Ymmärrät itsekin olevasi aivan kohtuuton. Ihme, että miehesi ylipäänsä enää sietää sinua, kun olet jopa lyönyt. Kirjoititko tänne saadaksesi myötätuntoa ja tukea tunteillesi, vai apua mustasukkaisuuden hillitsemiseen? Oletko kirjoittanut tuonne net-tukeen tai harkinnut terapiaa? Jotakin sinun olisi tehtävä, sillä muuten sekä omasi että miehesi elämänlaatu kärsii pahasti.

Miten itse suhtaudut muihin miehiin ja naisiin? Kyllähän sinun täytyy tiedostaa, että jotkut ovat komeampia tai kauniimpia kuin toiset. Ehkä jopa ihailet tällaista komeutta / kauneutta, koska sitä on vain yksinkertaisesti mukava katsoa (vähän kuin kaunista maisemaa tai maalausta). Lisäksi ihminen on tietysti biologinen olento (eläin), jolla on luonnollisia seksuaalisia tarpeita. Nämä tarpeet johtuvat hormoneista, joiden toiminta on ihmisen todellisista tarpeista jokseenkin riippumatonta. Jos miehesi vaikka kiihottuisikin katsoessaan toista naista, se ei todennäköisesti johdu siitä, että hän oikeasti himoitsee tuota naista ja haluaisi ennemmin hänet kuin sinut. (Uskon, että periaatteessa tiedät tämän itsekin, mutta kirjoittelen aikani kuluksi kuitenkin.) Jos hän olisi mieluummin jonkun toisen kanssa, hän varmasti olisi jo jättänyt sinut - sen sijaan hän jaksaa yrittää vakuuttaa sinut siitä, etteivät muut naiset merkitse mitään. Eikö se tosiaan kerro sinulle mitään?

Miksi on niin kauheaa, että miehesi pitää toisia naisia kauniina ja saa siitä jonkinlaista pientä iloa? Eihän se sinänsä vielä johda yhtään mihinkään (esim. pettämiseen). Koetko sen uhaksi ja itsesi riittämättömäksi? Pelkäätkö jotain? Miksi vasta tässä suhteessa tilanne on täysin karannut käsistä? Haluatko pelastaa suhteenne?

No niin, sanopa se, miksi se niin kauheaa on 🙂 Ymmärrän toki itsekin koko tilanteen absurdin luonteen. Ja totta, en ole sokea enkä tyhmä, näen itsekin että toiset naiset ovat kauniimpia kuin toiset, ja toiset miehet komeampia kuin toiset. Ydin onkin; miksi se, että hän (kumppani) näkee saman kuin kaikki muutkin, tekee niin h---tin kipeää? Tähän tuskin kukaan voi vastata. Olen kirjoitellut asiasta nettiterapeutille. Mikään ei tunnu auttavan, kaikki hokevat samaa; ethän voi olla tosissasi ja tiedäthän itsekin että blaa blaa blaa.

Ehkä ydinkysymys liittyykin (täytyy tässä itse itseään terapoida ja kirjoitella itselleen kun näemmä olen ainoa nainen maailmassa joka uskaltaa tästä asiasta puhua) naiselliseen identiteettiin ja itsen vertaamiseen muihin. Perfektionismia, varmasti. Toisaalta, ei tunnetta tule jos olen "sinkku", tuolloin uskon omaankin viehätysvoimaani täysillä.

Ihmettelen tosiaan, miksi hän haluaa jatkaa. Tai tiedänhän sen, olemme asiasta tietenkin keskustelleet. Hän tietää miten tuskallinen asia minulle on ja näkee, että hätäpäissäni teen tekoja joita kadun. Olen yrittänyt järjellä opetella vastuullisemmaksi, mutta H-hetkellä sillä ei ole mitään merkitystä. Viha on totaalista raivoa ja olen lisäksi rikkonut useita omia esineitäni näiden kohtausten aikana; kaukosäätimen, kaljapullon, kännykän, kumppanini silmälasit, kirjoja, tuhonnut valokuva-arkistoja jne.

