla sen suhteen palamassa loppuun.
Miten lapsesi suhtautuvat raivokohtauksiisi? Pelkäävätkö he sinua silloin, kun alat raivota? Entä oletko huomannut, että he olisivat varautuneita siihen, että milloin tahansa saattaa räjähtää? Oletko huomannut lapsiesi suhtautumisen sinuun muuttuneen varovaisemmaksi?
Kannattaisi varmaan hakea jostain apua ongelmaasi, jos raivosi tuntuu hallitsemattomalta ja jos jossain alitajunnassa on tiedostamaton halu nujertaa tai nöyryyttää lapsia.
Nämä kysymykseni ovat aika rankkoja, mutta pyysit, että asiasi otettaisiin vakavasti.
Mielestäni olisi hyvin tärkeää tiedostaa se raivon alkulähde. Myös se mitä lasten mielessä tapahtuu silloin, kun he joutuvat kokemaan sinun suuttumuksesi.
Totta on sekin, että äitinä oleminen on rankkaa ja vastuullista, eikä meistä kukaan koskaan ole selvinnyt saattamaan lapsiaan aikuisuuteen ilman "kohtauksia" silloin tällöin.
Kaikkea hyvää perheellesi.
.
Täällä toinen moinen..:-( Kirjoituksesi oli kuin omaani... En jaksa enempää kommentoida mutta halusin vain että tiedät ettet ole ainoa raivoaja..
Enkä osaa neuvoa tietä parempaan mutta lukisin mielelläni jos joku tietäisi...
maria73 kirjoitti 18.6.2013 23:33
Miten lapsesi suhtautuvat raivokohtauksiisi? Pelkäävätkö he sinua silloin, kun alat raivota? Entä oletko huomannut, että he olisivat varautuneita siihen, että milloin tahansa saattaa räjähtää? Oletko huomannut lapsiesi suhtautumisen sinuun muuttuneen varovaisemmaksi?
Kannattaisi varmaan hakea jostain apua ongelmaasi, jos raivosi tuntuu hallitsemattomalta ja jos jossain alitajunnassa on tiedostamaton halu nujertaa tai nöyryyttää lapsia.Nämä kysymykseni ovat aika rankkoja, mutta pyysit, että asiasi otettaisiin vakavasti.
Mielestäni olisi hyvin tärkeää tiedostaa se raivon alkulähde. Myös se mitä lasten mielessä tapahtuu silloin, kun he joutuvat kokemaan sinun suuttumuksesi.
Totta on sekin, että äitinä oleminen on rankkaa ja vastuullista, eikä meistä kukaan koskaan ole selvinnyt saattamaan lapsiaan aikuisuuteen ilman "kohtauksia" silloin tällöin.
Kaikkea hyvää perheellesi..
Hei Maria73! Kiitos asiallisesta viestistäsi. Pelkäsin, että saan täältä vastaani haukkuja tai moralisointia, joten olin enemmän kuin ilahtunut vastauksestasi!
Tässä on kulunut jonkun verran nyt aikaa ja tilanne tuntuu paremmalta. Viimeisimmän "raivokohtaukseni" jälkeen romahdin kertakaikkisesti ja saimmekin miehen kanssa puhuttua asioista, jotka minua oikeasti suututtavat ja mikä minua miehessä ja hänen kanssaan olemisessa rassaa. Tuntui pahalta, koska en haluaisi häntä syyttää mistään, enkä varsinkaan kaikesta. Annoin silti kaiken tulla niin suoraan kuin vain kykenin. Helpotti. Tunsin selvästi, kuinka se patoutunut katkeruus purkautui ainakin vähän. Juttutuokion seurauksena mies yllätyksekseni varovasti ehdotti asumuseroa - jotta minä voisin miettiä itseäni ja sitä, haluanko oikeasti olla hänen kanssaan. Olin siis sanonut, etten ole varma enää. Joskus aiemmin olisin mennyt ihan paniikkiin moisesta ehdotuksesta, mutta nyt tuo tuntuikin isolta helpotukselta! Päädyimme kuitenkin siihen, että toistaiseksi mies muuttaa vain nukkumaan eri kerrokseen. Olin jo joitakin päiviä aiemmin varannut itselleni neljän päivän pikkuloman, joten sovimme, että katsotaan, riittäisikö tuo nukkumisero ja minun lomani antamaan tarpeeksi tilaa ajatuksille.
