Et lainkaan tuskaile yksinäsi asian kanssa. Tai siis minulla sama juttu. Minä haluaisin ja olen jo pidemmän aikaa halunnut mieheni kanssa yhteistä lasta. Mies lupaillut, että sitten kun sitä ja tätä ja kun ajankohta tullut hän sanonut, ettei olekaan vielä valmis. Minulla kuitenkin alkaa ikä tulemaan pian vastaan. Tällä hetkellä ikää 34 v. Tää juttu saanut meillä aika isoja ristiriitoja aikaan. Ja tietynlainen luottamus mieheeni tulevaisuuden suhteen on vähän hukassa. Välillä ajatellut, ettei mieheni haluakaan minun kanssa niitä muksuja. Nyt sitten päättänyt etten ota aihetta esille vähään aikaan. Kun se painostus ei tuo tulosta vaan päin vastoin. Lääkärini sanoi minulle tässä taannoin, että nyt olisi aika yrittää niitä lapsia, muuten ne saattavat jäädä vain haaveeksi. Lääkärin kannasta en ole vielä miehelleni sanonut. Otan sen sitten puheeksi, kun kuukausien päästä otan asian esille.

Miten pystyt olemaan puhumatta asiasta miehellesi? Onko sinulla vain niin hyvä itsehillintä? 🙂 Olen myös monta kertaa päättänyt, että nyt pidän suuni kiinni enkä sano aiheesta mitään! Aina kuitenkin tulee jotain (esim. joku kavereista ilmoittaa olevansa raskaana) ja kun siitä mainitsen miehelleni, juttua alkaa taas tulemaan.. Ja JOKAINEN maininta aiheesta (vaikka vain "voi, miten suloinen tyttö tuolla!") on mieheni mielestä painostusta. 🙄 Aina, kun olen onnistunut olemaan pitempään puhumatta asiasta ja se taas jostain nouseee esille, mieheni muistaa sanoa "pitikö tästä taas alkaa puhumaan, meillähän meni jo niin hyvin!". Liekö tuo sitten merkki siitä, ettei hän todella halua lasta kanssani... 😑❓

Hassu juttu, tuo ikä. Miesten on niin helppoa, he kun voivat tulla isäksi vielä vanhoina pappoinakin! Meillä naisilla ei moista mahdollisuutta ole! 😠

Onnistuin sitten lähettämään viestin ennen kuin oli tarkoitus... 😳

Piti vielä kysellä, että miten olet jaksanut tämän asian kanssa? Minulle "lapsettomuus" tuottaa toisinaan lähes sietämätöntä ahdistusta ja epätoivoa, jos ajattelen, ettei mieheni ehkä koskaan ole valmis lapsiin. Välillä kaikki tuntuu niin epäreilulta, miksen minä kun kerta kaikki muutkin?! Toisinaan sitä sitten löytää jostain toiveikkuutta, "ehkä sittenkin joskus, eihän vielä ole liian myöhä!".

Toivon sinulle jaksamista, toiveikkuutta ja luottamusta tulevisuuteen miehesi kanssa! Toivottavasti miehesi vihdoin ymmärtää, että nyt on oikea aika! 🙂🌻

Mitä oikein vaaditaan, että mies on "valmis" isäksi?! Työ, talo, auto, koira, "vapaa" nuoruus... Mikään ei tunnu riittävän! Jos täällä käy lukemassa miehiä, jotka eivät vielä tunne olevansa valmiita isyyteen, toivoisin teiltä kommentteja. Oma mieheni vain hokee tuota "en ole valmis, haluan olla vielä vapaa, lapsi sitoo liikaa" litaniaa 🙄

Ollaan n. 1,5 vuotta "tapeltu" asiasta. Se vaikutti niin moneen muuhunkin asiaan, että tuntui riitoja olevan koko ajan ja kaikesta. Tosi kipeää teki, kun kaverit tulivat raskaaksi ja itse olisin ollut niin valmis yrittämään lasta. Kyllä asia kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia on herättänyt. Miettinyt sitäkin, että olenko väärä ihminen miehelleni kenen kanssa hän voisi perustaa perheen. ja ollaanko täysin erilaiset ihmiset tulevaisuuden haaveiden suhteen. Kuitenkin suhteemme alussa mieheni unelmiin/tulevaisuuden haaveisiin kuului perheen perustaminen...

