Olen elänyt kriisiaikaa kohta vuoden ajan. Mieheni on kärsinyt masennuksesta ja alkoholismista ja ollut ajoittain itsetuhoinen. Pitkien hoitojaksojen jälkeen hänen elämänsä suunta näyttää olevan nyt parempi. Minä olen koko ajan enemmän tai vähemmän väsyneenä kulkenut uskollisesti rinnalla ja elätellyt toivoa paremmasta. Meillä on liuta pieniä lapsia. Olen hoitanut ne työt, jotka on ollut pakko tehdä, koska mieheni on sairastanut tai luistanut. Olen jaksanut huolehtia lasten arjesta ja pitää yllä omat ihmissuhteeni.
Nyt mieheni halusi muuttaa erilleen asumaan saadakseen oman arkensa kulkemaan uusia raiteita. Perhe-elämä ja etenkin meidän parisuhde tuntuu ahdistavan häntä. Vaikka hän ensin lupasi antaa yhteistä aikaa meille kahdelle, hän pyörsi sanansa ja sanoi ensin tarvitsevansa aikaa omalle toipumiselle. Tuntuu siltä, että hän haluaa syyllisyydentuskissaan jättää kaiken vanhan ja aloittaa alusta. En voi uskoa, että vaikka olen valmis antamaan anteeksi hänelle menneet ja olen valmis tekemään työtä suhteemme eteen ja hyväksymään hänet, hän nyt sitten hylkääkin. Nyt ei siis enää puhutakaan vähäksi aikaa erilleen muuttamisesta vaan siitä, että hän jättäisi meidät kuusi kokonaan.
Olen itse väsynyt antamaan aina vain uutta aikaa hänelle ja odottamaan. Tuntuu siltä, että hän saattaisi vielä muuttaa mielensä todetessaan, miten yksin jää, mutta tilanne on lukkiutunut syyllisyyden vuoksi. Hän häpeää niin entistä elämäänsä, ettei pysty olemaan minun kanssani.
Olen täysin murtunut ja pohjattoman surullinen. Olen huolissani omasta jaksamisestani ja lapsista, mutta myös miehestäni. Tuntuu, ettei hän voi tajuta, mitä on tekemässä. Perhe on ollut hänelle kaikki kaikessa, ja nyt kaikki on kadoksissa.
Kertokaa mielipiteitänne; kuinka kauan jaksaa odottaa ja elätellä toivoa? Toisaalta tuntuisi helpottavalta saada eroratkaisukin, koska itse voisin lasten kanssa suuntautua eteenpäin. Toisaalta kannatan vahvasti avioliittoa ja sitoutumista. Olen ollut 10 vuotta naimisissa erittäin paljon minuun sitoutuneen miehen kanssa, mutta nyt minä olen ainoa tässä suhteessa, joka on valmis seisomaan sanojensa takana ja tahtomaan.
Pupsula,
Olet jaksanut hyvinkin pitkään, ehkä jopa liian pitkään. Minulla on myös erovaihe meneillään ja vaikka prosessi ei ole kestänyt vielä kuukauttakaan, olen tullut siihen päätökseen, että parempi erota. Kun olette erillään saatte mietittyä asioita.
Ajattelet varmaan pärjäämistä taloudellisesti ja ehkä miehesi pääsee" helpommalla " kun on vain hän. Lapsia on ajateltava, mutta ensiksi sinun tulee ajatella itseäsi. Kun sinulla on kaikki hyvin, on myös lapsilla. Jos sinä romahdat, on kaikki pilalla. Pysy kovana ja mieti mitä sinä haluat.
Monesti jälkikäteen on parempi että vanhemmat ovat eronneet. Yleensä toistensa kanssa toimeentuleminen paranee huomattavasti ja pystytään katsomaan asioita laajemmalla objektiivilla. Tästä hyötyvät myös lapsesi.
Keskustelkaa. Parisuhteessa on tärkeintä vanhempien hyvinvointi, sitäkautta se huokuu myös lapsiin. Lapsille asia kannattaa kertoa niin kuin se on. Lapset ikävöivät, mutta tottuvat.
Itse olen vielä hiukan pihalla omassa erotilanteessani, mutta tässä minun mielipiteeni. Zemppiä sinulle ja voimia. Nämä eivät ole helppoja asioita ikinä 🙂🌻
Hei,
Ongelmia on ollut meilläkin vuosikaudet, oikeastaan lasten syntymästä lähtien eli yli 15 vuotta. On yritetty puhua, olla tappelematta, ymmärtää toista, paljolti tietysti "lasten takia".
Meillä ei miehen kanssa kuitenkaa tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin lapset, mikä tietysti on paljon. Mutta tunnen ettei minulla ole elämää. Olen kotonakin kuin "kylässä" jonkun vieraan luona. Ahdistaa, enkä tiedä, mitä tekisin kun mies on kotona. Koen että mies on alusta asti ollut välinpitämätön minua ja tunteitani kohtaan.
No, on niin paljon ongelmia, että niiden käsitteleminen on liian vaikeaa ja raskasta. Siksi olen päätynyt siihen, että ero on ainoa vaihtoehto.
Mutta kertokaa ystävät, miten toimin kun mies ei keskusteluista ja kehotuksista huolimatta saa hankittua itselleen omaa asuntoa. Nykyinen asuntomme on minun, emme ole enää naimisissa.
Tässäkin tilanteessa hän ikäänkuin mitätöi minut. "Mikä kiire ja hätä tässä nyt on?" Kuukauden aikana hän on soittanut yhden puhelun hankkiakseen itselleen työsuhdeasunnon. Siinä kaikki.
Mitä teen? Mikä on kohtuullinen aika asunnon hankkimista varten?
Onko kellään muulla tällaisia kokemuksia?
Voimia ja hyvää uutta vuotta kaikille!😯🗯️