Ja voi hyvänen aika, miten oloni muuttui heti, kun olimme olleet erossa pari yötä! En ole vuosiin ollut niin rauhallinen! Samaan aikaan aloin myös käydä lenkillä ja tehdä vatsalihasliikkeitä sekä meditoin pari kertaa YouTuben avustuksella. Tietysti myös edessä oleva oma loma antoi voimia ja uutta näkökulmaa. Uskon myös, että tänne kirjoittaminen helpotti. Koin tuon ensimmäisen tekstini ikään kuin tunnustuksena.
Tietystikään en tuosta kokonaan "parantunut", mutta en ole kokenut sitä punaista, väläyksenä päälle hyökkäävää raivoa kertaakaan viimeisen kahden viikon aikana. Hermoja on kiristänyt, mutta tuntuu, että jokin minussa on muuttunut. Olen juuri nyt paluumatkalla pikkulomaltani, joten en osaa ihan juuri tämän hetken tilannetta ihan realistisesti kertoa (olo on epätodellisen rento ja terveellä tavalla itsekäs kun olen saanut viettää muutaman päivän vailla mitään vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni!). Ennen reissuun lähtöä nukuimme miehen kanssa yhden yön samassa sängyssä ja seksiäkin harrastimme ja jopa minä sitä halusin ja siitä nautin.
Sen olen tässä viime päivinä todella syvällisesti sisäistänyt, että minun pitää ihan tietoisesti opetella olemaan itsekäs. Minun pitää sanoa MIEHELLE, kun jokin hänessä tai suhteessamme häiritsee, eikä purkaa sitä lapsiin. Ja todella ottaa aikaa omia tekemisiäni ja tarpeitani varten. Olen jo pitkään jollakin tavalla ollut henkistymisen tiellä tai ainakin sille pyrkimässä... Nyt tunnen, että henkistyminen ja mielenrauha ovat itseasiassa juurikin ne asiat, joita tarvitsen ja joita ilman en koskaan tule onnelliseksi.
En voi luvata, etteikö entiseen olisi enää paluuta. Tottakai toivon, että noita ylilyöntejä ei enää sattuisi, mutta en voi olla liian ankarakaan itseäni kohtaan. Sen lupaan, että työskentelen tämän asian ja ennen kaikkea oman hyvinvointini (niin fyysisen kuin psyykkisenkin) eteen, koska tuo todella on se ainoa tie. Jos itse voin pahoin, jos kiellän omia tunteitani, en voi olla hyvä hyvä äiti tai hyvä puoliso.
Tilanne miehen kanssa on edelleen jollain tavalla ilmassa. Kai me nyt katsomme päivän kerrallaan. Oma tunteeni on, että ero ei olisi kuitenkaan se oikea ratkaisu vaan vain pakenemista. Olen tiedostanut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä selvittämättömiä solmuja ja iso osa ahdistuksistani kohtuu tästä. Näitä kaikkia juttuja meidän kai nyt vain täytyy työstää.
nokkoska kirjoitti 25.6.2013 18:41
Täällä toinen moinen..:-( Kirjoituksesi oli kuin omaani... En jaksa enempää kommentoida mutta halusin vain että tiedät ettet ole ainoa raivoaja..
Enkä osaa neuvoa tietä parempaan mutta lukisin mielelläni jos joku tietäisi...
Hei nokkoska! Kiitos myös sinulle viestistäsi. On hyvä kuulla, että koit samanlaisuutta kanssani. Itsekin olen aina tuntenut helpotusta, kun joku muu on kertonut olevansa "raivotar-äiti". Toisaalta, olen aina ajatellut, ettei kukaan muu kumminkaan ole yhtä kauhea kuin minä... Ja myös ajatellut, että on huono juttu tavallaan antaa itselleen lupa olla vihainen, "koska muutkin äidit ovat". Itse olen kumminkin käytökseni hirveyden parhaiten tiennyt ja nähnyt ja tuntenut sen, kuinka se on lapsiin vaikuttanut. Ja tiennyt, että se täytyy saada loppumaan.