Aiemmin olen yrittänyt olla puhumatta, mutta etenkin silloin, kun meillä menee loistavasti tulee kauhea vauvakuume. Ja miehen hieman vältellessä aihetta tai, kun tuo neg. mielipiteensä(mun näkökulmasta) alkaa vit...aa ja siitä sitten riemu jälleen ratkeaa;) No, mutta nyt on jonkin aikaa ollut sellainen fiilis, etten ole puhunut asiasta. Olen panostanut enemmän kaikkiin omiin juttuihin, lähinnä urheiluun. Ja kyllä se tietty toiveikkuus edelleen on mukana, heh. Mut tarkoitus nyt olisi pystyy pysymään hiljaa ko. asiasta ja nauttia muuten elämästä seur. pari kuukautta. Mulla toi ikä kyl alkaa tulee vastaan, joten pitkäksi aikaa en asiaa voi jättää hautomaan. Pian alkaa täytyy päättämään yritetäänkö vai suljetaanko kokonaan se vaihtoehto meidän elämästä. Tosin en tiedä kuinka itse pystyn sulkemaan pois sen..

Nykyään eletään niin varman päälle monissa asioissa, kun elämä kuitenkin voi yllättää.. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Mun mielestä lapsen "tekoon" vaaditaan rohkeutta ja halua uskoa yhteiseen elämään. Siten, että yhdessä kestetään vaikka mitä. Toki se elämä muuttuu, kun lapsi tulee, mutta ei se tarkoita, että se muuttuisi huonompaan suuntaan. Mulle muutos olisi loistava asia🙂

Tsemiä sullekin sinne!! Ja toivotaan, että meidän miehet muuttavat ajatuksiaan ko. asian suhteen🙂

Viime yö meni itkiessä ja miettiessä asiaa. Jossain vaiheessa mies huomasi, kysyi
"mitä itket?" Kun vastasin "sitä samaa taas", hän vain tuhahti "aha", käänsi kylkeä ja
jatkoi nukkumista. Näin täällä taas. 😭

Aamulla olo oli surullinen ja itkuinen yhä ja siitä sitten saatiinkin hyvä riita aikaiseksi.
Mies ei sitä lasta halua. Alkaa tuntumaan, että ero on ainoa vaihtoehto. En voi jatkaa
suhdetta, jos tiedän etten lasta saa, eikä mieheni halua olla suhteessa, jossa "vaadin
ja kiristän erolla", jos hän ei lasta tee. Sitäkö minä teen? Vaadin ja kiristän? 😑❓

Ellen2 kirjoitti 29.10.2008 16:25

..kenen kanssa hän voisi perustaa perheen. ja ollaanko täysin erilaiset ihmiset
tulevaisuuden haaveiden suhteen. Kuitenkin suhteemme alussa mieheni
unelmiin/tulevaisuuden haaveisiin kuului perheen perustaminen...

...Siten, että yhdessä kestetään vaikka mitä. Toki se elämä muuttuu, kun lapsi tulee,
mutta ei se tarkoita, että se muuttuisi huonompaan suuntaan. Mulle muutos olisi
loistava asia🙂

Samoja ajatuksia täällä on ollut. Ehkä vika onkin minussa, ehkä minä olen miehelleni
väärä, eikä hän halua lapsia _minun_ kanssani. Mieheni puhui ennen (ennen kuin
aloitimme seurustella), että hän haluaisi lapsia sitten kun on 28-vuotias. Tuo hetki
alkaa nyt olla käsillä, mutta yhtäkkiä hän ei olekaan valmis..

