Väkivalta ja heikko itsetunto
Olen seurustellut muutaman vuoden itseäni huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Hänen edellinen liittonsa päättyi rajuihin ristiriitoihin ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Tavatessamme kuvittelin kaiken johtuneen edellisestä naisesta, joka oli uskoton. Miehen vanhemmat kertoivat minulle poikansa olevan äkkipikainen. Sellainen isä, millainen poika -sanonta tuli minulle selväksi, kun miehen kaksi aiemmista suhteista syntynyttä poikaa joutuivat lastensuojelun piiriin aggressiivisen ja impulssiivisen käytöksensä takia. Seurasin vain kauhulla sivusta, kuinka isän kasvattajuus hukkui. Suhteemme aikana mies on riitautuessaan kanssani kuristanut, lyönyt päätäni seinään, heittänyt alkoholia silmille, sylkenyt ja lyönyt. Olen soittanut useita kertoja hätäkeskukseen ja mies on viettänyt öitä niin putkassa kuin autossaankin. Minulle on ehdotettu lähestymiskiellon hakemista, ja läheiseni kuten aikuiset lapseni ovat lähes pakottaneet minut olemaan uudelleen tapaamatta miestä. Ristiriita on valtava. Tunnen aina pahoinpitelyn jälkeen itse syyllistyneeni johonki selvittämättömään. Olenko saanut hänet suunniltaan vai onko hänellä persoonallisuushäiriö, jonka laukaisee alkoholi ja mustasukkaisuus? Hän haukkuu ja pilkkaa minua ja sukulaisiani, työtäni ja arvojani, mutta tuokin saa minut katsomaan itseäni yhä tarkemmin. Toki ajattelen myös, että hänellä ”duunaripaskana”, k kuten hän sanoo, on heikko itsetunto, kun minä olen ”akateeminen lehmähuora”. Kuinka olette selvinneet irti miehestä, joka on kiltti ja avulias, mitä rakastettavin ja hellä yhtenä hetkenä, mutta paha ja julma kiusaaja seuraavana? Ahdistukseni on kasvanut masennukseksi, mutta vielä haluaisin löytää iloisuutenija uskon itseeni.
Iloisuutesi ja uskon itseesi löydät, kun et tosiaankaan tapaa tuota ihmistä enää.
Sinussa ei ole syy, noihin tekoihin, vaan ne on miehen pään sisällä, olkookin vaikka persoonallisuus häiriö nimeltään, mutta muiden syytä se ei ole. Luonnonväärä ei oikene kuin haudassa ja sellaista enkeliä ei tuon ihmisen elämään lennähdä, että hän tapansa korjaisi, jos ei juomista jätä kokonaan ja tuskin jättää.
Ihan kokemuksen perustella, ota välimatkaa reilusti.
Niitä on tässä maassa miehiä, joiden ei tarvitse viinan kanssa läträtä ja akkoja pieksää...vaikka minäkin joskus niin uskoin.
Tiedostaako miesystäväsi ongelmansa? Onko myöntänyt, että tekee väärin tai potee huonoa omaatuntoa suhteessa sinuun tai lapsiinsa / ex-vaimoihinsa? Jos myöntää, että hänellä itsellään on ongelmia, onko hän valmis hakemaan ammattiapua? Mikäli vastaus kysymyksiin on ei, älä jää enää sietämään huonoa kohtelua! Et ole syyllinen kohteluun. Tiedät tämän varmasti itsekin, varsinkin kun tiedät miehen historian.
Mutta miten päästä eroon ihanasta/kamalasta miehestä.. Oletko ollut tekemissä ex-puolisoiden kanssa? Voitko kysyä heiltä, onko miehestä todellista uhkaa sen jälkeen, jos haluat jättää miehen? Omasta kokemuksesta tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty lähteä tilanteesta, mutta senkin tiedän, että joskus on vain pakko tehdä vaikea päätös ja lähteä. Tuttavapiirissäni on pariskunta, jossa nainen sieti vuosikymmeniä miehen juomista ja huonoa kohtelua - eikä todellakaan läheskään noin huonoa kohtelua kuin sinä - ja jossain vaiheessa nainen väsyi kulissien ylläpitoon ja alkoi itsekin salaa juoda kestääkseen elämäänsä. Muutamassa vuodessa hän joi itsensä hautaan. Lapsille jäi raskas henkinen taakka, kun viimeinen muistikuva äidistä on, kun tämä tukehtui omaan oksennukseensa.
Jos et itsesi takia pysty lähtemään suhteesta, oletko ajatellut lapsiasi? Vaikka ovatkin aikuisia, he takuulla kärsivät tilanteesta ja joutuvat jatkuvasti pelkäämään, milloin heidän rakas äitinsä makaa hengettömänä miehen käsittelyn jäljiltä..
Voimia sinulle! Elämäsi on liian arvokas tuhlattavaksi jatkuvaan pelkoon ja tuskaan!
Kiitos sinulle PihlaQ. Tuo kirjeesi lopussa ollut kysymys lapsiini liittyen on minuakin eniten pohdituttanut. Olen aina heille koettanut välittää hyvän käsityksen miehestä,milloin se vain on ollut mahdollista, ikään kuin suojellakseni silloinkin, kun lapset ovat arvailleet jotain huolestuttavaa olevan kulisseissa. Nyt viimeksi yhdessä kaikkien kolmen lapsen kanssa jutellessani luokanopettajatyttäreni ( taas yksi akateeminen huora lisää suvussani!) sanoi, että olisi vaikea hautajaisissani sanoa mitään kaunista yllättävästä poismenostani, kun minua on jo kolme vuotta varoitettu ja rukoiltu jättämään arvaamaton - mutta niin ylen kiltti mies. " Äiti, kyllä me autetaan sua, ei sun tarvitse roikkua vaan autokuskin ja kokin tai rakastajan matkassa, kun saat kerran kuussa turpiin."
Se oli aika pysähdyttävää. Alun perin kirjoitin, että pahoinpitelijän itsetunto on heikko, mutta vakka kantensa valitsee. Onko minun oma itsetuntoni niin heikko, että otan vastaan nöyryytystä ja jään ilman oikeaa kokemusta rakastetuksi tulemisesta ja arvosta olla nainen, ihminen?
"... kuristanut, lyönyt päätäni seinään, heittänyt alkoholia silmille, sylkenyt ja lyönyt."
Kannattaa ehdottomasti jatkaa suhdetta! Mitä enää epäröit?
...vaikka minäkin joskus TOISIN uskoin. näin sen olla piti.
Mutta ihmetys, lapsesi on sanoneet totuuden, ei sinun tarvitse roikkua siinä miehessä!
Voi tietysti olla sinunkin itsetunnossasi kohottamisen varaa ja tuolla menolla se vain painuu alemmaksi.
Onko se mies tosiaan NIIN IHANA, selvinpäin? Eikö mitään pientäkään vikaa löydy, etsimälläkään?
Jos minulle tultaisiin, NYT sanomaan jotakin tuollaista, mitä sinulle sanotaan, tai osaakaan siitä mitä sain kuunnella ennen, niin se olisi kertalaakista kantapäät vastakkain, siitä ei edes neuvoteltaisi. Sama sääntö on lyönnin ja pettämisen suhteen, vain kerran ja siihen loppuu.
Tiedän jo, että toisinkin voi elää, kuin olla toisen haukuttavana ja nyrkkeilysäkkinä, vaikka kerrankaan vuodessa, niin siitä pidän kiinni kuin hukkuva oljenkorresta.