Veikkaisin, että sinullakin on taustalla joitakin tukahdutettuja tai tiedostamattomia tunteita. Jos mietit ihan vilpittömin sydämin, mikä on se asia, joka sinut tekee vihaiseksi? Onko jotakin sellaista tapahtunut menneisyydessäsi? Oletko tyytyväinen nykytilanteeseesi; parisuhteeseen, työtilanteeseen, kotiisi...? Kuka tai mikä sinua oikeasti suututtaa? Kadutko valintojasi? Toivotko, että olisit elänyt eri tavalla?
Minusta tuntuu, että tiesin omalta osaltani vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin, mutta en pitänyt vastauksista, joten yritin blokata ne pois mielestäni. Ja sekös ahdisti.
Käytännön neuvoja: ole itsekäs, ota omaa aikaa ja usko, ettei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä! Tee asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli. Hoida fyysistä oloasi syömällä hyvin ja liikkumalla sopivasti - mitä se sitten sinulle tarkoittaakaan, tiedät sen itse parhaiten. Kokeile meditointia ja joogaa. Älä säilö ajatuksiasi, vaan päästä ne ulos, joko puhuen tai kirjoittaen, ja osoita sanasi sille, ketä ne koskevat (itsekseen marina ei auta, jos marinan syy on joku toinen ihminen!).
Kuulostaa ehkä pöhköltä, mutta otin myös itselleni käyttöön tarrataulun; jokaisesta raivoamattomasta päivästä saan tarran ja kun niitä on tietty määrä, palkitsen itseni jollakin sopivalla tavalla. (Tämä siis lapsilta salassa, ihan oma juttuni!)
Toivottavasti tästä on sinullekin jotakin apua. Olisi kiva kuulla sinusta lisää. Mietin, että minkäköhän ikäiset lapset sinulla on? Kaikkea hyvää joka tapauksessa!
Täällä myös vihainen äiskä... Mulla sama tilanne myös. ☹️ Mutta huomasin myös olevani rauhallisempi kun mies ei ole minua ärsyttämässä.. Ollaan keskusteltu asioista, mutta mikään ei muutu. Nyt olen yrittänyt hillitä raivoamista lapsilleni, mutta huonolla menestyksellä. Iltaisin koen aina huonoa omaatuntoa ja ahdistusta siitä kuinka kohtelen lapsiani, mutta aamulla se paha olo on poistunut ja raivoaminen alkaa. On todella helpottavaa kuulla etten ole ainoa tälläinen hirveä mörrimöykky äiti. 🙂
Kuin omasta suustani. Tai no, näppikseltä 😋
Olen vihainen. Huudan, raivoan ja tartun turhan voimakkaalla otteella lapsestani. Olen lyönytkin. Mutta parempaan päin menossa, kiitos psykoterapian. Eilen juuri mietin, etten ole kurittanut lastani pitkään aikaan, ainakaan kuukauteen. (Olen kyllä huutanut ja raivonnut) Ja tänään taas meinasi lähteä lapasesta. Huomasin kuinka pienokaiseni pelästyi ihan valtavasti. Jos hän osaisi pukea tunteensa sanoiksi se menisi varmaan näin: "Äiti älä suutu! Älä lyö!" Tuo tunne piiskaa mua toimimaan paremmin, etsimään erilaisia toimintatapoja, venyttämään pinnaa, puremaan huulta, mitä vaan etten satuttaisi lastani. Mä en halua olla se paholaisen riivaama mutsi, joka olin vielä joitakin kuukausia sitten. Mun on ollut pakko tunnustaa tarvitsevani apua. Ja sitä onneksi sain. Tehtiin yhdessä tuumin lastensuojeluun pyyntö. Saatiin päivähoitopaikka. Aloitin psykoterapian. LS päätettiin meidän osalta. Se tuntui hyvältä sillä pelko lapsen menettämisestä oli aivan valtava. Mutta LS oli sitä mieltä ettei meidän asiat niin kurjasti ole että olis syytä jatkaa asiakkuutta.