Juuri eilen puhuin miehelleni siitä, miten haluan lapsen olevan _yhteinen_ juttu, en
haluaisi olla raskaana yksin, vaan tahdon miehen olevan mukana alusta asti. Hän ei
tuntunut ymmärtävän asiaa, tai ainakaan ei ilmaissut olevansa samaa mieltä. Tuli
toivoton tunne, että näinkö erilaisia ollaan, haluanko sittenkään lasta tuon ihmisen
kanssa, kun emme tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen tästä asiasta. Nytkin hän
laittoi viestiä, että "miksi piti taas pilata kiva viikonloppu tällä asialla?".

Ehkä tämä oli tässä. Ehkä pitää jo luovuttaa, joko unelmasta tai suhteesta. Itkiessä on
tämä aamupäivä mennyt, eikä loppua näytä tulevan. 😭

Tosi ikävä juttu, että tuollaiset fiilikset on nyt. Mullakin oli viime kesänä aika paska olo. Sitä tuli mietittyä kaikenlaisia vaihtoehtoja miten elämää voisi helpommaksi saada. Sitä tuli ajateltua miehenkin kannalta, että olisiko asumisero/ero yksi vaihtoehto, sillä uskon, että mun pahaa oloa oli miehen vaikea kestää. Kun hänelle sen kaiken osoitin ja vauva-asiaa esille toin. Munkin oli omaa oloa vaikea kestää, kun oikein sille tunteelle ei voinut mitään vaikka olisi halnnut.

Tietyllälailla ymmärrän, että mies ei nyt halua lasta, tai tavallaan sen tunteen, mutta ihmetyttää mikä asiaa jarruttaa, kun kuitenkin on sanonut lapsen haluavan. Mieheni sanoo, ettei ole vielä valmis, mutta oikeasti uskon, että sellaista tietynlaista valmiutta hän ei tule ikinä saamaan ainakaan sinä aikana, kun mä olen vielä fertiili-iässä. Se tietty rohkeus puuttuu tai sitten mä vaan en ole se kenen kanssa hän sen tekisi. Mut toisaalta mä en usko totakaan.

Oletteko te asiasta kunnolla keskustelleet? Siis käyneet sitä läpi? Musta se tuntuu kauhealta, kun itsellä ihan paska olo, niin toinen voi pokkana kääntää selkänsä ja jatkaa uniaan. Siinä vasta tuntuukin pään hajoavan. Jotenkin toivoisi, että siinä vaiheessa mies ottaisi kainaloon ja lohduttaisi jotenkin. Kyllä se syö naista. Onko miehesi sitten sanonut mitään ajankohtaa milloin hän voisi asiaa alkaa harkitsemaan? Vai onko ajatuksena joskus hamassa tulevaisuudessa? Vai onko miehesi jo kääntynyt siihen suuntaan, ettei koskaan lapsia?

Oletteko te olleet kauan yhdessä? Mitä mieltä sä olisit voisiko pieni välimatka tehdä hyvää tuolle tilanteelle? Siis, että jos lähtisit joksikin aikaa pois. Saisitte kumpikin rauhassa kelata asioita. Ainakin itsestä tuntuu, että tilanteen ollessa hyvin akuutti, niin ei kannata mitään suuria päätöksiä tehdä. Silloin ei välttämättä näe realistisesti kaikelta kannalta vaan tuntee sen oman tuskan niin suurena. Erilaisia vaihtoehtoja voisi rauhassa fundeerata ja kun itse saanut asiat jonkinlaiseen järjestykseen mielessään, niin sitten keskustella niistä puolison kanssa. Onko tämä ainoa iso ristiriita mitä teillä on? Että muuten teillä pyyhkisi tosi hyvin? Entä kuinka kauan asia on ollut teillä esillä?

En mäkään usko, että mun mieheni täysin voi ymmärtää miltä musta tuntuu. Luulen, että useammat miehet tuskin edes kokevat siten vauvakuumetta kuin naiset.

Voimia sulle sinne!!!!

