Tuskinpa niitä loppumis-kertomuksia kovin paljoa on, eniten väkivalta on ehkä loppunut, kun on erottu. Sellainen kumma tosiasia minulle on selvinnyt, että ei olekkaan ollut minun syyni, että minua on lyöty, vaikka niin on väitetty. On sanottu, kun oot tuommonen...minkälainen se tuommonen on, jota saa lyödä????
Luulen, että väkivallan tekijä kärsii asiasta itsekkin, muttei voi itselleen mitään, toisessa ihmisessä on jotakin, joka aiheuttaa ehkä pelkoakin, myös ärsytyttää, niin paljon, että sanat loppuu ja käsin puheleminen pitää ottaa käyttöön.
Olen sama ihminen kuin ennenkin ja nykyinen "vierellä kulkija" ei ole lyönyt kertaakaan, vaikka minusta tuntuu, että puhun vielä suorempaan ja teen paljon selllaisia asioita, jotka ei tullut aiemmin edes kysymykseenkään.
Luulen, en tiedä, että lyöjä haluaa alistaa toisen oman tahtonsa alle, niin lopullisesti, että saa kaikesta määrätä, pelkällä katseella, muttei sitten kuitenkaan ole tyyttyväinen, sitten ihaillaan niitä itsenäisiä naisia, jotka tekee kuten tahtovat ja verrataan sitä kotona olevaan hiirulaista heihin "sinun pitäis katsoa tuosta X:stä mallia, kuinka hän tyylikäs ja osaava..." Painetaan vieläkin alemmaksi.
Joskus on lyöminen loppunut, jos alakoholin käyttö on loppunut, mutta jotenkin irvokasta, että hyväksytään jollainlailla humalassa lyöminen "eihän se ole täysissä järjissään" ja osataan selitellä teot, mutta entäs kun sama ihminen lyö selvinpäin, niin sitten sitä jo miettii, mitä vikaa minussa todella on??? Sopii muistaa, ettei humalatila ei vie vastuuta teoista pois! Ketään ei saa lyödä, sille ei ole mitään oikeutusta!
Kenenkään ei pidä jäädä sitä ihmettä odottamaan, jospa tämä oli viimeinen kerta, apua on haettava mahdollisimman nopeasti, sillä se viimeinen kerta voi tulla yllättäen ja sen jälkeen soikin vain kirkonkellot!

Kiitos kommentista. Onhan se surullista kuultavaa. Meillä on väkivalta aina vain pahentunut ja tilanne kärjistyi täydelliseen rajojen ylittämiseen. Aikaisemmin väkivaltaan päättyneet riidat on haluttu vaan unohtaa mutta sen raaistumisen myötä olen itsekkin muuttunut väkivaltaiseksi miestäni kohtaan. Huomaan suuttuessani lyöväni ja töniväni takaisin. Olen huomannut tilanteen käydessä uhkaavaksi jopa aloittaneeni tönimisen jonkinasteisen pelon ja paniikin vallassa, toivoen että tilanne raukeaa siihen eikä pahene. Nyt mietin mikä on oikea tapa purkaa kaikesta aiheutunutta ahistusta. Jos muutan, mies on ehdoton että suhde on sitten siinä eikä asioita kannata edes takas vatvoa. Jos jään pitää kehittää selvät pelisäännöt arkielämälle ja riitatilanteille. Väkivalta pitäisi loppua kuin seinään, nyt minulle ei mitenkään riitä että se että se vähenee tai ei ole enää niin rankkaa. Sen täytyy loppua kokonaan. Henkinen väkivalta onkin sitten oma taistonsa. Molemmat haluaisimme vielä yrittää tämän suhteen eteen. Toivoin että olisin voinut muuttaa pariksi kuukaudeksi pois kotoamme ja voitaisiin molemmat hengähtää mutta miehen mielestä menee rahaa hukkaan ja sitten on sama erota kerta heitolla. Olen aika nurkkaan ahdistettu. Haluaisin omaa aikaa mutta haluan yhä yrittää suhteemme eteen. Olen sanonut että haluaisin myös tavata miestä erillään asumisen aikana, mutta ei sekään riitä. Olisi helpompaa aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä asioiden selvittäminen, terapiat jne. jos saisi hetken vain olla ja kehittää takaisin arjen rutiinit jotka nyt tuntuvat nekin lähes ylitsepääsemättömiltä. Aikamoinen pattitilanne. Täydellistä erosuruakaan en taida tässä mielentilassa kestää mikä on edessä jos muutan, kun mieheni ei halua sitten olla missään tekemisissä. Itsetunto on murentunut täysin näiden vuosien aikana ja olen riippuvainen miehen kommenteista ja huomiosta. Väkivaltaakaan ei ole jatkuvasti, on pitkiä hyviä, onnellisia aikoja. Huonoja ollaan kommunikoimaan ja riitelemään, siitä lienee kaikki ongelmat ovat vain pahemmaksi kehittyneet. Mutta onko asiat jo liian huonoksi päässeet? Miten jatkaa suhdetta, hyväksyä tapahtunut ja elää sen kanssa. Aika kai auttaa siihen. En haluaisi katkeroitua. Pattitilanne.