Omasta kokemuksestani väittäisin, että osaltaan mun tapani reagoida johtuu siitä etten osaa muita tapoja. Osaltaan taas siitä että mulla on asioita kesken, sekä oman itseni (kokemusteni, kasvatukseni, perhesuhteiden) että ex-miehen kanssa. Osaltaan lapseni temperamentti, tyytymättömyys kaikkeen vallitsevaan. En vaan tiennyt mitä hän haluaa ja tarvitsee. Kai kenellä tahansa alkaa nousta savu korvista jos kuuntelee itkua ja narinaa päivästä toiseen..? Yksin? Vailla läheisten turvaverkkoa? Lapseni on ollut vauvasta saakka vaativa. Olen joutunut pärjäämään yksin, myös silloin kun vielä oltiin exän kanssa yhdessä. En voinut luottaa lasta hänelle paria tuntia pidemmäksi aikaa, niin raivoherkkä on hänkin. Omaa aikaa en ole juurikaan saanut, ennen kuin erottuamme.
Tämä varmaan kuulostaa monen korvaan typerältä lässynläältä, mutta rakastan lastani. Ihan mielettömästi. Ja juuri sen takia haluan muuttua. Se on tavoite. Niin monesti olen ajatellut, että parempi olisi tuon pienen olla jossain muualla. Mutta mä alan vihdoin uskoa itseeni, että mä kykenen kyllä parempaan. Mä pystyn muuttumaan. Mä uskon, että ihminen pystyy muuttumaan, sen pitää vaan itse haluta sitä JA saada siihen apua. AP:tä haluan rohkaista hakemaan apua. Meillä tilanne lähti perheneuvolassa purkautumaan. Jos paikkakunnallanne sellainen on, kannattaa varata aika. Psykoterapiasta on kans ollut suunnaton apu. Omaa käyttäytymistäni olen tietoisesti alkanut muuttamaan. Vaikeaa se on mutta mahdollista.
Siihen itsensä mollaamiseen ja halveksuntaan ei pidä jumittua. Se voi toimia hetken aikaa, mutta pidemmän päälle se tekee olosta vaan pahemman ja noidankehä alkaa.
Hei kaikki,
ap täällä pikästä aikaa! Nämä vihaisuus-katkeruus-syyllisyys-asiat ovat nyt taas pyörineet paljon mielessä viime aikoina.
Parisuhteessa vietettiin kesän jälkeen uutta onnellisempaa aikaa. Joulu meni aivan upeasti ja nautittiin kaikki perheen yhteisestä ajasta. Silti, noita raivareitakin olen kumminkin kokenut. Niitä tulee harvakseltaan, mutta tulee kumminkin.
Olen itseni suhteen tyytyväisempi kuin aikoihin, sillä aloitin vihdoin syksyllä työt, monen vuoden jälkeen, mikä on vaikuttanut minuun ja myös parisuhteen dynamiikkaan todella positiivisesti. Toisaalta, elämä on muuttunut kiireisemmäksi ja arki on välillä melkoista jongleerausta, mikä sitten taas kiristää hermoja. Olen myös joutunut jättämään niin urheilun kuin meditoinninkin...
Tyttärelläni on nyt epäilty tarkkaavaisuushäiriötä ja opettajan mielestä sosiaaliset taidot eivät kaikilta osin ole ihan ikäisellään tasolla. Joihinkin tytön "kummallisuuksiin" on nyt myös kiinnitetty huomiota; hän mm. imeskelee pakonomaisesti hiuksiaan.