Hei,

Mielenkiinnolla luin kommenttejanne, itsellä kun ei koskaan ole vauvakuumetta ollut ja nyt ikääkin on jo liikaa. Sivusta olen sen sijaan seurannut sisareni elämään: ensimmäinen lapsi "vahinko" 18-vuotiaana, toinen lapsi uuden avomiehen kanssa 1½ vuoden yhdessä asumisen jälkeen, ero muutaman vuoden kuluttua ja uusi avoliitto aikanaan ja siinä lapsi n. 2 vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Mietin vain noiden lasten elämää - sisareni halusi kovasti näitä kahta viimeisintä lasta ja on nyt sitten yksinhuoltajana jaksamisensa rajoilla.

Naisella tuo ikä on raivostuttava rajoitin, mutta älkää vain ryhtykö lasta hankkimaan alle kolmen vuoden yhdessä asumisen (jos vain ikä yhtään antaa odottaa). Lapsen etu on, että vanhemmat tuntevat toisensa niin hyvässä kuin pahassa ja suhde on vahvalla pohjalla. Onhan toki kyse muustakin kuin siitä, että jompi kumpi aikuisista haluaa lasta ja tuntee olevansa täysi ihminen vasta vanhemmaksi tultuaan.

Kyse on ennen kaikkea tulevasta lapsesta. Millaiseen suhteeseen lapsi tulee? Selviätkö ja jaksatko tarvittaessa yksinhuoltajana (jotkut miehet kun voivat noin vain häippäistä kyllästyttyään vaipparumbaan)? Mikä on lapsesi etu? Lapsuuden arpia kannetaan läpi elämän -siksi olisi TOSI TÄRKEÄÄ miettiä miksi se lapsi on niin tärkeä ja mitä tarvetta elämässä paikkaa - millaisia arpia mahdollisesti olet oman lapsesi elämään aiheuttamassa. Lapsella on oikeus olla haluttu omana itsenään.

Ystäväni jotui miehensä taholta tällaisen voimakkaan lapsipainostuksen uhriksi ja kävi niin, ettei hän enää nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista suhde. Näin molemmilla on mahdollisuus yrittää hakeutua sellaisten kumppaneiden pariin, jotka ovat tässä suhteessa sopivampia.

Tämä on aika kovaa puhetta, mutta nykyisin mielestäni usein unohdetaan sen tulevan lapsen näkökulma ja etu.

Meillä taas on se tilanne että muksu olis saanut tulla jo vaikka 10-vuotta sitten.
Mutta mutta. Alkuun meilläkin oli tilanne se et mies ei oikein ollut innostunut siitä et tulis muksu. Mut pehmittämällä se loulta tottui ajatukseen.
Anna miehelle aikaa pohtia tilannetta. Voi mennä vuosi tai parikin et mies lämpenee ajatukselle. Ja onko se lapsi se maailman tärkein juttu?
Meillä kun tilanne on se et muksu olis toivottu ja tervetullut mutta eipä vaan näy ei kuulu. On käyty hoidoissakin eikä siltikään tärppää. 🤕
Tässä on alkanut jo vähitellen tottua ajatukseen et ollaan sitten kahden kun kerran ei tapahdu mitään. ☹️
Tiedän miten vaikeaa on ajatella olevansa ilman muksua lopunikää.
Mutta onko se muksu vain siksi et pitää teidät yhdessä?
Vai onko muksu rakkaudesta teidän välillä?
Ei kaikilla ole muksuja. Eikä muksu ole mikään, että pakko kaikilla olla.
Ite oon pohtinu paljon näitä juttuja.
Sillä tiedän miten kipeetä lapsettomuus on. Olen itsekin monet itkut vääntäny.
Ja voi olla ettei meille koskaan tule muksua. Mutta emme silti ole eroamassa.
Kyllä meillä ainakin rakastetaan toisiamme niin ettei se muksu ole kaikki kaikessa ja eroaisimme siksi. 😉

