Takana nyt reilut viikkoa omassa kodissa.
Stressi jonka tavaroiden pakkojako ilman omaa vaikutustani aiheutti, alkaa hellittää hiljalleen.

Kaikenlaisia tunteita ilmassa:

Hämmennystä, tältäkö tuntuu elää ilman pelkoa.

Kiukkua: miksi olen ollut sellainen tallukka että olen antanut homman jatkua

Heräämistä: mieheni on täysi sadisti !

Ihmetystä: miten on mahdollista, etten ole havainnut aiemmin, miten poljettu olen ollut, mutta toisaalta, ratkaisu siihenkin olisi ollut juuri tämä sama.

Myötätuntoa itseä kohtaan: olen ollut tosi lujilla, mitään hävettävää ei ole tavassa miten olen toiminut äitinä ja vaimona.

Häpeää, epäonnistumista, huonommuuden tunnetta, jota mieheni minulle tarjoili joka viikonloppu, ei ole.

Mitään hävettävää ei ole.
🙂🌻

Miten hienoa on alkaa viikonlopun viettoon kun ei tarvitse pelätä jokaviikonloppuista riitaa, joka alkaa lauantaina klo 11 ja päättyi joko fyysiseen tai henkiseen väkivaltaan.🙂👍 Sunnuntaisin olen aina väistynyt, kesäisin mökille, ulkoilemaan, mihin tahansa, pois kotoa. Koko kesän yritin olla mökillä ja ahdistuin jo viikkoa etukäteen kun tiesin että on pakko siirtyä kaupunkiin syksyn tultua ja sopeutua taas painajaismaiseen elämään ihmisen kanssa, jonka mielivalta ja sopeutumattomuus olivat minulle ylivoimaisen haastava yhdistelmä.

Elämän monimutkainen kudelma, jossa aina moitin itseäni syntyvistä riidoista ja ahdistuin alati siitä, etten ollut mieheni mielen mukaisesti, että olin aina syypää ja viallinen tai tyhmä, se kaikki on takanapäin. JESS !

Tästä on yksi suunta, ylöspäin.
- se loputon luisu, johon sisältyi pelkoa, epävarmuutta, epätoivoa, on päättynyt ,odotan elämältä viimeinkin jotain hyvää.

Olen ollut koko viikon ahkera, hoitanut minulle kyörättyjä pieniä lastenvaatteita, lumppuja ja muuta sälää roskiin ja kierkkäriin. Tavaroita on pakattu sellaista vauhtia että mukaan on livahtanut mm mieheni maksamattomia laskuja ja muuta kiusallista paperimateriaalia, jonka aion käyttää osituksessa hyväkseni osoittaakseni että minuun on käytetty myös taloudellista väkivaltaa.

Aikuinen tytär katsoi oikeudekseen tehdä osituksen tavaroistani, mutta se tie tulee hänelle nyt pystyyn kertakaikkiaan. Kävin juristin puheilla, asioilla on seurauksensa.
Aluksi ajattelin että olkoot mutta kun olen pohtinut sitä, miten kasvatukseni, rajojen laittaminen lapsille aiheutti aina vastalauseiden myrskyn epäkypsässä miehessäni, teen kuin teenkin tästä virallisen asian.

Saman opin saavat myös hänen kaverinsa. Toisen henkilön tavaroihin ei kosketa kenenkään kehotuksesta, ellei asianomainen anna siihen lupaa. Se, että kaverin isä käskee, ei ole riittävä syy. Tulevat oppimaan tuon kantapään kautta.

Kurjaa että yksi tavaroiden pakkaajista on sellaisella alalla että merkintä rekisterissä tyssää hänen uransa. Toisaalta, mitä hävettävää minulla olisi ?
Olen kumpaakin tyttäreni kaveria syöttänyt, juottanut, hoivannut kun ovat olleet pieniä, mutta nyt kohtelivat näin. Joku roti se on näillekin löydyttävä ja löytyykin.

Järkyttävää että tuollainen perustavanlaatuinen asia on nuorilla hukassa.