Mitä enemmän asioita ajattelen, sitä selkeämmin tämän näen: kaikki johtuu minusta. Hänellä on vihainen äiti, joka on ollut kiukkuinen ja ärtyvä ihan siitä lähtien kun tyttö tuli parin viikon ikään ja aloitti silloin lähes jatkuvalta tuntuneen itkunsa... Syyllisyydentunteita siis piisaa juuri nyt ja myös pelkoja siitä, miten tämä kaikki tulee tytön tulevaisuudessa näkymään. Voiko tehtyjä vahinkoja korjata ja miten?? Tyttö on nyt 7. Pojan kanssa on aina mennyt sujuvammin, eikä hän ole tästä raivostani joutunut yhtä paljon kärsimään. Ovat myös luonteiltaan hyvin erilaiset ja varmasti siksi kokevatkin asiat eri tavoin.
Parisuhde on sitten taas oma lukunsa... Tällä hetkellä tunnen miestäni kohtaan pääasiassa lojaaliuteen perustuvaa rakkautta, en ihaile tai ihannoi häntä millään tavalla (fyysisesti kaikkein vähiten!).
Ei olekaan siis kaikki ihan niin kuin piti, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Mitenkäs teillä muilla vihaisilla menee?
Hyviä asioita ilmassa paljon tässä keskustelussa, kiitos jakamisesta.
Mietin oman lapsuudenperheeni näkökulmasta samaa, itse kun olen myös kiukustuvaa sorttia. Meillä oli kuitenkin myös rakkautta, vaikka aina taisteltiin ja riideltiin. Sopiminen piti opetella nuoruus- ja aikuisiässä, onnistui sitten myös vanhempieni kanssa. Mutta vaati minulta aloitteellisuutta.
Mietin voisiko agressiota purkaa tietoisesti johonkin, jopa etukäteen, nyrkkeilysäkkiä ja naamataulua siihen aattelen. Samoin arkiliikuntaa.
Sitten tulee mieleeni, että sulla on oikeus tunteisiisi ja ... kolmanneksi sen suomalaisen lapsipsykiatrin vanhan miehen neuvot, että lapset ei mene rikki vanhempien suuttumuksista, tärkeää on purkaan ne jälkeenpäin ja kertoa jos voi että mistä se johtuu että äiti nyt suuttui. Etteivät kaikkea syyllisyyttä ime itseensä turhan takia.
Tästä viimeksimainitusta ovat mun lähellä ystävien perheet puhuneet ja tuntuu toimivan, lapsetkin siellä räjähtelee ja parempi niin kuin implode=räjähtää sisään päin.
Voimia ja oivallusta sulle tiukkaan tilanteeseen!
Hello. Täällä ihan samanlainen raivotar. 😞
Olen itse paininut samanlaisten puuskien kanssa nuoresta asti.
Nyt jo aikuisella ikää (35) olen jo hieman rauhoittunut, tai ainakin raivoaminen tapahtuu harvemmin. Väsyneenä tai stressaantuneena yleensä. Koko elämän ajan miettiny miten onnistuisin lopettamaan sen ja monet muut itselleni ja muille haitalliset toimintatavat. Netin myötä olen onnistunut diagnosoimaan itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön. Mikä vasta n. 1/2 v sitten myös pyynnostäni testattiin.
Aloitin terapiaryhmässä käymisen, viimein rantautunut diakletinen käyttäymisterapia suomeenki. Mutta opiskelujeni alettua tuskin ehdin enää ryhmässä käydä, enkä hirveästi kokenut ryhmästä edes apua olevan. Tehtäviin tulisi sitoutua ja sehän tämän tyyppiselle ihmiselle, ja tässä elämänvaiheessa( ruuhkavuodet) on melko hankalaa.
Olen aloittanut nyt hyvän kirjan nimeltään Tunne lukkosi. Kirjoittanut Kimmo Takanen ja koen sen melko hyvin avartavan asiaa. Nää on opittuja juttuja ja tapoa toimia sen sisäisen lapsen tavoin. Tavalla miten lapsena olemme toimineet tai johtuvat asioista mitä olemme jääneet vaille. Mitä vanhempamme ovat jääneet vaille jne.
Ensimmäistä kertaa koen jostakin olevan apua edes vähä tässä aikuistumisen yrittämisessä. Lähinnä että olisi turvallinen ja vastuullinen vanhempi.
Suosittelen lukemaan ja itsetutkiskelemaan.