Itse koen eriasiana, jos kyseessä on tilanne ettemme voisi saada lasta vaikka kumpikin haluaisimme kuin sitten tämä tilanne, jossa mieheni alunperin tuonut esille haluavansa perheen, lapsia, mutta siirtänyt sitä ajankohtaa koko ajan kauemmas. Koen sen enemmän meitä erottavana kuin sen että emme pystyisi lasta saamaan. Emme ole lainkaan samoilla linjoilla. Koen, että jos emme voisi lasta saada yrityksistä huolimatta, niin se olisi helpompi hyväksyä kuin se, ettei tulisi lasta saamaan sen vuoksi, ettei kumppani haluakaan. Mitä vanhemmaksi eletään sitä suuremmaksi lapsettomuuden mahdollisuus ja muut riskitekijät kasvavat. Jokaisella on tietysti oikeus kieltäytyä eikä vastoin tahtoa olekaan hyvä perhettä alkaa perustamaan. Mutta, jos toisella on suuri haave saada oma lapsi tässä ainutkertaisessa elämässä, niin silloin kannattaa miettiä onko tavallaan oikeassa ihmissuhteessa. Onnen eteen on tehtävä välillä kipeitäkin valintoja. Tosin, jos iän puolesta aikaa on ja parisuhde muuten kunnossa ja tuntuu hyvälle, niin varmaan kannattaa odottaa josko sen toisen mielipide muuttuisi.

Lapsellehan parasta olisi, jos saisi syntyä ja elää koko lapsuutensa/nuoruutensa perheessä, jossa molemmat vanhemmat, jotka rakastavat lasta sekä toisiaan. Aina ei kuitenkaan näin käy/ole. Tulevaisuudesta ei voi olla koskaan varma. Tulee eroja jne.. Yksinhuoltajana on varmasti rankkoja aikoja, mutta silti uskon ja tiedän, että lapsi voi saada onnellisen elämän myös silloin, kun elää yh-perheessä. Kun vanhempi on mm. tervejärkinen, ottaa lapsen tarpeet huomioon, antaa rajoja ja rakkautta ja hänellä on tukiverkostoa, josta ajoittain saa apua.

Olipa hyvä lukea muidenkin ajatuksia aiheesta! Kiitos niistä!

Olemme mieheni kanssa keskustelleet asiasta aivan kunnolla. Olemme oikein "istuneet keskustelemaan", molemmat ovat tuoneet näkemyksensä ja tunteensa ja ajatuksensa toiselle esille, olemme perustelleet kantamme ja kuunnelleet toisiamme. Mieheni on aina sanonut haluavansa lapsia, mutta että vielä on liian aikaista. Sopivaa ajankohtaa hän ei ole ilmoittanut, ainoastaan "ei nyt". Kun olen kysynyt, mitä kaikkea hän haluaa kokea vielä ennen lasta, hän ei osaa nimetä mitään.

Mieheni on kertonut, kuinka paljon häneen koskee, kun ei voi auttaa minua tuskassani. Hän on aidosti pahoillaan siitä, ettei koe olevansa valmis. Tämä on ainoa iso ristiriita, joka meillä on. Harrastamme yhdessä, haaveilemme Englantiin muutosta, kaikin puolin menee mukavasti. Pieniä välimatkoja meillä on "epäsäännöllisen säännöllisesti". Mieheni kaipaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta toisinaan, jolloin hän lähtee yksinään esimerkiksi vanhempiensa mökille muutamaksi päiväksi. Hän myös matkustaa minua enemmän (koska hänellä on siihen enemmän mahdollisuuksia toisen vanhempansa ja suurimman osan kavereistaan asuessa ulkomailla, minulla on myös sitovampi työ, etten noin vain voi lähteä), joten olemme toki ehtineet asioita miettiä erilläänkin.

Olemme olleet yhdessä vasta noin kaksi vuotta, mutta olemme tunteneet toisemme jo 15-16 vuotta. Vankka kaverisuhde siis tässä pohjalla. Olemme usein miettineet, että jos olisimme aikaisemmin asuneet samassa maassa (hän muutti takaisin Suomeen vain vähän ennen kuin aloimme seurustella), olisimme varmasti päätyneet yhteen jo aikaisemmin. Hän on aina tienny lapsihaaveistani, en ole sitä yrittänyt salailla kavereiltani koskaan. Hän siis tiesi sen jo ennen kuin aloimme seurustella. Varsinaisesti asia on ollut esillä vuoden verran.