Itse olen aikoina, jolloin itsetunto nimenomaan on heikoilla muutoinkin, järjestänyt kohtauksia saman asian tiimoilta. Mieheni kanssa olemme nyt olleet yhdessä 7 vuotta ja onhan tunteet sentään rauhoittuneet puolin ja toisin.
Mutta mustasukkaisuuden tunteesta olemme yrittäneet puhua vakavasti, sillä se on todella tuhoisa tunne. Hetkessä kaikki kauniisti rakennettu luottamus on kuin poispyyhkäisty ja voi saada raivarit jostain mitättömästä asiasta. Todellista henkistä väkivaltaa itseä kohtaan siis! Olen miettinyt asian syytä ja totta kai siinä on paljon seksuaalisuutta mukana; haluaa itse olla se seksikkäämmän tai kauniimman näköinen, haluaa itse olla halun kohde ja pelkää että mies alkaa näkee jotenkin itsestäänselvyytenä 😟 kuinka loukkaavaa se on; niinpä. Meillä tuo mustasaukkaisuus on ollut vielä molemminpuolista 😯🗯️ ja vain kärsivällisen asenteen tuloksena ylipäänsä olemme vielä yhdessä; kaikkien muiden probleemien lisäksi tä mustasukkaisuus on ollut kuin myrkkyä sielulle.

ei mullakaan yksin ollessa ollut minkäänlaisia ulkonäköprobleemia ja kaikki tämä skitsoilu alkoi vasta kun itse eka kerran halusin miestä elämääni vakavasti. se kertoo siis myös omasta halusta ja intohimoisuudesta, jota ei osaa oikein käsitellä. se kääntyy helposti tuhopuolelle, sillä arjessa tarvittavat molemmin puolin itsetuntoa kohottavat kommentit on sentään paljon kevyemmistä aineksista tehty kuin raivoisa "mitä v:...a sä tuijotit tuota noin..? " kommentit. mustasukkaisuuden iskiessä sitä tuntee itsensä näkymättömäksi, arvottomaksi, ei-miksikään.
Terveellistä minulle oli kun eräs päivä huomasin erään pariskunnan riitaantuvan minun vuokseni, mies katseli minuun päin ja nainen aloitti saarnan; katse ja body-language kertoi sen. Mietin itse silloin miten voin itseni laittaa niin maan rakoon julkisesti että kaikki huomaa heikkouteni, vaikka nyt kuinka rakastaisinkin miestäni.
eihän todellisella rakkaudella ja katu viehätysvoimalla nyt ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. ja jos mies sanoo aivan uskottavasti ja sydämessäni häntä uskonkin, ettei hän pettäisi mua, niin mitä sitä pelkäämään joka hetki? Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä tähän tepsii vain oman itsetunnon terve rakentaminen ja itsensä terveesti seksuaaliseksi olennoksi tunteminen; ettei tartte tuntea että kumppani on koko ajan "vaarantamassa" sitä; omaa elintilaa ja omaa olemassaoloa. Niin syvänä näen mustasukkaisuusongelman, sillä todellakin se kertoo jostakin syvemmästä hädästä hetkellä kun se ilmenee.

Terve mustasukkaisuus, 😐josta en tiedä itse, kuulostaa terveelliseltä ja kuin hauskalta. Sairas mustasukkaisuus ei sitä ole, se on silkkaa kärsimystä. Silti kehoitan niitä, jotka siitä kärsii, jatkamaan suhteessa mutta ponnistelevan kaikkensa, että ottaa vastuun omasta käyttäytymisestään ja reagoinneistaan sillä hetkellä kun tarttee tehdä niin. Säästyy sadoilta turhilta tappeluilta.