Tsemppiä kaikille "hermoajille". Tästä on mahdollisuus "toeta" vaikka se varmasti aikaa viekin.🙂🌻
pöllöhuuhkaja kirjoitti 9.1.2014 17:15
Hyviä asioita ilmassa paljon tässä keskustelussa, kiitos jakamisesta.
Mietin oman lapsuudenperheeni näkökulmasta samaa, itse kun olen myös kiukustuvaa sorttia. Meillä oli kuitenkin myös rakkautta, vaikka aina taisteltiin ja riideltiin. Sopiminen piti opetella nuoruus- ja aikuisiässä, onnistui sitten myös vanhempieni kanssa. Mutta vaati minulta aloitteellisuutta.Mietin voisiko agressiota purkaa tietoisesti johonkin, jopa etukäteen, nyrkkeilysäkkiä ja naamataulua siihen aattelen. Samoin arkiliikuntaa.
Sitten tulee mieleeni, että sulla on oikeus tunteisiisi ja ... kolmanneksi sen suomalaisen lapsipsykiatrin vanhan miehen neuvot, että lapset ei mene rikki vanhempien suuttumuksista, tärkeää on purkaan ne jälkeenpäin ja kertoa jos voi että mistä se johtuu että äiti nyt suuttui. Etteivät kaikkea syyllisyyttä ime itseensä turhan takia.
Tästä viimeksimainitusta ovat mun lähellä ystävien perheet puhuneet ja tuntuu toimivan, lapsetkin siellä räjähtelee ja parempi niin kuin implode=räjähtää sisään päin.
Voimia ja oivallusta sulle tiukkaan tilanteeseen!
Kiitos pöllöhuuhkaja viestistäsi! Minulla agression etukäteispurkamiseen sopii kyllä ehdottomasti oma aika... siis itsekseni vietetty aika, jolloin teen jotakin, joka on minulle itselleni nautinnollista. Eilen illalla sain monen kuukauden tauon jälkeen itseni roudattua omaan harrastukseeni, josta sain hirveästi endorfiineja ja hyvää mieltä, joka on sitten kantanut tämänkin päivän yli.
Ja tosiaan, tottahan se on, että eivät lapset suuttumuksesta mene rikki ja tunteita pitää ja saa näyttää kotona. Olenkin enemmän huolissani siitä kaikesta muusta; olen sanonut monesti niin rumasti (ja uskoisin, että olen loukannut, osunut arkaan paikkaan, aiheuttanut jopa traumoja) ja myös siitä fyysisestä puolesta; nappaan lattialla makaavaa lasta kiinni käsivarresta ja nostan väkisin ylös...tai otan kiinni tukasta tai mikä vain käteen sattuu.
No okei, näitä ei siis juurikaan enää ole tapahtunut, mutta useamman vuoden ajan olen tällaisiin tekoihin sortunut.
Juuri nyt tällä hetkellä taas tuntuu tasapainoiselta. Kyllä, tänäänkin korotin ääntäni lapsille, mutta en ylireagoinut tai riehunut sen kummemmin. Tunsin, että hallitsin tunteeni ja toimin "normaalisti". En osaa sanoa, mistä tämä tasaantuminen nyt taas johtuu. Ehkä vain tusota viime viikkoisesta huonosta omastatunnosta?
Tanjuski kirjoitti 10.1.2014 12:12
Hello. Täällä ihan samanlainen raivotar. 😞
Olen itse paininut samanlaisten puuskien kanssa nuoresta asti.
Nyt jo aikuisella ikää (35) olen jo hieman rauhoittunut, tai ainakin raivoaminen tapahtuu harvemmin. Väsyneenä tai stressaantuneena yleensä. Koko elämän ajan miettiny miten onnistuisin lopettamaan sen ja monet muut itselleni ja muille haitalliset toimintatavat. Netin myötä olen onnistunut diagnosoimaan itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön. Mikä vasta n. 1/2 v sitten myös pyynnostäni testattiin.