Olen aina asettanut lapsen edun omani edelle. Enhän kai täällä itkisi, jos en niin tekisi? Olisin jo "vahingossa" tullut raskaaksi! Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että lapsella täytyy olla molemmat vanhemmat ja molempien täytyy lasta haluta. En ikinä voisi kuvitella tekeväni lasta miehen kanssa, joka ei halua osallistua lapsensa elämään millään tapaa. Haluan lapseni olevan rakastettu ja haluttu myös isänsä puolesta! Toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei lasta edes voi haluta muista kuin itsekkäistä syistä. Lapsen "tekeminen" on aina itsekästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapselleen voisi tarjota hyvää elämää.

Missään nimessä en tahtoisi jäädä yksinhuoltajaksi, vaikka tukijoukkoni (sisarukseni, vanhempani, ystäväni) onkin laaja. Tiedän, etten yksin jäisi (vaikka mies lähtisi) ja että apua saisin aina tarvittaessa. Mieheni on myös sanonut, että jos "vahinko" tapahtuisi, _minun_ täytyisi luvata, että hän saa olla mukana lapsen elämässä, vaikka joskus eroaisimme. Hän siis todella haluaa olla osana lapsensa elämää. Arvomme ovat hyvin yhtenevät tässä, molemmat haluamme yhtenäisen perheen ja lapselle molemmat vanhemmat.

Olen samaa mieltä Ellenin kanssa, että olisi helpompi kestää, mikäli tilanne olisi se, ettemme voisi saada lasta molempien sitä halutessa. Jollain tapaa asia olisi helpompi ymmärtää silloin.

Hei Onneton, mitä elämääsi/elämäänne kuuluu? Oletteko päässyt yksimielisyyteen miehesi kanssa? Onko fiilikset helpottaneet? Meillä menee entisellä tavalla. Asiaa en ole nyt ottanut puheeksi. Sen tosin miehelleni sanoin, että asiaan palaan ensi vuoden puolella ja sitten tehdään ratkaisut suuntaan tai toiseen.

Heipsan..

Vauvakuume on tuttu juttu. Miehen kanssa ollaan keskusteltu perheen perustamisesta
paljonkin aikoinaan. Nyt sitten minulla on ollut kova vauvakuume. Olen toivonut lasta,
vaikka olenkin masentunut..

Mieheni on perustellut ettei sen vuoksi hankita lasta, koska mielenterveyteni on mitä
on.. Asunto on pieni ja vuokralla ja olen työtön ja miehelläni vain vakituinen työ. Eikä
parisuhdekaan taida olla mielenterveysongelmieni vuoksi aivan ... hyvässä jamassa.

Ymmärrän kyllä että on mahdoton tilanne suunnitella lasta. Tiedän että se ei ole
ratkaisu mihinkään vaan voi jopa lisätä stressi kynnystä. Ymmärrän myös ettei
miehestäni ole aivan luonnollista puhua juuri nyt lasten hankkimisesta, kun hän on
huolissaan minun jaksamisestani.Hänkin haluaa lapsia.. mutta ei vain juuri tähän
elämäntilanteeseen. En kuitenkaan halua että hän täyttää muutenkin pienen
asuntomme eläimillä. Ne eivät korvaa lasta.😞

En voi silti mitään toiveelleni. Jos se on enää ainoa asia mitä elämässä toivon.. Lapsi.
Onko niin väärin jos haaveilen siitä? Eikö se juuri auta minua pysyttelemään hengissä,
synkkien ajatuksieni keskellä. En halua lasta heti. Enkä painosta miestäni siihen.
Tiedän että emme vielä tunne toisiamme tarpeeksi hyvin, ja on hyvä asua kahdestaan
pitempään ja opetella tuntemaan toinen. Sillä vaikeampi on opetella tuntemaan toinen
kun lapset ovat lentäneet pesästä.

