Väkivaltaisen suhteen traumat tunkevat elämään
Elikkä siitä on nyt kohta kolme vuotta kun erosin exästäni. Hänen kanssaan olin yhdessä lukioajoista asti ja suhde kesti 6 vuotta. Hän käytti enimmäkseen psyykista väkivaltaa: huusi, mollasi, uhkaili. Veikkaan hänen jonkun verran käyneen minuun käsiksi, varma en kuitenkaan voi olla koska en dissosioinnin takia muista sellaista jälkeenpäin. Kuitenkin hän pakotti minua seksiin joko kiristämällä tai vain yksikertaisesti alottamalla kun nukuin. En tosin useimmiten taistellut vastaankaan, en sitä kuitenkaan halunnut. Yleensä en ollut näissä tilanteissa läsnä tässä maailmassa, mutta toisinaan en päässyt ”pakoon”.
Nyt ongelmat ovat nostaneet päätään kun olen alkanut taas seurustella. Olen avoimesti kertonut hänelle asioista, ja hän on ollut todella kärsivällinen kanssani. Pystyn rentoutuneesti katsomaan telkkaris kainalossa tai pussaamaan. Hän on myös ollut luonani muutaman yön, ensimmäisenä en juuri nukkunut ja säpsähdän heti hereille jos hän koskettaa. Kuitenkin se tuntuu hyvältä, enimmäkseen.
Sen suurempi kosketus ei kuitenkaan tahdo millään luonnistua ja ajatuskin seksistä hirvittää. Pelkkä hyväily vaatteiden päältäkin vaatii yleensä kovaa keskittymistä, etten vetäydy pois. Vaikka se saattaakin tuntua hyvälle, mutta silti keho huutaa käskyä juosta pois. Meinaan unohtaa missä tilanteessa olen ja vajota takaisin menneeseen vaikka kosketus on täysin erilainen kuin silloinen, miehen tuoksu ja äänikin ovat erilaiset. Mulla on syyllinen olo kun en juurikaan pysty koskettamaan takaisin muuta kuin silloin kun minuun ei kosketa. Seksiä en uskalla kuvitellakaan. Jossain vaiheessa hän kuitenkin tulee sitä ehdottamaan ja en tiedä miten toimia sillon. Pelkään kieltäytyä, vaikka tietoisesti tiedän ettei hän siitä satuttaisikaan niin silti ajatus kammottaa. Ja jossain vaiheessa täytyisi kokeilla kuitenkin, kai… ainakin on vaikea löytää mies joka ei seksiä halua. Jos taas annan mennä ja joudun panikkiin kesken kaiken, sekin on aika kiusallista… Jos taas en uskallakaan kieltäytyä tai vaikka paniikki iskisikin niin vaan vajoan tilanteesta pois, niin olen taas tavallaan samassa tilanteessa kuin exänikin kanssa. Vaikka syy ei olisikaan pakottaminen vaan oman pääni kahleet joista en saa ääneen sillä hetkellä sanottua. Pelkään että jälkimmäinen tapahtuu ja siksi koko ajatuskin kammottaa. Vaikka en yleensä sillä hetkellä mitään tunnekaan niin jälkeenpäin se paha olo iskee, kun tietää mitä on tapahtunut vaikkei sitä ehkä muistaisikaan. Haluiaisin tasapainoisen suhteen, mutta enkö vain ole siihen vielä valmis? Loputtomiin ei voi toiseltakaan vaatia kärsivällisyyttä.
Hei!
Kirjoituksessasi on paljon tuttua. Kaikki on paremmin kuin ennen ts. väkivaltaisessa tai alisteisessa parisuhteessa, mutta uskallusta ei tahdo riittää ns. normaaliin elämään tai parisuhteeseen. Itselleni paniikki oli lähestulkoon kokoaikainen olotila jonkun aikaa. Sain pahoja paniikkikohtauksia aivan käsittämättömissä tilanteissa. Luottamus oli minulle asia, joka usein laukaisi täyden paniikin. Jos vaadittiin edes hitunen luottamista toiseen ihmiseen, se hitunen oli minulle liikaa. Lopulta väsyin paniikkeihin ja otin itseäni niskasta kiinni. Löysin hyvän terapeutin, jonka kanssa sain todella nopeasti pahat paniikit kuriin. Ilman lääkkeitä. En ajattele olevani sairas. Olen haavoitettu. Ne henkiset haavat pitää huolella hoitaa, jotta voi rakentaa tulevaisuuteen jotakin uutta, hienoa ja kaunista. Nyt olen jo matkalla. Uskallan luottaa. Uskallan uskoa ja unelmoidakin hiukan. Iso osa keksusteluja on ollut myös oman naiseuden käsittelemistä: minä olen kaunis ja riittävä tällaisena. (Työtä teettää vielä asian uskominen ja sisäistäminen, mutta jollain tasolla saan sen jo systeemiin sisälle.). Oman naiseuden ja liiallisen kiltteyden karsiminen, sen asian kohtaaminen, että minulla on oikeus ja velvollisuus sanoa mielipiteeni erilaisista asioista - myös siitä, haluanko seksiä vai en - on ollut erittäin avartava taival, joka jatkuu edelleen. Hae apua, soita kriisikeskukseen, naistenlinjalle, väestökeskuksen tukisysteemeihin, terveyskeskuksen mielenterveyspalveluihin jne. Minne tahansa, missä sinua kuullaan, kuunnellaan, autetaan, tuetaan ja kunnioitetaan, mutta myös autetaan pois uhrin roolista takaisin selviytyjän rooliin.
Voimia!
Tärkein asia, mikä sinun tulee muistaa; tiedät sisimmässäsi, mihin olet valmis ja mihin et. Et ole itsekäs sanoessasi, ettet kykene intiimimpään läheisyyteen vielä tässä vaiheessa. On hyvä, että seurustelukumppanisi on ymmärtäväinen, mutta hän ei voi täysin ymmärtää sinun kokemuksiasi, kuinka esim. liian intiimiksi menevä hyväily saa jäykistymään ja tulee tarve paeta tilanteesta.
Olit monta vuotta itseäsi vahingoittavassa suhteessa, siitä syntyneitä haavoja ei pysty ihan hetkessä parantamaan. Tärkeintä tässä vaiheessa on, että saat itsellesi tarvitsemasi ajan olla niin, ettei sinun tarvitse pelätä ja hermoilla, mitä toinen ajattelee, kun et ole valmis intiimimpään kanssakäyntiin. Voit tietysti halutessasi kertoa nykyiselle miesystävällesi, että koet huonoa omaatuntoa, kun et koe olevasi valmis hyväilyihin sekä seksiin, mutta jos hän sen todella ymmärtää, hän ei kajoa sinuun eikä myöskään osoita mieltään tästä asiasta.
Mieti omalla kohdallasi, oletko valmis suhteeseen vai oletko vielä niin vereslihalla, että tarvitset oman rauhan ilman, että sinun tarvitsee stressata mieltäsi sinuun kohdistuvilta odotuksilta.Olkoonkin ne ulkoapäin suuntautuvia tai sinusta lähteviä. Älä pidä turhaa kiirettä. Jaksamisia🙂🌻