Väkivaltaisen lapsuuden vaikutus elämään
Hei kaikille!
Olen 30 vuotias nainen, joka on kärsinyt koko ikänsä lapsuuden kauhuista. Lapsuuteni on väkivallan värittämä sekä toisen vanhemman vaikealla alkoholismilla höystetty, en muista lapsuudestani juuri mitään hyvää, lapsuus oli täynnä ahdistusta, pelkoa sekä huolta. Turvallisuuden tunne on myös kärsinyt todella paljon, nykyinen parisuhteeni alkoi voimaan paljon paremmin kun muutama vuosi sitten itsetutkiskelun jälkeen alkoivat elämässä aueta ”lukkoja”, ymmärsin että lapsuus vaikuttaa edelleen vahvasti joka päiväiseen elämääni.. Myös välit vanhempiin on katkennut, välillä välit olleet kunnossa mutta viime aikoina vasta olen ymmärtänyt etten koskaan nauti vanhempieni tapaamisesta, päinvastoin niistä tulee aina erityisen huono olo. Tuntuu että kun olen ollut väleissä olen tavannut vanhempiani vain velvollisuudesta, olen hyvin tunnollinen ja kärsin siitä että laitan aina muiden tarpeet/tunteet itseni edelle. Myös on tuntunut pahalta, että ystäväni ovat hyvin voimakkaasti tuominneet sen, että olen joutunut katkaisemaan välit vanhempiin, kuulemma sitä suhdetta ei saa katkaista oli lapsuus millainen tahansa.. En tarkoita väkivallalla mitään luunappia vaan olen kirjaimellisesti saanut taistella hengestäni aina 2 vuotiaasta 15 vuotiaaksi saakka, väkivalta oli erityisen raakaa ja oli omiaan vahingoittamaan kehitystäni. En myöskään aikuisiällä ole saanut minkäänlaista tukea, olen aina joutunut pärjäämään yksin.
Tänä päivänä kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä sekä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Olen myös äärimmäisen kova stressaamaan, saan aina pikkuasioista suuren murheen aikaan. Minulla ei ole yhtään tuttavaa, kellä olisi samanlaisia kokemuksia, mikä on tietysti hyvä asia🙂👍
Mutta tuntuu ihmeelliseltä miten olenkin tämän ongelman kanssa yksin, vertaistuen saaminen ollut hyvin vaikeaa. Tuntuu todella raskaalta kun tuntuu että menneisyys pilaa tulevaisuudenkin. Käyn psykoterapiassa, mutta silti vertaistukea edelleen kaipaan. Elämässäni on muuten asiat erittäin hyvin, siksi myös tuntuu epäreilulta myös puolisoani kohtaan että vellon tahtomattani menneessä sekä kärsin lapsuuden kauhuista mm. jokaöisillä unikauhukohtauksilla jossa huudan Apua sekä itken usein unissani. Unet ovat myös hyvin usein äärimmäisen ahdistavia, kärsin heikosta unen laadusta muutenkin mutta välillä ei tee mieli nukkua ollenkaan koska unimaailmassa pahimmat kauhut aina toteutuvat. Sekä ahdistus ja paniikki olleet pari kuukautta voimakkaasti päällä joten tuntuu että olen umpikujassa. Myös epätodellista oloa ja itsensä tarkkailua on korostuneessa määrin mikä lisää paniikkia..
Olen pahoillani jos tekstistä tuli sekava, kysymykseni siis kuuluisi että onko täällä kohtalotovereita? Onko joku muu kärsinyt vaikean lapsuuden? Entä onko lapsuudessa opitut käyttäytymisen mallit jääneet ”päälle” ja näin vaikuttavat vielä aikuisuudessa?
Kiitos kovasti vastauksista☺️❤️
Hei Survivor. Tunnistin tärkeitä yhtymäkohtia tarinaasi. Olen myös kärsinyt väkivallasta vanhempieni taholta ja lähtiessäni opiskelemaan 18-vuotiaana monen sadan kilometrin päähän katkaisin välini heihin täysin. Se oli päätös, jonka jo lapsena tein. Eroa sinun vanhempiisi se, että vanhemmat olivat erittäin hyvässä asemassa pikkukaupungissa ja alkoholia ei käytetty kuin juhlissa. Siis alkoholia ei voitu syyttää väkivallasta. Syytä en tiedä, vaikka sitä kysyin lähtiessäni ja joskus ennenkin. Hiljaisuus oli vastassa.
En ole koskaan ollut terapiassa, mutta aiheellista se varmaan olisi sen kyllä tiedän. Minulla on hyvä parisuhde ja olen saanut hyvän työpaikankin. Elämä pitäisi olla kunnossa, mutta menneisyys
kummittelee yhä useammin mielessä varsinkin äitini kuoleman jälkeen. En tiennyt hänen edes sairastavan, kun minulla ei ole sisaruksia eikä läheisiä sukulaisia.
Näillä mennään on mottoni aina ollut. Ei kannattaisi jäädä murehtimaan ja säälimään itseään eikä katkeroitua, mutta rakentavassa mielessä asiat pitäisi saada selvitetyksi jotenkin.
Hei Tiffany3 🙂
Sinunkin kertomassasi on paljon tuttua. Itse myös jo alakouluikäisesti asti "päätin", että kun kasvan aikuiseksi en ole enää tekemisissä vanhempieni kanssa, mutta kohtalo toi myöhemmin mukanaan tilanteita jossa vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, että olin olkapää omille vanhemmilleni kun heillä oli vaikeaa. Jotenkin myös minua on aivopesty vuosikymmeniä siihen, että hyvä tytär elää vanhempiaan varten. Vuosien saatossa välirikot ovat korjaantuneet aina itseni aloitteesta, minun kokiessa huonoa omaa tuntoa, että olen "huono tytär".
Myös meillä kotona alkoholia ei voinut syyttää väkivallasta sillä vanhemman raitistuessa väkivalta ei hävinnyt mihinkään. Katkeruutta on jälkikäteen tuonut myös se, että toinen vanhemmistani näki kaiken, muttei koskaan puuttunut mihinkään. Tästä on ollut vaikea päästä yli. Alkoholistivanhempi taas on aina syyttänyt omasta alkoholismistaan minua sekä sanonut että "mitäs olet niin herkkä että traumatisoidut".. Ai että, näitä kirjoittaessakin viha, katkeruus ja suru iskevät vieläkin pintaan.. 😭
Terapialla toivon että pääsen joskus eroon tästä taakasta.. Se, että asiat saisi jotenkin lopullisesti käsiteltyä..🙂🌻
Minulla ei ole ollut koskaan sellaista tuntemusta, että olisin ollut "huono tytär" vaan tunnistin vanhempani huonoiksi vanhemmiksi. Siksi erosin heistä henkisesti hyvin varhain ja lopullinen erokin oli helpotus. Ei ollut enää mitään syytä solmia myöhemminkään mitään suhdetta enkä kadu sitä. Muu olisi ollut teeskentelyä ja sitä en halunnut mistään hinnasta. Ympäristöä ihmettelen miksi he eivät puuttuneet asiaan. Ihmiset on pelkureita ja eivät vaaranna mitään, kun itsestä on kysymys.
kun