Toivoisin vain, että hän keskustelisi kanssani tulevaisuudesta, niin kuin silloin ennen
tätä masennustani. Keskustelisi tulevaisuudesta joka meillä on yhdessä, eikä vain aina
vitsailisi naimisiin menosta. Toivoisin että hän kertoisi omista haaveistaan minulle, niin
kuin silloin ennen. Toivoisin, että hän antaisi minun itkeä olkaansa vasten ja silittäisi
hiuksiani sanomatta sanaakaan. Halaisi paljon, suukottaisi, hellisi ja innostaisi minua
rakastelemaan kanssaan. Yrittäisi saada minut hymyilemään useammin, eikä sulkisi
minua pois makuuhuoneesta, kun pelaa tietokoneella. Sulkisi minua pois korvistaan,
silmistään ja mielestään. Sulkisi minua pois elämästään.

Pelottavinta on tuo kuilu joka välillemme alkaa muodostua. Mieheni ei näe sitä.
Pelkään että alan pystyttämään välillemme muuria.. koska pelkään hänen satuttavan
minua..Pelkään luottaa häneen. En kestä jos menetän hänet. Haluan tulevaisuuden
hänen kanssaan. Mutta hän ei taida ymmärtää sitä, hän on yhtä hämmentynyt kuin
minäkin. Meillä on niin paljon opittavaa toisistamme. Minun pitäisi vain muistaa, ettei
meillä ole mitään kiirettä. Toivon, että se on totta.

Miksi minä en vain voi olla ja luottaa, että kaikki käy hyvin. Miksi en vain voi
heittäytyä tunteen vietäväksi ja rakastaa miestäni ehdoitta..? Minähän rakastan häntä,
eikä silloin pitäisi murehtia elämän pikku asioista, menneistä ja tulevista.. Pitäisi vain
pystyä pysähtymään hetkeen ja unohtamaan muut. Kumpa oppisin sen.. hetkessä
elämisen taidon. Minähän rakastan miestäni ja haluan elää hänen kanssaan.. lapsi olisi
vain bonus.. ihana bonus.. ehkä pitäisi vain.. lopettaa liika tulevaisuuden haikailu ja
keskittyä tähän hetkeen. masennuksen voittamiseen.

😑❓😳

Pitkästä aikaa täällä... olevinaan niin kiirettä pitänyt, ettei ole jaksanut käydä. 🙄

Voi sinua, Piipai... kunpa voittaisit masennuksesi, ja pääsisitte yhdessä miehesi kanssa
toteuttamaan ihanaa tulevaisuutta! Varo vain, ettei lapsesta tule ainoa haaveesi.
Minulle siitä sellainen tuli, ja joka päivä tunnen menettäväni enemmän elämäniloani,
kun odotan turhaan. Sen sijaan, että jokainen päivä olisi lähemmäs lasta ja unelman
toteutumista, tunnen joutuvani yhä kauemmas ja kauemmas. Tilanne on mennyt niin
pahaksi, etten enää pysty edes katsomaan televisiosta sarjoja tai elokuvia, joissa
päähenkilöt saavat lapsia ilman, että alan itkeä... 😭

Ei ole tilanne siis muuttunut. Tai jos on, niin huonompaan vain. Oltiin vuodenvaihteessa
ulkomailla lomilla, ja (nyt ajatellen) typeränä haaveilin kosinnasta tai "uuden vuoden
lupauksesta" siitä, että ehkä tänä vuonna voisi olla vihdoin lapsen aika... Saa itsensä
tuntemaan niin hölmöksi, kun haaveilee ja toivoo ja sitten ymmärtää, ettei toinen
tunne ollenkaan samoin. Ei, ei kihloja, ei lapsia, ei mitään tiedossa tälle vuodelle.
Olo on jopa onnettomampi kuin vuosi sitten. Silloin sitä vielä uskoi, että "ehkä vielä
joskus", nyt lapsi tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.

Ellen2, miten teillä meni joulu/uusivuosi? Näyttääkö yhtään valoisammalta?