Aloitin terapiaryhmässä käymisen, viimein rantautunut diakletinen käyttäymisterapia suomeenki. Mutta opiskelujeni alettua tuskin ehdin enää ryhmässä käydä, enkä hirveästi kokenut ryhmästä edes apua olevan. Tehtäviin tulisi sitoutua ja sehän tämän tyyppiselle ihmiselle, ja tässä elämänvaiheessa( ruuhkavuodet) on melko hankalaa.Olen aloittanut nyt hyvän kirjan nimeltään Tunne lukkosi. Kirjoittanut Kimmo Takanen ja koen sen melko hyvin avartavan asiaa. Nää on opittuja juttuja ja tapoa toimia sen sisäisen lapsen tavoin. Tavalla miten lapsena olemme toimineet tai johtuvat asioista mitä olemme jääneet vaille. Mitä vanhempamme ovat jääneet vaille jne.
Ensimmäistä kertaa koen jostakin olevan apua edes vähä tässä aikuistumisen yrittämisessä. Lähinnä että olisi turvallinen ja vastuullinen vanhempi.
Suosittelen lukemaan ja itsetutkiskelemaan.
Tsemppiä kaikille "hermoajille". Tästä on mahdollisuus "toeta" vaikka se varmasti aikaa viekin.🙂🌻
Hei Tanjuski! Kiitos viestistä sinullekin. Hyvä, että olet löytänyt syyn ongelmaasi ja apua siihen. Toivottavasti ehdit terapiaryhmäänkin. Diagnosoitiinko sinulla siis tuo epävakaa persoonallisuushäiriö?
Minulla tällaisia vihan-kiukun-raivari-tunteita ei ole koskaan aiemmin ollut, vaan ne alkoivat aika tarkalleen siitä, kun esikoiseni tuli parin viikon ikään ja ne auvoiset hormooneilla iloisesti hyrrätyt alkupäivät olivat ohi ja uuden arjen raskaus iski silmille. Tunsin olevani niin yksin, taidoton ja avuton. Mies palasi töihin ja kotonaoloajat oletti minun hoitavan vauvan samoin kuin olin hoitanut siihenkin asti. Vauva itki aivan hirveästi, imetys takkuili, vauvalla oli lonkkaluksaation takia tukivaljaat jotka hankaloittivat hoitoa, tunsin olevani huono ja taidoton... sitten mies muutti nukkumaan eri huoneeseen, jotta jaksaa käydä töissä ja minä koin jääväni entistä enemmän yksin. Olin hyvin sitoutunut vauvaan ja halusin tehdä kaiken "oikein", mutta mikään ei mennytkään niinkuin kirjoissa... petyin kai itseeni, vauvaan, mieheen ja kaikkeen. Odotin koko ajan, että kunhan vain hoksaan sen jonkin "kikan", jolla vauvan saa tyytyväiseksi, niin kaikki menee hyvin. No en keksinyt kikkaa, mutta vähenihän se itku pikku hiljaa, imetyskin alkoi sujua, mutta sitten niin, ettei mikään muu enää kelvannutkaan kuin vasta joskus lähellä yhtä vuotta. Olin tosi kiinni vauvassa. Ja niin usein tosi vihainen ja kireä.
Olen tuota "Tunne lukkosi"-kirjaa joskus netistä katsellut ennenkin ja tehnyt niitä lukkotestejä. Älyttömän mielenkiintoista ja niin hyvin osuvaa tulkintaa sieltä on tullut. Näen heti selvästi siellä asioita, jotka selittävät käytöstäni, ainakin osittain. Luulen, että tuolta voisi löytyä paljon apuja myös tähän mun väljähtäneeseen/pysähtyneeseen/etääntyvään parisuhteeeseenkin. Ehkä. Asun ulkomailla, joten en ole kirjaan vielä päässyt käsiksi, mutta seuraavalla Suomen lomalla aion sen hankkia. Vai oliskohan siitä jotain nettiversiota?
Voimia sinullekin Tanjuska ja onnea tasaisemman olon ja arjen löytymiselle! Olisi kiva kuulla sinusta lisää; Minkä ikäiset lapset sinulla on? Oletko nyt päässyt eroon raivoilusta vai vieläkö työstät ongelmaa?