Ainahan on toivoa, niin kauan kuin on elämää!
Nyt olis aitten hyvä aika hakea apua, yhdessä. Perheneuvola, psykologi tai sitten vertaisryhmä, on olemassa netissäkin lyömätön linja tai sitten ihan kuka tahansa kolmas henkilö, jolle kerrotte kaiken itseänne tai toistanne säästämättä ja lupaatte pyhästi, että sanopa, toinen mitä tahansa, niin siitä ei aleta heti tapella, vaan ajtellaan ensin, miten tämän voisi toisin tehdä. Syyttely ei ennää auta, on kohdattava ne kaikki vaikeat asiat, jotka on tähän johtaneet. vaikka kuinka v-ttas penkoa kaikkea, niin penkokaa ja seiskää selkä suorana, tämä on tehty, näin on sanottu ja paiskittu toisiamme. Kokeilkaa lyökö ne sanat vai kädet!!??
Eihän se mikään ihme ole, jos ette heti paikalla onnistukkaan ja onnen taivas ei aukea, mutta se että haluatte yrittää, on jo paljon. Ei erillään asuminen ehkä niinkään auta, voi lisätä vain ongelmia, mutta kokeilkaa jotakin!
Toivon sydämestäni, että onnistutte.

Tuo kuulostaa ihan kannustavalta. Sitten taas alan miettiä että halutaanko kumpikaan oikeasti edes enää yrittää vai ollaanko jotenkin riippuvaisia toisistamme? Paljon asioita pitäisi antaa anteeksi ja unohtaa, ei saisi kaivella vanhoja. Tunteet on nyt niin pinnassa että tappelu tulee ihan mistä vaan. Meillä on todella paljon asioita joista ollaan erimieltä, pieniä ja suuria asioita. Esim. olen käsittänyt että miehen mielestä voin itse käytökselläni vaikuttaa tapahtuuko väkivalta vai ei. Onhan se totta että kun toista ärsyttää ja mäkättää menee hermot, mutta miksi toiset lyö ja toiset ei? Ja tähän pahimpaan pahoinpitelyyn ei ollut ainakaan mitään oikeuksia vaikka olisin tehnyt mitä. Sellaista mitä koin ei saisi kukaan joutua kokemaan, haukkui, huusi, läiski, hajotti, petti tai teki mitä vain. En tosiaankaan tiedä voinko unohtaa, varsinkaan kun miehen mielestä ilmeisesti itse olen kohtaloni aiheuttanut. Hän myöntää kyllä tehneensä väärin ja katuu, mutta samaan hengenvetoon muistuttaa mitä minä tein ja olen tehnyt. Ollaan molemmat oltu toisten ihmisten kanssa, mikä tämän rajun pahoinpitelyn laukaisi mieheni osalta. Kun minä ennen sitä sain tietää hänen pettämisestään, en uhannut tappaa ketään tai hänen lastaan, en uhannut saksilla, mattoveitsellä. En satuttanut pahasti häntä intiimeille alueille. Raivosin ja itkin kyllä, en ymmärtänyt. Olin vihainen, halusin tietää miksi. Mutta en uhannut tappaa ketään, tuhonnut hänen tavaroitaan tai käyttäytynyt niin että mies pelkäisi kuolevansa. Miten sitä voi luottaa keneenkään jos ei edes siihen ihmiseen jonka pitäisi rakastaa? Pelottaa myös omat tuntemukset itsestäni, en enää tunne itseäni naiseksi. Seksi tuntuu jonkin verran ahdistavalta ajatukselta, vaikka sitä kaipaankin.

Miten nollata tilanne kun ei voi muuttaa edes hetkeksi erilleen? Mies miettii myös kuinka kauan on sitten edes järkeä pohtia meidän yhteensopivuutta. Hän haluaa lapsia enkä minä voi nyt edes ajatella perheen perustamista tälläiseen ympäristöön. Väkivalta voi loppua vuodeksikin, joten aika kauan menisi katsella onko se kitketty pois niin ettei tarvitse kasvattaa henkisesti rikkinäisiä lapsia. Luottamus on mennyt täysin. En luota edes mieheeni sen suhteen että hän haluaisi täysillä yrittää. Hänellä oli ideoita miten pitäisi toimia mutta ei ole niitä vielä kotona käytännössä esittänyt. En voi luottaa siihen ettei hän kuukauden päästä ilmoita että ei jaksakkaan ja se on siinä. Tuntuu ettei ole mitään enää itsestä jälellä, henkiseen tai fyysiseen suhteeseen kenenkään kanssa. Mies on ehdoton että jos muutan, suhde on siinä. Itse kaipaisin hengähdystauon, että omilla ajatuksilla olisi edes joku mahdollisuus alkaa selvitä ennen kuin keskittyisi parisuhteen asioihin. Viimeisin väkivalta tapaus oli jo niin rankka etten tiedä selviänkö siitä ihmiseksi koskaan. Tapahtunut mikä tapahtunut, tuntuu ettei ole mitään keinoja selvitä. Pitäisi jaksaa pysyä kasassa ihmisenä, työntekijänä ja avopuolisona. Kai tässä sitten päätyy loppujen lopuksi hullujen huoneelle jos ei asiat johonkin suunaan laukea. Varasin meille keskusteluajan kriisikeskukseen, ehkä se aukoo silmiä puolin ja toisin. Toivo elää mutta ei ole yhtään energiaa. Kaiken lisäksi olen nyt kipeänä ja kaikki elämä seisoo paikallaan vaikka pitäisi jaksaa painaa hommia.

