En mä sellai koko sydämestäni vihaa äitiäni. Mulla on sen kans sellainen viha-rakkaus suhde. Ollaan koko ajan oltu välillä vihoissaan, mut sit muutaman päivän päästä jo väleissä. Ikinä ei puhuta asioita halki, koska meidän perheessä ei ikinä puhuttu asioista.
On asioita mistä en ikinä anna sille anteeksi, mut hän myös on auttanut mua todella paljon ja tulee varmaan auttamaankin jatkossa.

ehkä se kuuluu aikuistumiseen se vaihe että vihaa (ehkä liian voimakas sana) äitiään ja vanhempiaan. Sen olen kokenut minäkin. Jossain vaiheessa elämää kun kaikki meni pieleen ja terapeutti alkoi kaivattamaan lapsuutta niin huomasin löytäneeni syntipukin sille miksi elämäni oli sekaisin. No, asia ei kuitenkaan ollut siten, vaan kyllä elämä tuo kaikenlaista kärsimystä eikä niiltä voi varjeltua, ja miksi pitäisi? Olisko ihminen sen onnellisempi jos kaikki olis todella virheettömästi ja hyvin, löytyiskö kuitenkin jokin mistä hakea vikaa.
Kyllä vanhempani tekivät virheitä ja rankkojakin, mutta nyt vanhempana tajuan että hekin elivät omia kärsimyksiä ja ahdistuksia ja vaikka rakastivatkin lapsiaan eivät vain yksinkertaisesti kyenneet parempaan. Ja mitä pahinta, löysin itsestäni tosi paljon virheitä kun kasvatin omat lapseni. Syyllisyys meinas nujertaa minut kun tajusin etten ollut vanhempiani kummempi.
Anteeksianto ja ymmäräminen on paras lääke.

Olen vihannut äitiäni syvästi aikanaan. Se kuului siihen prosessiin, joka oli itsensä käytävä läpi. Hyväksyin vihan tunteen, eihän se tullut turhasta ja oli todella voimakas, sillä tosiaankin oli syynsä. Tuli elettyä se kaikki läpi ja ymmärrettyä monia asioita itsestä.

Nyt ei vihastuta enää, olenhan oppinut myös elämisen taitoa tuohon asiaan liittyen.

Kaikella on aikansa ja vihaa voi useimmiten työstää, käydä läpi ja sitten mennä eteenpäin...keskittyä muihin asioihin omassa elämässä.

Joskus teini-ikäisenä muistan vihanneeni äitiäni. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, että hän on vain ihminen, ja hänkin on tehnyt virheitä. Viha hellitti samalla kun aloin puskemaan lapsuuttani sivuun mielestäni ja keskityin omaan elämääni.

Nyt kuitenkin kun kaikenlaisia elämäärajoittavia ongelmia on tullut, ja hain apua, niin yhden keskustelun jälkeen muistot, tunteet vyöryivät mieleeni. Muutamaan päivään en voinut muuta kuin olla ajatuksissani, en olisi mitään muuta jaksanut tehdä. Olen käynyt nyt taas yksityiskohtaisesti tapahtumia läpi ja jälleen tunnen voimakasta vihaa äitiäni kohtaan. Hän ei rakastanut meitä, ei suojellut meitä, käyttäytyi meitä lapsia kohtaan pahasti. Hän olisi voinut laittaa elämänsä kuntoon, hänellä olisi ollut tukiverkostoa, ellei kaikkia olisi häätänyt, hän olisi voinut muuttaa pois hullun miehen luota. Mutta ei tehnyt niin. Mies, joka hakkasi häntä, oli paljon tärkeempi, mitäs meistä lapsista.

Nyt ollaan kuin ei mitään olisi ikinä tapahtunutkaan. Vierailut ovat harvinaisia ja vaivaantuneita. Kukaan ei mainitse elefantista olohuoneessa. Olen ajatellut, että aivan sama, en tarvitse äitiäni, enkä edes halua antaa anteeksi, koska hän ei tule koskaan sanomaan sitä että on pahoillaan. Vihaan häntä. 😞 Ajatuskin siitä, että joskus antaisin anteeksi, ja myös sanoisin sen hänelle, on täysin vastenmielinen.

Olen mies ja minä olen vihannut äitiäni ja vihaan edelleen. Kun isäni kuoli yllättäen ja asuin äitini kanssa kahden talossa useita vuosia rupesin tuntemaan vihan tunteita äitiäni kohtaan. Itse ajattelin että minä olen sairas tai epänormaali koska äitiä kohtaan ei saisi tuntea vihaa. Tunsin oloni syylliseksi. Varasin ajan terapiaan ja sanoin siellä tuntevani että minussa on jotakin vikaa. Kerroin terapiakäynneillä millaista meidän kotielämä oli. Äitini oli hyvin kontrolloiva ja yritti estää minua tekemästä yleensä mitään. Elämän olisi pitänyt olla pysähtynyttä, koska silloin äitini on helppoa kontrolloida. Jos liikaa tapahtuu, menee kontrolloijalta pasmat sekaisin. Kymmenennen terapiakäynnin jälkeen minulle sanottiin etteivät he löydä minusta mitään vikaa, vaan olen heidän mielestään täysin terve. Äitiä kohtaan tunnettu viha on täysin oikeutettua, jos äiti itse on teoillaan sen aiheuttanut. Äiti on vain ihminen. Sen jälkeen olen vihannut reilusti, olen myös sanonut sen äidilleni mutta hän ei välitä. Hänelle olen yhdentekevä ja se saa minut vihaamaan häntä vain kovemmin. Emme onneksi enää asu samassa talossa. Luulen että vihaan häntä kuolemaan saakka.