🙂🌻
Ap täällä taas moi! Yritän vielä herätellä tätä ketjua, koska aihe on tässä itsellä kumminkin jokapäiväisen mietinnän aiheena.
Meidän tilanne on sillä tavalla kehittynyt, että nyt ollaan koulun avustuksella alettu tuota tyttären mahdollista tarkkaavuusongelmaa tutkimaan. Mitään varmaa ei vielä ole, mutta tähänastisten jutustelujen ja aiheesta lukemamme perusteella jonkun asteinen ADHD/ADD-diagnoosi tuntuisi sopivan pelottavankin hyvin.
Omaa oloani on tavallaan helpottanut kovasti ajatus siitä, että jospa minä en olekaan tätä kaikkea vaikeutta (ja raivon "syitä") keksinyt tyhjästä... ja että jospa kyse ei olekaan pelkästään tyttäreni ja minun erilaisten luonteiden törmäämisestä vaan jostakin todellisesta häiriöstä ja siitä, että se on jäänyt huomaamatta näinkin pitkään!
Toisaalta tiedän, että kaikella ylireagoinnillani, huutamisella ja rajuilla otteillani olen aivan varmasti pahentanut asiaa ja tyttäreni oloa. Ja tästä kaikesta on tullut minulle tapa - se ainoa tapa, jolla enää osaan lapsen "hankaluuteen"/narinaan/vastustukseen/raivareihin suhtautua. Vihanhallintaa minun pitää harjoitella, mutta kaipaan myös - kuten miehenikin - todellisia konkreettisia neuvoja käytännön elämän helpottamiseksi.
Välillä mietin, että jospa nämä ADHD-epäilyt osoittautuvat sitten kumminkin turhiksi... silloin palataan lähtöruutuun ja minä olenkin se ainoa syy ja syyllinen. Kumpi tuli ensin, muna vai kana - olinko minä alkujaankin raivokas ja olen "tehnyt" käytökselläni lapsestani hankalan vai herättikö tämä haastava lapseni minussa nämä raivon tunteet? Hirveästi tässä on mietittävää.
Jonkin tarkkaavuushäiriön, oli se sitten ADHD tai mikä vaan, olemassaoloa tukee kovin moni seikka tytön käytöksessä, ihan vauva-ajoista lähtien. Minut itseni tähän kaikkeen herätti se, kun kunnolla tajusin, että en koskaan ennen ollut kokenut mitään tällaisia tunteita vaan vasta tytön itkuisuuden, univaikeuksien yms alettua ja jatkuttua jatkumistaan. Myös mieheni kysymys siitä, miksi en suutu muille ihmisille tai edes pojallemme samalla tavalla pisti miettimään. Myös mieheni on aina pitänyt tyttöä hyvin haastavana ja joutuu jatkuvasti venyttämään pinnaansa äärimmilleen (tulee silti jotenkin paremmin toimeen hänen kanssaan kuin minä) ja onpa kommenttia joskus tullut isovanhemmiltakin. Me vain olemme aina pistäneet kaiken luonteenpiirteiden piikkiin.
Tällä hetkellä tyttö saa joitakin tunteja viikossa yksilöhuomiota kouluavustajalta, erityisopettajan ohjauksessa, ja odotamme yhteydenottoa joltakin "ylemmän tason psykologiselta ihmiseltä" (en oikein tiedä, miten nämä tittelit ja systeemit tässä maassa menee). Lähete sinne on siis koululta laitettu. Opettaja ja erityisopettaja pitävät tällä hetkellä tärkeimpänä vahvistaa tytön itseluottamusta ja sosiaalista rohkeutta, mutta ADHD:iin viittavista oireista ollaan myös juteltu.
Vielä nyt loppukaneettina se, että en siis lainkaan ole syyttämässä tytärtäni tästä vihaisuudestani, enkä ole päästämässä itseäni syyllisyydentunteista, vaikka hänellä jokin häiriö diagnosoitaisiinkin. Mutta antaahan tämä tavallaan jotakin selvyyttä ja ymmärrystä kaikkeen.