Tyttäreni on korkea aika oppia, mitä aikuisuus tarkoittaa ja etenkin, mitä se EI tarkoita.
Toisen kunnioittaminen, olkoonkin että se pitää oppia nyt näin karua kautta, on tärkeä oppi.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Wau, hopeahius. Olet selkeästi löytänyt jotain itsessäsi. Etäisyys sadistisesta kumppanista on yksi asia, joka auttaa silmien avautumista. Sadisti tekee kaikkensa, ettei kumppani havahdu. Sinulla ei tosiaan ole mitään hävettävää ja olen kanssasi samaa mieltä lapsistasi ja heidän kavereista. Liian pitkälle on menty ja koska ovat kykenemättömiä itse sitä tajuamaan, on heidän nenä siihen painettava. Toivon todella, että ottavat asian oppina. Hyvä sinä!

Hei Hopeahius!

Hienoa että olet päässyt omaan kotiin. Kyllä pian totut asumaan yksin vaikka vaikeaa se varmasti tulee olemaan.
Kirjoituksestasi uhkuu voimakkuus ja varmuus.

"Pelkään kun alakerran rapunovi käy.
Pelkään kun puhelin soi."

Minäkin vielä pelkään omalta osalta juuri noita asioita, en pääse siitä millään. Kuuntelen usein mihin askeleet päättyvät, onneksi ei minun oveni taakse, vaan menee naapuriin. Mieheni kilisee kävellessä, koska hänellä roikkuu avaimet ketjussa vyötärönauhassa ja avaimet ovat taskussa, ketjut siis kilisevät. Usein ulkona/kaupassa kuulen vastaavaa kilinää, eikä miestä kuitenkaan näy missään.
Heräsin juuri päiväunilta, kun väsytti työpäivän jälkeen ja näin unta miten mies huusi minulle jotain käsittämätöntä. Usein näen unta että mies pahoinpitelee minua. Ei noista unistakaan taida koskaan päästä tai ainakaan ennenkuin olen parantunut henkisesti.
Yritän nyt lukea aiheesta mahdollisimman paljon ja kehittää itselleni terveen narsistisuuden ja terveen itsetunnon ja kaikkea, etten enää ikinä joutuisi narsistin uhriksi.

Kyllä tyttäresi oppii, nyt on vain "pumpulissa kasvatettu" hyvä niin. Lapset kyllä oppivat omien vaikeuksiensa jälkeen, ettei elämä olekaan prinsessana elämistä. Oma tyttäreni tosin (nyt jo 28v) Paljon hänelläkin vaikeuksia (esim vieraan ulkomaalaistaustaisen raiskaus puistossa, kun hän käveli kotiin 16-vuotiaana ja tästä tuli hänen ensimmäinen seksikokemus) niin silti tai sen takia hän elää vieläkin sitä elämää jonka hänen kuuluikin elää lapsena, ja elämää joka oli ennen tapausta ja ehkä käsittely vähän kesken. Nyt asuu omassa taloudessaan
Miten kukaan mies koskaan voisi ottaa naiseksi naista joka on koskettu? ajattelee minun narsisti mieheni ja syyllistää ja asettaa tyttäreni huoraksi

Kysymykseen, miksi naiset joutuu kärsimään ja narsisti-mies kantaa pyhimysrengasta päänsä päällä? En tiedä. Avaa suusi julkisesti, jotta me väkivaltaa kärsineet saisimme jotain oikeutta. Tietysti vika ja syy on aina naisessa. Miksi se on niin häpeällistä kertoa, että mua uhkaillaan ja tonitään.? Mies kun sanoo siihen ei pidä paikkaansa. Usko ja luottamus on mennyt ihmiseen. Enkä enää ihmisenä pidäkään sellaista miestä, joka ei sanoilla pärjää ja aloittaa uhkaamisen ja huutamisen. Sitten särkyy tavarat ja yritetään heittää asunnosta ulos. Ja tunnin päästä vongutaan seksiä. Mikä harhaluulo, että sellainen mies enää lähelle pääsisi.

