Itse olen kokenut väkivaltaa paitsi lähisuhteessa (yritys parisuhteeseen, kun lopetin tapailun, hän otti nyrkin avuksi), myös arkiympäristössä: poliittisesti sävyttynyttä ja henkilökohtaisiin arvoihin mennyttä väkivaltaa. Osin kai siksi suhteeni väkivaltaan on yhä moninainen, kun olen ollut sekä saavana että antavana osapuolena: en aloittanut, mutta puolustautunut ja sitä kautta kokenut väkivallan kautta myös voimaantumiseen, olemassaolon oikeutta vaativiin tuntemuksiin.
Mistä lähteä rakentamaan? Se on vaikea kysymys. Itselleni yllättävänkin tärkeiksi muodostuivat vertaistuen keinot ja asioiden purkaminen, jäsentely, kirjoittamalla: tuntui helpommalta saada ajatuksille muoto ja kokemuksille hallittavat raamit, kun ne pisti paperille, eivätkä ne velloneet mielessä ja tunteissa.
Hieman hassustikin(?) minulle tärkeitä ja hyvin toimineita juttukumppaneita olen löytänyt oman ikäryhmäni sotaveteraanien joukosta: jos englanti luontuu, voi juttukumppania löytyä yllättäviltäkin suunnilta. Minulle se auttoi eritoten tämän kaksijakoisuuden suhteen: toisaalta väkivalta on vahingoittanut, toisaalta se on auttanut. Ja miten rakentaa elämänsä puitteita uudelleen, kun on jo ihan toinen ihminen?
Mikä toimii yhdelle, ei taatusti toimi sellaisenaan toiselle, sen verran yksilöitä olemme. Mutta vertaistuen ja itsetutkiskelun kautta itse lähdin. Osin auttoi sekin, että vain myönsin itselleni ettei kaikki tule koskaan muuttumaan ennalleen tai tyystin paranemaan: ja väkisin korjaamisen sijaan opettelin elämään sen kanssa, mikä oli muuttunut. Eihän fyysisen vammankaan oleteta korjautuvan taianomaisesti, miksi siis henkisen?