Mies lähti viikonlopuksi Keski-Eurooppaan, joten tässä on nyt muutama päivä aikaa
miettiä, vieläkö jaksan odottaa. Varmaan olen aiemminkin sanonut, että on helpompaa
olla yksin, kun ei ole edes teoreettista mahdollisuutta lapseen, kuin olla lapsettomana
parisuhteessa. ☹️ Vieläkään ei tunnu oikealta heittää hyvää suhdetta menemään "vain"
tästä syystä, mutta ei tunnu oikealta sekään, että minulta "kielletään" äitiys.

Ei ole helppoa elämä ei.😞

Meillä on samantapainen tilanne. Mieheni on sanonut ettei hän halua lasta. En minäkään ole siihen vielä valmis, mutta ahdistaa miehen ehdottomuus. Olen itse 27 ja miheni kohta 31. Tuntuu siltä, että hän pitää itseään ikäloppuna ja ei siksi voi edes haluta lapsia.

Olemme olleet yhdessä pari vuotta ja elämä on ollut enemmän ja vähemmän onnellista. Eilen meillä oli oikein kunnon (riitaisa) keskustelu ja puolin ja toisin sanottiin loukkaavia asioita ja nyt tuntuu sitä kuin kaikki olisi lopussa. Rakastan miehstäni aivan hirveän paljon ja tiedän että hänkin rakastaa minua. Mutta tuntuu kuin hän ei antaisi itsensä olla onnellinen. Hän sanoi eilen ettei mikään mitä hän tekee onnistu ja niin on ollut pienestä asti ja ehkä se on kanssa yksi syy ettei hän lapsia halua. Pahimmalta tässä tuntuu se, että loppukesästä kun meillä oli ollut hirvittävän huonosti asiat saimme korjattua, niin silloin mieheni sanoi että haluaa perustaa perheen mun kanssa. Nyt hän kuitenkin puhu ihan täysin päinvastaista ja vielä moittii minua siitä että mulla on huono olla. Tuntuu kuin hän olisi se ainoa jolla saa olla huonoja hetkiä tässä suhteessa.

Sekin vielä harmittaa tämän kaiken lisäksi että mieheni ei oli melkein kolmeen viikkoon halunnut seksiä kanssani. Olen monta kertaa kysynyt että mistä se johtuu, mutta hän ei kuulemma tiedä miksi. Tuntuu niin pahalta kun mies vain työntää ois läheltään kun itse juuri tarvitsisi häntä kaikkein eniten. Tällä hetkellä odotan että mieheni pääsee töistä kotiin ja pelkään samalla että hän jättää minut. 😯🗯️ Kaikki tuntuu vain hajoavan käsiin ja en saa tehtyä muuta kuin itkettyä. ☹️

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi täällä olen käynyt. No niin kuulumisia sitten. En muista kerroinko aiemmin, ettei meillä mieheni kanssa ole ollut varmaa ehkäisyä käytössä yli 7 kk:een. Asiasta miehelleni huomautin useaan otteeseen, että ehkäisyn voisi hommata. Ja niinhän siinä sitten kävi, että tulin raskaaksi. Plussauksen jälkeen kävimme kumpikin tahollamme läpi kaikenlaisia fiiliksiä. Ja nyt miehenikin on hyvillään asiasta, vaikkakin tää kaikki on hänelle aivan uutta ja pelottavaakin. Itse sitten tietysti pohtinut mm. sitä, että mitäs jos me erotaankin ja jään jälleen yksinhuoltajaksi. Mutta sitähän ei voi koskaan tietää. Ja nyt olen hyvin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuden tähän toiseen lapseen. Minulla on ennestään murrosikäinen tytär, jonka isästä erosin tyttären ollessa 2 v. Sitähän ei tiedä mitä elämässä vastaan tulee, mutta uskon aina pärjääväni. Nyt menossa rv 11.

Jos itselläni ei olisi ollut lainkaan lasta vauva-asia olisi ollut vieläkin isompi asia kuin se oli jo nyt. Toivon teille, jotka aiheesta keskustelleet, että tulette saavuttamaan sen minkä itsellenne koette tärkeäksi. Joskus tie siihen ei ole ollenkaan helppo, mutta mahdollista on toteuttaa se. Rohkeutta valintoihin!