Narsistimies , jolla on heikosti kehittynyt empatiakyky, korvaa tunne-elämän vaikeudet kontrolloimalla ja vallitsemalla kaikkea, jottei joutuisi kaltevalle pinnalle.

Se, ettei han kaikkea kykenekään kontrolloimaan, onkin sitten se asia, joka saa nuo tunnekyvyttömät ihmiset väkivaltaisiksi.

Äärimmäisin kontrollinmuotohan on fyysinen pakottaminen. Uhkailu on sekin pakottamista, kontrollointia ja rajattomuutta.

Narsisti ei tunnista että toinen ihminen on tunteva olento.
Enempikin kyse tuntuu olevan vain ja ainoastaan oman kilven kiillotuksesta, vaikka se tarkoittaisi muiden rikkomista. Narsistinen ihminen ei moisesta hetkahda.

Katselin juuri vanhaa päiväkirjaani, ja mietin ,mitä sille pitäisi tehdä ?
Järjestää kemut kesällä, kun koko rumba on ohi ?
Polttaa kaikki muistot, joita olen tuskaisina päivinä tuntenut, kaikkien minua tukeneiden ihmisten katsellessa.
Noiden muistojen säilyttäminen on samaa kuin että hän vallitsee ja hallitsee täälläkin, uudessa kodissani, inhottavilla muistoillaan.
Olen tuhannen kertaa kuullut kesken riidan, että minun ei pitäisi katsoa menneisyyteen ja kun vain pystyisin unohtamaan tuskalliset muistot ja väkivallan, uskottomuuden ja raiskaukset, kaikki olisi hyvin !

Nyt kun tuota vaatimusta tarkastelee , tulee monenlaisia tunteita:
Mieheni ei ole kykenevä kantamaan omien tekojensa seurauksia vaan korvaa oman vastuunsa pyytämällä mahdottomia, eli että voisin koskaan unohtaa hänen häpeälliset tekonsa.

Olen purkanut kaikille tilannettani, kertonut avoimesti jopa huoltomiehelle, että lähdin kotoani, jätin miehen 30 vuoden sinnittelyn jälkeen ja asun nyt omillani.

Miten voimauttavaa ! ei ole hävettävää, ei kerrassaan mitään.

Aion siis järjestää tyttöporukassa paskamuistojen tuhoamisjuhlat ja nautin joka hetkestä.
Päätän tietoisesti luopua vanhasta, ja aloitan kaiken alusta.
🙂👍

Hienoa Hopeahius!

On varmasti hyvä ajatus tuhota kaikki päiväkirjat ja muut.
Olet niin vahva ja päättäväinen <3
Itsellänikin on tallessa kalenterit, joihin olen kirjoitellut silloin tällöin kaikenlaista. En vielä halua tuhota niitä, sillä ne antavat minulle voimaa jatkaa ja auttavat olemaan unohtamatta.

Voi hopeahius! Olen lukenut viestejäsi ja tuli olo, että minun pitäisi sanoa sinulle jotain, mutta minulla ei ole sanoja. En voi sanoa, että ymmärtäisin miltä sinusta tuntuu, koska se olisi valetta. Ei kukaan kai voi ymmärtää toista tai toisen tilannetta ja tunteita niin kuin toinen ne kokee. Silti jokin sinussa saa, minulle aikaan kummallisen tunteen. Vaikka tarinasi on surullinen, siinä on jotain lohdullista, enkä voi olla miettimättä mitä sinulle kuuluu ja miten sinulla menee. Jostain syystä minusta tuntuu kuin olisin tuntenut sinut aina, vaikka tiedän ettei se ole totta. Joka tapauksessa, toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea uuteen elämään. Muista aina, että sinä olet ansainnut pelkkää hyvää. Olet vahva ihminen, eikä kenelläkään ole oikeutta satuttaa sinua. Sinä selviät aina! Ja muistakin se! Kaikkea hyvää ja muista iloita pienistä asioista, siitä se lähtee. Kun kuulet seuraavan kerran linnun laulavan, muista minut. En tunne sinua, etkä sinä tunne minua, mutta silti, minä ajattelen sinua.