taigatuuli kirjoitti 26.1.2010 14:29

Tunnen itseni toisaalta niin tyhmäksi, kun aina vaan menen luottamaan. Ja ihmettelen samalla, miten näin voi aina vaan käydä, vaikka kaikki muka on järjestetty niin, ettei näin voisi käydä. Luottamus mureni saman tien. Nyt odotan miestä kotiin selittämään asiaa, mutta toisaalta mihin se selittämällä paranisi. Ainahan tuo lupailee vaikka kuun taivaalta. On vaan niin tyhjä olo.

Veit sanat suustani. Mieheni salasi myös minulta, miten huonosti omaa talouttaan hoitaa. Nyt sitten eletään tilanteessa, jossa eletään vain minun palkallani. Mieheni lupasi lopettaa luottokorttien käyttämisen, vaan kuinkas kävikään? Kortteja on monen monta ja kaikissa velkaa vaikka kuinka paljon. Miehelleni järjesteltiin pankista iso laina, jonka turvin hän maksoi kaikki laskut pois. Ja nyt sitten tilanne on se, että on sekä iso laina, että kortit taas täynnä, eli velkaa on ihan järjetön määrä. Meillä on myös lapset ja mies on heille hyvä ja kiltti. Siksi eroaminen tuntuukin niin vaikealta. Tuo luottamuksen menetys on todella ahdistavaa ja kärsin siitä itsekin.

Aikuisen ihmisen kun luulisi tajuavan, että on vastuussa muustakin kuin vain omasta itsestään.

Hei!

Meillä samanlainen ongelma valehtelusta, ja se painottuu juuri rahaan. Meillä kaksi yhteistä lasta, ja pitkä parisuhde takana. Olemme kanssa käyneet pariterapiassa muutama vuosi sitten, ja koin sen hyväksi. Ainakin tuli selviteltyä terapiassa asioita, jos emme kotona niistä pystyneet yhteisvoimin puhumaan. Meillä tappelut ja raha sotkut aiheutin minä, en vaan saanut/tohtinut sanoa puolisolleni huonosta taloudellisesta tilanteestani. Yritin kaikin voimin kyllä maksaa laskuja pois koko ajan mutta rahat eivät vain piisanneet. Sitten tuli toisesta päästä koko ajan maksuhuomautuksia, ja sitten paloin vain täydellisesti loppuun, että en jaksanut enää edes avata laskuja ja sulloin niitä ties mihin kaappiin. Ja lopulta mieheni löysi ne ja tilanne räjähti käsiin. Toisaalta jälkeenpäin katsottuna oli hyvä että hän löysi ne, minun ei tarvinnut enää salailla tilannettani, ja sain apua asiotteni järjestämiseen, en sillä tavalla että hän olisi laskuni maksanut, vaan jaksoin itse hakeutua velkaneuvontaan ja sain maksusuunnitelmat ja sopimukset minkä kanssa pärjäsin.
Uskon että meillä asiat menivät tähän sen vuoksi, että pelkäsin niin lujaa torjumisen ja syyttelyn tunnetta, että en vaan pystynyt sanomaan tai pyytämään keneltäkään apua. Paljon apua koin saavani velkaneuvonnasta, tuntui että joku oikeasti halusi auttaa, ja tuntui vielä että rahaa jäi elämiseenkin sen verran ettei tarvinnut elää miehen tuloilla.

Ihana kuulla, että on kohtalotovereita, vaikka toisaalta tietty ikävää, et toisillakin on ongelmia.

Juuri tuota vastuunottoa mäkin peräänkuulutan ja siitä on puhuttu terapiassakin tosi paljon. Mut vaikea sitä vaan on toiselle väkisin saada, sitä joko ottaa vastuuta tai sit ei. Meillä mies vielä "pakeni" masennuksen taakse. En tarkoita, etteikö masennus olisi ihan oikea sairaus, mut ei se kuitenkaan kaikkea selitä. Mies kun ei kuitenkaan ollut niin masentunut, ettei ois voinut käydä töissä yms. ja mun mielestä on rajansa silläkin kuinka kauan voi aina vedota siihen, et "kun silloin sairastuin masennukseen..." ja yrittää kerätä sääliä sitä kautta.

Velkaneuvonnasta meilläkin oli puhetta joskus aiemmin jo ja mies muka siellä kävikin apua saamassa. Varmaan sieltä apua ois saanutkin, mut en vaan oikein usko, et todella siellä kävi tai ainakaan sit jatkoi neuvojen mukaan.