Äitini on jo edesmennyt. En voi sanoa vihanneeni häntä mutta en koskaan pitänyt hänestä. Olen vakuuttunut siitä, että jos minulla olisi ollut vahva, iloinen, kannustava äiti, minulla olisi ollut vähemmän ongelmia elämässäni.

Ymmärrän nyt, että äitini teki parhaansa. Hän ei pystynyt parempaan. Olen antanut ajatuksissani hänelle anteeksi. Olen tyytyväinen siitä, että olen pystynyt karistamaan itsestäni äitini opettamat mielestäni väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Kehitykseni eteni, kun pystyin irtautumaan äidistäni. Käsittääkseni on kaikille hyödyllistä tehdä jonkinlainen pesäero vanhempiinsa. Se ei tarkoita heidän vihaamistaan koko elämänsä ajan.

Luulen että sisareni vihaa äitiämme. Hän on katkaissut kaikki suhteet ja asuu eri maassa, mutta äitini löytää silti sisareni somen kautta. Joskus hän soittelee minulle itkien, kun sisareni on nimimerkillä kirjoittanut jotain vanhemmistaan. Ymmärrän että äitini on loukkaantunut ja kokee että sisareni syyttää häntä vääristä syistä, mutta hän ei koskaan myönnä tehneensä virheitä eikä tahdo ymmärtää että sisarellani voisi olla syitä pitää etäisyyttä. Mieluummin hän syyttää sisartani kunnianloukkauksesta ja uhkailee raastuvalla. En usko että hän on tosissaan, mutta on raskasta kuunnella, kun itse tietää että todellisuus on monimutkaisempi. Sen takia en itsekään aina uskalla kirjoittaa tai puhua asiasta, koska tiedän, että äiti saattaa saada selville ja pahoittaa mielensä. Nytkin tuntuu kielletyltä kirjoittaa nämä sanat.

Olen huolissani äidistäni, joka on kuitenkin lähes 70-vuotias, enkä usko, että hän tulee muuttumaan. Toivoisin että hänellä olisi turvaverkko ympärillään, joka pitäisi hänet maan pinnalla. Hän hakee valitettavasti lohtua netistä, ja pelkään, että se vieraannuttaa hänet todellisuudesta. Minä en oikein jaksa toimia hänen terapeuttinaan, koska tuntuu siltä että hän käyttää minua sisareni sijaiskärsijänä ja joudun vastuuseen sisareni tekemisistä. Nykyään en kyllä reagoi enää niin voimakkaasti kuin nuorempana, jolloin saatoin voida fyysisesti huonosti päiväkausia äidin raivokohtauksien kuuntelun jälkeen. Tuntuu helpottavalta etten välitä, mutta toisaalta huolestun, että olen turtunut.

Haluaisin tietää mitä voisin tehdä että äitini ottaisi enemmän vastuuta omista tunteistaan ja teoistaan. Hän jaksaa kyllä saarnata, että "elämä on valintoja" ja "sanoilla on seurauksensa". Ehkä olen liian ankara, ehkä en ymmärrä hänen tunnemaailmaansa. Siksi mielestäni hänen pitäisi puhua jonkun asiantuntijan kanssa, mutta hän ei hyväksy heidän neuvojaan, ehkä hyvästä syystäkin.

Tuntuu raskaalta ettei minulla ole ketään jolle voin puhua näistä asioista. Tuntuu siltä että muut ovat jo liiaksi kuormittuneita. Rakastan äitiäni ja sisartani ja haluan heidän elävän rauhassa omissa oloissaan, jos eivät kykene tulemaan toimeen toistensa kanssa. Siksi tuntuu siltä että olen aina syypää jos konflikti syttyy uudestaan, koska sisareni pahoittaa mielensä kun mainitsen jotain äidistä, ja äitini pahoittaa mielensä jos mainitsen jotain sisarestani. Koska en koe asioita ja tunteita samalla tavalla kuin he, teen tällaisia virheitä.

Äitini oli alkoholisti ja lääkeaddikti. Aloin vihaamaan äitiäni vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun jonkin aikaa terapiassa käytyäni havahduin siihen, että äitini oli käyttänyt minua kohtaan psyykistä väkivaltaa, ja itse lapsena olin vain kokenut olevani huono tai tehneeni jotain väärää. Tiuskimista, syyttelyä, vähättelyä, jopa nolaamista. Vaikka äitini kuolema oli minulle, tottakai, traumaattinen kokemus, olen jälkeenpäin todennut sen olleen helpotus.