Panitpa vaikean.
Olen joskus sanonut itsestäni, sirpaleista, pikaliimalla kokoon kasattu posliinipotta, ei kaunis, mutta ei vuoda.
Muistatko mistä haaveilit, joskus, sekin on nyt mahdollista, joskin ehkä eri muodossa.
Sinulle on todella taivas auki, mutta älä kiirehdi, hitaasti askel kerrallaan eteenpäin.
Uskoisin, että apua saat.

ehkä jonkin kurssin kautta? kirjan? itselläni on suunnilleen sama tilanne ollut usein. silloin olen ottanut jonkin harrasteen. mutta minulla on ollut vahva työidenttiteetti. joten on ole ollut ihan vastaavassa tilanteessa.

Kyllä jouduin käymään läpi melkoisen tunnemylläkän. Niin paljon kipua, että pelkäsin kuolevani siihen. Nyt tunteet ovat helpottaneet ja on alkanut traumatyöskentely. Ei enää paljon tunteita. Enemmän vain ajatustasolla. Läpikäydä ajatuksen kanss sitä, mitä se ihan oikeasti oli. Se väkivalta on vammauttanut niin paljon. Särkenyt sen kaikkein sisimmän. Nyt tästä on tie vain ylöspäin. Aion käydä tämän läpi niin, että saan pudottaa tämän taakan menneisyyteen. Alka rakentaa tilalle uutta, jotain ehjää.

Itse olen kokenut väkivaltaa paitsi lähisuhteessa (yritys parisuhteeseen, kun lopetin tapailun, hän otti nyrkin avuksi), myös arkiympäristössä: poliittisesti sävyttynyttä ja henkilökohtaisiin arvoihin mennyttä väkivaltaa. Osin kai siksi suhteeni väkivaltaan on yhä moninainen, kun olen ollut sekä saavana että antavana osapuolena: en aloittanut, mutta puolustautunut ja sitä kautta kokenut väkivallan kautta myös voimaantumiseen, olemassaolon oikeutta vaativiin tuntemuksiin.

Mistä lähteä rakentamaan? Se on vaikea kysymys. Itselleni yllättävänkin tärkeiksi muodostuivat vertaistuen keinot ja asioiden purkaminen, jäsentely, kirjoittamalla: tuntui helpommalta saada ajatuksille muoto ja kokemuksille hallittavat raamit, kun ne pisti paperille, eivätkä ne velloneet mielessä ja tunteissa.

Hieman hassustikin(?) minulle tärkeitä ja hyvin toimineita juttukumppaneita olen löytänyt oman ikäryhmäni sotaveteraanien joukosta: jos englanti luontuu, voi juttukumppania löytyä yllättäviltäkin suunnilta. Minulle se auttoi eritoten tämän kaksijakoisuuden suhteen: toisaalta väkivalta on vahingoittanut, toisaalta se on auttanut. Ja miten rakentaa elämänsä puitteita uudelleen, kun on jo ihan toinen ihminen?

Mikä toimii yhdelle, ei taatusti toimi sellaisenaan toiselle, sen verran yksilöitä olemme. Mutta vertaistuen ja itsetutkiskelun kautta itse lähdin. Osin auttoi sekin, että vain myönsin itselleni ettei kaikki tule koskaan muuttumaan ennalleen tai tyystin paranemaan: ja väkisin korjaamisen sijaan opettelin elämään sen kanssa, mikä oli muuttunut. Eihän fyysisen vammankaan oleteta korjautuvan taianomaisesti, miksi siis henkisen?

Kokemani väkivalta oli niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin. Se mies osasi iskeä jokaisen paikan rikki. Ei jäänyt mitään ehjää. Alkoholi paikkasi alkuun. Nyt se on poissa kuvioista ja traumat tulevat mieleen. Pistää niin vihaksi että.. Piti äsken käydä nyrkkeilysäkkiä hakkaamassa, kun tuntui, että pakahdun raivoon. Tää maailma vaan kohtelee niin kaltoin. On armoton. Julma! Kohtelee kaltoin.😠

Kaikki ei sentään mennyt, olet elossa.
En lupaile, mitään ihmejuttuja, aikaa se vie...kun luulet, että olet jotenkin, sittenkin selvinnyt, joku pienen pieni asia laukaisee, koko "tosi-tv:n" auki.
Mutta, pohjalta ei pääse kuin ylöspäin.

Ylöspäin on tie. Ja mie aion voittaa tän taistelun. Päästä siitä kahleesta, johon se miut lukitsi. Se vaikuttaa niin moneen asiaan nykyarjessa. Mie aion heivata kaiken sen roskan menneisyyteen käsittelemällä sen kaiken. Arvet jää, mut sais ees haavat umpeen. Että voisin elää ilman, että sen aiheuttamat traumat näkyy niin monessa asiassa. Et vois alkaa rakentaa itteensä terveellä tavalla. Saada oman minän takaisin.