Toisaalta mä ymmärrän sen, et kun ensin jää pieniä asioita hoitamatta ja sit vähän isompia jne. niin lopulta on sit jo niin syvällä suossa, ettei oikein näe ulospääsyä ja on jotenkin helpompi vain yrittää unohtaa koko asia. Mut kun ikävä kyllä se asia ei parane piilottelulla vaan pahenee ja pahenee. Ja meillä ainakin olen niin väsynyt tähän, et aina vaan uudestaan ja uudestaan käy näin. Nyt jos taas uskon, et kaikki asiat on selvillä, niin samalla pelkään, et huomenna ilmenee taas jotain ja tää kierre ei koskaan lopu. Ärsyttää vielä, kun terapiassakin mies on muka niin ymmärtäväinen ja tajuaa sit muka jutun, mut taitaa vaan sielläkin esittää. Jotain hyvää siitä kuitenkin on, niin ainakin haluan uskoa, sillä mun mielestä terapeutti on tosi hyvin osannut sanoittaa mun ajatuksia, onpahan ainakin tullut miehelle selväksi mun ajatuksia ja tuntemuksia, josko niistä sitten mitään opiksi ottaa.

Hei taigatuuli!🙂

Haluaisin vielä kertoa omasta elämästäni. Vartuin alkoholiperheessä, missä isäni oli ja on alkoholisoitunut. Hän kyllä hoitaa työnsä, mutta työn ulkopuolella ei ole oikeastaan muuta elämää kuin viina. Eli opin jo lapsena salailemaan ja valehtelemaan asioita joka paremmiksi mitä ne ovat, tai jättämällä kertomatta ns. pahoista asioista mistä saattaisi tulla lisää pahaa oloa perheeseemme. Ja opin pienenä jo miellyttämään ihmisiä, eli pyrin aina toimimaan niin että muilla olisi hyvä olla, jotta saisin itselleni hyväksyntää. Ja nytkin kun tutkailen itseäni, kun olen jo aikuinen ja lapsuus kaukana, niin toimin osaksi vieläkin oppimallani tavalla. Ja uskon että syy puolisolleni valehteluun ja totuuden salailuun jointuu osaksi oppimastani käyttäytymismallista. Eli haluaisit että asiat olisivat paremmin mitä ne todellisuudessa ovat, ja virheitäsi/epäonnistumistasi et halua myötää tai tuoda julki kenellekkään, jotta siitä ei muka syntyisi pahaa oloa perheeseen. ja lopulta näin jälkeenpäin katsottuna uskon että itsekkin uskoin lopulta omaan valheeseeni. En tiedä miehesi taustoja, ja toivon että ei ole samanlainen lapsuus ollut, mutta uskon että meitä on monta jotka ovat valehtelun ja salailun oppineet juuri lapsuudessa, koska muuta ns. selviytymiskeinoa ei ole ollut. Jasiitä on todella vaikea päästä pois, ja se ei onnistu ennen kuin rupeaa ja tiedostaa ne pahat asiat mitä on lapsena kokenut, ja silti tuntuu välissä vaikealta elää ns. normaalia tasaista elämää.

Hei sauvi ja kiitos sinulle. Varmaan moni käyttäytymismalli juontaa juurensa juuri lapsuudesta. Mieheni perheessä ei ole ollut alkoholia tai muutakaan vastaavaa, mutta todella vahva äiti. Paljon on tästä äiti-asiastakin puhuttu terapiassa, mutta lähinnä siinä, että tunnen mieheni äidin vaikuttavan vieläkin liikaa meidän perheeseen, siis jotenkaan mieheni ei vieläkään uskalla sanoa äidilleen vastaan yms. Tai nyt mielestäni tämä asia on jo paremmin, mutta ehkä vain siitä syystä, ettei niin kovin paljon olla tekemisissä. Mutta vahvan ja ehkä pelottavankin äidin lisäksi perintönä miehen perheestä tulee puhumattomuus, eli asioista ei pahemmin ole puhuttu ja anoppi sanoikin kerran, että hänen on vaikea asioista puhua. Tämä keskustelu olikin ainoa, mitä olen oikeastaan mistään anoppini kanssa käynyt.

Kaikki muutos täytyy lähteä kuitenkin itsestä, eli hienoa sauvi että olet itse ymmärtänyt, mistä asiat johtuu ja yrität kovasti muuttaa tapasi. Meillä en oikein juuri nyt jaksa uskoa miehen vakuutteluja, että asiat muuttuu yms. Tämä viimeinen paljastuminen tuntuu vaan niin pahalta. Haluisin vaan huutaa ja raivota ja toisaalta itkeä vaan yksin jossain piilossa. Tuntuu vaan niin pahalta. En oikein mitään saa tehtyä, kun ajatukset pyörii vaan päässä. Perushommat hoituu, mutta opiskeleminen on mahdotonta, kun en saa keskityttyä.

Tämä on ainoa paikka, jossa olen ylipäänsä kertonut nyt koko jutusta, kun en ole vain jaksanut kenellekään kertoa. Ja toisaalta juuri nyt tuntuu, ettei mulla ole niin hyvää ystävää, jolle edes haluisin kertoa. Kai taustalla on häpeäkin, en jotenkaan halua paljastaa, että tässä taas ollaan ja mä tyhmä menin taas uskomaan.