Olen kokenut samankaltaisia tunteita kuten edellä kirjoittaneet. Kuitenkin olen sinkkuna ollessani ollut sujut esimerkiksi ulkonäköni suhteen. Nyt näyttää, että koko maailma on pullollaan toinen toistaan kauniimpia naisia ja pelkään ilmeisesti menettäväni rakkaani heille, jos hän niitä katselee. Suurin ongelmani on kuitenkin se, miten suhtautua mieheni naispuoliseen ystävään. He ovat ollet ystäviä lapsesta asti. Edellisissä parisuhteissani minun ei tarvinnut asiaa miettiä koska miehilläni ei ole ennen ollut naispuolisiaystäviä. En voi sietää ajatusta, että he tapaavat myös kahden kesken, aiemmin he tapasivat mutta nyt kunongelma on tullut esille mieheni välttää jopa hänen kanssaan puhelimessa puhumista.
Mustasukkaisuuden tunne, menettämisen pelko? Huono itsetunto? Omien tunteiden epävarmuus? Niinpä niin, jos joku syyn ja parannuskeinon antaisi, maailmassa olisi monia onnellisempia ihmisiä.
Olen keskustellut asiasta avoimesti mieheni kanssa, keskustelut auttavat hetkeksi, toivon, että keskustelujen myötä ne auttaisivat aina vain pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa ja viimein ongelma väistyisi pois. En tiedä onko se mahdollista. Mahtavaa kuitenkin lukea täältä, että joku on siinä onnistunut. Olen varma, että se vaatii kovaa työskentelyä.
Itse olen aloittanut itsetutkiskelulla ja lukemalla kirjan Havahtuminen, kirj. Anthony De Mello. Kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja antoi uusia näkökulmia. Luulen, että mustasukkaisuus on toisesta riippuvaisuuteen liittyvä asia, en tiedä mutta tämä on minun mielipiteeni. Suosittelisin kyseistä kirjaa muillekin luettavaksi, ei siitä mietiskelystä ainakaan haittaa ole.

Rakasta ja kunnioita itseäsi!
Kaikki tuo edellä lueteltu on kuin elämästäni ennen.
Tuo tunne oli niin vahva että ajoittain jopa vihasin puolisoani kun hän julkesi vielä väittää ettei hän katsonut ja ettei häntä kiinnosta jne. Revin aikalailla kaikki valokuvat hääkuviamme myöten ja tietenkin hänen armeija kuvat. Vein eropaperitkin tuomarin kansliaan kiristäessäni häntä myöntämään että nämä muut olivat kauniita, seksikkkäitä ja tietystikkin parempia kuin minä, mutta hän ei myöntänyt. ei edes silloin kun hankin oman asunnon ja muutin erilleni vaikkakin olin hänet pakottanut selibaattiinkin sitä ennen kun en vain antanut kun olin niin loukkaantunut. Käytökseni oli kuin raivohullun käytöstä viskellessäni juuri kaukosäätimiä, laseja, lautasia, hiustenkuivaajaa jne. Painoin kaasun autossa pohjaan ja laitoin silmät kiinni ja käskin hänen myöntää. Mutta ei, mikään ei muuttanut hänen mieltään.

En osaa sanoa missä kohtaa luovutin ja aloin uskomaan häneen ja ennenkaikkea itseeni. Olin tuolloin todella kaunis ja tavoiteltu. Minulle tarjoiltiin mallin töitä ja missikiertuetta joihin en kuitenkaan suostunut sillä pidin niitä asioita typerien ja rumien ihmisten touhuina ja tiesin itsekkin olevani kaunis. Toisaalta kärsinkin siitä saadessani huomiota kaikkialla ja ollessani kuitenkin niin äärimmäisen epävarma itsestäni.

Nyt melkein 10 vuotta myöhemmin koen mustasukkaisuutta vain harvoin ja silloinkin järjellisesti keskustellen. Tiedän nyt että mieheni rakastaa minua valtavasti koska jaksoi minua kestää. Ihmettelen? Olen saanut itsekunnioitusta ja itsetuntoa roppakaupalla lisää ja vaikka olen menettänyt muotoni täysin painaessani tuplat entiseen olen sinut itseni kanssa edelleen. Jotenkin uskon että tekoihini liittyi voimakkaasti menettämisen pelko ja petetyksitulemisen pelko. Tämä kerrottuna heikolla itseluottamuksella teki minusta kävelevän sabotöörin joka sabotoi omaa suhdettaan ja omaa miestään. Oli kuin olisin tietoisesti yrittänyt ajaa häntä pois.

