Kun olin synnyttänyt tuntui että elämä on aurinkoista mutta nyt tuntuu että se päivänpaiste on hiipunut pois. Mua ahdistaa, väsyttää ja masentaa. Tuntuu että kaikki menee pieleen. Elän vain lapsille.Mulla ei oo ketään ystävää kelle kertoa kaikista huolistani ja ahdistukestani. Eniten mua elämässäni ahdistaa se että en voi olla väleissä äitini kanssa koska mieheni mielestä äitini on uhka meille koska hän ei voi sietää äitiäni.Sitten kun joskus tapaan äitiäni salaa niin mieheni muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi ei juttele minun kanssani kunnolla. Mua ahdistaa se että en saa tavata äitiäni koska hän voisi auttaa minua lasten kanssa kun välillä tuntuu että en itse koko ajan jaksa. Mieheni käy yö töissä joten meidän päivärytmi on aina hiukan sekaisin sen vuoksi kun hän nukkuu puolille päivin ja en jaksa aina edes lähteä ulos lasten kanssa kun olen niin uupunut ja allapäin. Äitinikin on huomannut että minusta on iloisuus kadonnut.😭
Koitahhan tsempata!! Kysy mieheltäsi että miksi et saisi tavata omaa äitiäsi, pitänee siihenkin olla joku "syy". Tosin en mitenkään voi ymmärtää että mikä syy voisi olla, kireät välit anopin ja vävyn kanssa, voi olla, mutta ei se saa olla este äidin ja tyttären tapaamiseen.
Hei
Tunnetilasi on tuttua, nimeltään synnytysmasennus.
Mulla se tuli kun olin ekan lapseni saanut, vähän ennen ku ristiäiset oli. Kaikki oli suurinpiirtein hyvin mutta tunne vain vyöryi päälle.
Miehesi on ilmeisestikin mustasukkainen äidillesi, ei siedä teidän hyviä välejä. Eihän äitisi ole sekaantuvaa sorttia, tarkoittaa omasta mielestään hyvää mutta ei kysele toisen mielipidettä onko se toisen hyvää....ihan vaan näin ajatuksena. Kandee miettii tommostakin, sitä äkkiä voi huomaamattaan tehdä sellaista että sitoutuu esim, äitiinsä liikaa ja mies jää ulkopuolelle.
Mutta ,se on kyllä väärin että et apua saa jos sitä tarvitset.....ja tuossa tilanteessa varsinkin.Uuden äidin jaksaminen on ensiarvoisen tärkeää, tilanteet ovat kaikki uusia ja synnytys itsessään on tosi rankka tapahtuma että sanotaankin että siitä palautuminen vie lähes vuoden.
Voisitko yrittää sopia miehesi kanssa ajat jolloin tapaisit äitiäsi.Kyllä hänen täytyy ymmärtää kuinka tärkeä ihminen äitisi on sinulle, puhut vaan nätisti ja perustelet näkökulmasi,eikö?🙂👍
Hei väsynyt äiti.Ensinnäkin sanosin sinulle että älä alennu miehesi käytökseen äitisi suhteen.Äitisi on sinulle erittäin tärkeä ja hän jos kuka varmasti tukee ja ymmärtää sinua.
Tein tuon virheen itsekin kun mieheni ei hyväksynyt ketään minun omaisistani.Joka kerta kun joku minun omistani oli tulossa kylään,pelkäsin ja hermoilin hirveästi.
tätä kesti 30 pitkää vuotta,mutta oletan että sen aiheutti minun oma huono itsetuntoni.Jotenkin aloin ymmärtää että se on väärin ja huomasin että kukaan meistä ei ole toistaan parempi.Kaikki ollaan samalla viivalla.Tänä päivänä ukko lentää pihalle jos ei mahdu joukkoon.olen aina pitänyt hänen omaisistaan ja sen myös hänelle näyttänyt.
Ei hän sinua omista.Muista rakkaus on hellyyttä,sitä pitää vaalia,myös miehesi.
kuulin juuri hyvän sanonnan.
Sellainen mies on oikea mies joka antaa vaimonsa loistaa.
Älä tyydy vähempään.
Voi kun säälin sinua ja haluaisin saada sinut ymmärtämään mitä tarkoitan.
Olenhan kärsinyt juuri samasta asiasta.
Ajattelen sinua ja toivon sinulle voimia katkaista tämä paha.
Hei!
Tekstisi kosketti minua todella! Olen itse raskaana, ja minua pelottaa että minulle käy juuri noin. Olen ollut koko raskausajan enemmän tai vähemmän masentunut. Mieli on vain maassa eikä mikään oikein jaksa kiinnostaa. Pahimpina päivinä itkettää vain ja ahdistaa, ajattelen että voi kun joku tulisi ja tappaisi minut. Pahinta on se että joskus tuntuu etten tunne sisälläni olevaa lasta kohtaan mitään. Parhaimpina päivinä taas olen hiljaisen tyytyväinen ja rakentelen suht hyväntuulisena pesää tulevalle vauvalle. Mieheni on ollut aivan ihana koko raskausajan, mutta kotitöissä hän ei juuri auta - en tosin usko sen olevan ilkeyttä vaan sitä, että hän ei vain muista eikä huomaa niitä tehdä.
Kuvasit juuri minun mielentilaani - "ahdistaa, väsyttää ja masentaa". Tuntuu että suurin osa ystävistäni hävisi niin sanotusti kuin pieru Saharaan kun ilmoitin viime syksynä olevani raskaana. Kai he luulevat, että rupeaisin siitä pitäen puhumaan vain vauvoista, vaikka itse asiassa ainakin omasta mielestäni olen ihan samanlainen kuin ennenkin. Ahdistaa, kun ei tunnu olevan ketään (naispuolista), jolle puhua näistä asioista! Haluaisin välillä lähteä kahville jonkun ystävän kanssa, mutta aina, kun yritän soittaa jollekin, vastaus on lähes poikkeuksetta: "En mä nyt ehdi, katsotaan myöhemmin." Kukaan ei koskaan soita minulle.
Minulla on kyllä erittäin läheinen sisko ja äiti, mutta tuntuu että ei se riitä. Ja sitä paitsi he asuvat usean sadan kilometrin päässä... Äitien turvaverkko on tänä päivänä pelottavan ohut, eivätkä mielenterveyspuolen säästöt ainakaan paranna tilannetta. Tulevaisuus pelottaa!
Tuo mitä miehesi sanoo äidistäsi on väärin. Oletko muuten kysynyt tai tiedätkö, miksei hän voi sietää äitiäsi? Jos HÄN ei tule äitisi kanssa toimeen, eihän hänen tarvitse äitiäsi nähdä, mutta ei hän voi sanoa sinulle ettet SINÄ saa tavata häntä. Tulee ihan mieleen erään psykologin toteamus, että lapsi voi hiekkalaatikolla sanoa "mä en leiki sun kans", kun toinen ei tee kuten hän haluaa, mutta aikuisella moinen käytös on kyllä ihan käsittämätöntä. 😐
Sinun kannattaa aivan ehdottomasti pitää yhteyttä äitiisi, jos hän on sinulle tärkeä. Miehiä tulee ja menee, mutta ystävät ja vanhemmat pysyvät!