Kirjoitan nyt aiheesta, joka on alkanut vaivaamaan mieltäni koko ajan enemmän. Itselleni hyvin läheinen ihminen kertoi minulle tutustuneensa netissä mieheen, jonka kanssa viestittely on hyvin tiivistä ja edennyt nopeasti pisteeseen, jossa mies ilmoittanut, että olisi valmis viettämään loppuelämänsä läheiseni kanssa. En osaa varmuudella sanoa, onko läheiseni hullaantunut ja imarreltu saamastaan huomiosta, vai onko rakastunut. Läheiseni on pitkään kestäneessä parisuhteessa, kaksi lasta. Suhde on ollut ajoittain hyvin kivikkoinen, mutta pari on niistä selvinnyt. Nyt läheiselläni on selkeä murrosvaihe elämässään. Hän on herännyt siihen, että vaikka ollaankin parisuhteessa, on heidän kummankin ollut tarpeellista eriytyä myös omiksi persoonikseen, ts. ts. saatava enemmän jotain henkilökohtaista. Sen pystyn ymmärtämään. Kuitenkin, huomasin sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle tästä nettiystävyydestään, ettei minun ollutkaan niin helppoa hyväksyä sitä. Läheiseni huomasi sen ja uskon, että hän on ruvennut satuilemaan ottaneensa nettituttavuuteen välimatkaa, koska toin esille kantani, etten hyväksy sitä, että kumppanit, jotka ovat asiasta autuaan tietämättömiä. Omaan asennoitumiseen ei voi olla vaikuttamatta se, että olen itse joutunut petetyksi ja en voi sanoin kuvailla sitä tuskaa, minkä kumppanin pettäminen aiheutti. Luottamuksen pettäminen on jotain sellaista, josta ei koskaan täysin toivu. Nuo haavat alkoivat muistuttamaan itsestään käynnissä olevan tilanteen myötä. Olen ajatellut viimepäivinä, että olisi ollut parempi, etten olisi saanut tietää asiasta. Nyt se tulee hiertämään välejämme. En ole syntynyt eilen. Tiedän, ettei elämä ole niin yksioikoista, mutta pettäminen, tapahtuu se fyysisesti tai emotionaalisesti, on oman arvomaailmani mukaan asia, joka ei ole sallittua missään olosuhteissa.