Tiedän nuo tunteet joita tunnet ja niiden voimakkuuden myöskin niiden tuhovoiman. Yritä jollain kertoa itsellesi että olet hyvä juuri omana itsenäsi ja ettei sinun tarvitse olla täydellinen, sillä kukaan muukaan ei ole. Jos olisit täydellinen olisi se sinua rumentava ja huonontava tekijä. Eihän sinussa silloin olisi mitään mielenkiintoista. Mietippä, eikö olekkin näin. Itselleni tässä oli avain ja lisäksi se että aloin itse arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni niin että muutkin voi. siis ihan oikeasti sitä todella tarkoittaen. Eli oma mustasukkaisuuteni johtui siitä etten pystynytkään olemaan täydellinen ja yksin kaikkein kaunein niin kuin lumikissa ja sen myntämiseen ei itsetuntoni riittänyt ja siksi vihasin kaikkia kauniita naisia, hehän olivat uhkia ja kilpailijoita jotka uhkasivat kaikkein kauneimman titteliäni. En vain turhamaisuuttani tai tyhmyyttäni suostunut näkemään että puolisoni rakasti minua kokonaisuutena eikä vain ulkonäköäni ja että loppujen lopuksi me kaikki vanhenemme ja kauneus on katoavaista. Sitäpaitsi kauneus on katsojan silmässä ja kauneus tulee sisältä päin. Lisäksi olisihan jo itsestäkin kurjaa olla vain komean mihen kanssa jonka luonne ym ei mielyttäisi. Miten itse ajattelet miehestäsi, vaihatisitko hänet vain siksi että nyt kaupassa apelsiineja ostamassa oli ihan mukavan näköinen mies?

Toivottavasti nolosta, no nyt jälkeenpäin näin pitkän ajan jälkeen voin jo naurahtaa hulluudelleni olisi edes jotain apua sinulle tai ainakin toivoa että siitä voi päästä eroon.

Hei ja kiitos kirjoittaneille,
todellakin, tuo seikka että lopultakin luovuttaa ja alkaa uskoo toiseen ja ennen kaikkea itseensä, oli hyvin tiivistetty. miten sitä lyö päätään seinään kuvaannollisesti kun itse ajaa suhteen huonompaan suuntaan jotta voi sitten "ansaita" oman onnettomuutensa?
Taustalla on varmasti niin mieletön pelko juuri siitä menettämisestä, petetyksi tulemisesta, että jää toiseksi...mustasukkaisuus tunteena on niin täynnä vihaa; kuin vihaisin sitä että puolisoni on päässyt niin lähelle minua ja olen niin tarvitseva; että hänellä on valtaa minuun, että hän VOISI satuttaa teoillaan niin paljon...siinä on hyvä muistaa, että se käy molempiin suuntiin, myös minulla on valtaa häneen--

usein kun itsellä on katoavainen fiilis, väsynyt, sairasteleva, epävarma, tai on esim. epävarmuus töiden saamisesta kuten tällä hetkellä, niin mustasukkaisuus pahenee. niin kuin koko ajan pitäisi olla täydessä vedossa "pitääkseen" toisen elämässään.
ettei riitä, ettei kelpaa, ettei ole tarpeeksi...tämä on jotain mitä yksi jos toinenkin nainen taitaa kantaa mukanaan, koska meihin kohdistuneet vaatimukset (yhteiskunnan, ei aina oman puolison) taholta on niin älyttömät. naiseus pilkotaan osiin jatkuvasti, kehon osat, intelligenssi ja seksuaalisuus, kaikki erotetaan toisistaan. aina pitäisi jotain olla korjaamassa, koskaan ei voi olla ulkonäköönsä tyytyväinen, koska se mitä "pitäisi olla" on jokin illuusio. sitten siinä sopassa pitäisi uskoa, että puoliso rakastaa KOKONAISUUTENA, jonka siis jo itsekin on kadottanut!

minut mustasukkaisuus ja "vihollisuuden" kokeminen toisiin naisiin hajoitti vielä varmemmin, ja siitä on luvassa vain lisää mustasukkaisuutta. alkaa tosissaan unohtaa, mitä se oma kokonaisuus oli. ja lapsethan voivat tuoda äitiyden ilon, mutta eivät he takaisin tuo kadotettua kokonaisuutta, tunnetta omasta kauneudesta, vaikkei täydelliseltä näytäkään, tunne siitä että on haluttava...sitä oli helppo kokea yksin ja omassa päässään, kun ei joutunut uskoaan testaamaan, ei joutunut keneenkään mieheen luottamaan. sitten kun on niin läheisessä ja tärkeässä suhteessa mieheen, joutuu koko minäkuvan jotenkin rakentaa uudestaan...ehkä jonkinlainen hajoaminen siinä matkalla onkin ihan ymmärrettävää; kypsymistä...? positiivista ajattelua!🙂🌻