Tuossa valossa ja tällä kokemuksella, sanosin, että teidän, mahdollinen yhteinen tulevaisuus olisi tappelua, tappelun perään!
Harkitse tarkkaan, kannattaako teidän edes yrittää. Olen itse kokenut väkivaltaa ja se raaistui vuosien myötä, ei minun tarvinnut sanoa, kuin tavu väärin tai katsoa väärään suntaan tai olla hiljaa, niin siitä sai jo aiheen laukata vieraissa, hakata ja uhata.
Alkuun kyllä lupasi sen seittemät hyvät, jos saa anteeksi ja "tämä ei toistu ikinä"...mutta kaikki unohtui seuraavaan kertaan mennessä, jopa seuraavaan päivään.
Luulen, en tiedä, mutta miehesi ehkä uskoo, ettet sinä ikinä hänestä luovu ja kiristää jotenkin tuolla erilleen muutolla, jos lähdet, kaikki loppuu...onko se sitten niin kamalaa, jos loppuukin??? Tuosta tilanteesta ei pääse kuin ylöspäin ja se ei onnistu jos joku vetäsee turpaan kun kontillasi olet!
Kyllä tiedän, että omaa pahaa oloaan, sitä akatkin nalkuttaa, mutta niin kauan ei haavoja tule, kun sanat lentää. Miehillä loppuu sanat ja varsinkin jos niille sanoo, kuten asiat, todella on ja tiedostavat sen itsekkin, muttei luonto anna periksi myöntää, missä mennään, niin ne on kuin nurkkaan ahdistettuja elukoita ja ainoa keinoa on lyödä.
Muista, kun luottamus on kerran mennyt, on mennyt kaikki, se ei palaa!

Nyt on kuin omaa tarinaani lukisin niin samalta kertomasi tuntui kuin oma elämäni lähinnä viimeisen vuoden aikana. Yhdessä olemme olleet kohta 9 vuotta mutta kun vuosi aikaa ostimme yhteisen kodin kaikki muuttui.
Alkoholin käyttö lisääntyi sitä myöden minä nalkutin.. toinen otti lisää alkoi saamaan kummallisia raivokohtauksia, mustasukkaisuutta ainaista riitaa.
Hän saa tehdä mitä haluaa viestitellä naisille tavata heitä viedä ajelulle ja ties mitä minä en voinut edes tanssia kun jo käytiin käsiksi.
No kaikki räjähti marraskuussa 2007 tulin ravintolasta josta hän itse oli jo aiemmin poistunut ja käynyt jo siellä käsiksi aika kovin.
Kotiin tultuani ei saanaakaan kuin helv... huo... ja kurkusta kiinni ja useita nyrkin iskuja kasvoihin.. pääsin karkuun ja soittamaan poliisit paikalle.
Hän ei muka muista tapahtuneesta mitään käräjilläkin vielä versiota että joku muu on tehnyt tämä, olen kaatunut jne.
Tuomion sai pahoinpitelystä onneksi. Lupasi lopettaa alkoholin käytön meni kaksi viikkoa niin taas tehtiin paukkuja. Tämän jälkeen on pari kertaa käynyt käsiksi ei lyönyt mutta tönimistä ja kiinniottamista.
Eroamassa ollaan oltu koko ajan taas sovittu ja pari päivää hyvin.
Nyt sain taas tietää miehen touhuista lisää ja (aiheesta kirjoitakin tällä palstalla en toista sitä nyt tässä.)
Kaikki riidat ovat minut syytä minä aina aloitan sanon tai teen jotakin sellaista että hän suuttuu tai loukkaantuu.
En usko että meidän suhde enää tästä muuttuu paremmaksi. Kun hän on kännissä ja tietyssä humalapisteessä tekeydyn näkymättömäksi etten ärsyttäisi välillä pelkää nukun vaatteet päällä jos tulee äkkilähtö.
Mitään en osaa tehdä oikein aina pitää huomauttaa lapsiani en osaa kasvattaa ja vaikka mitä.
Nyt ollaan jo loppusuoralla lukekaa viesti "mies etsii naisseuraa"
Itse käyn psykologin juttusilla pahoinpitelystä alkaen en tiedä onko siitä mitään apua
miestä olen yrittänyt saada juttelemaan jonkun kanssa mutta hän etsii nyt lohtua ja ilmeisesti kuunteluapua näistä uusista naisista.

Nova

voimia ja jaksamista paljon.

mitä pidemmälle kulkee väkivallan tiellä, sen vaikeammaksi lähteminen käy. Sidoksia tulee ajan myötä lisää ja ihminen rikkoontuu sekä alistuu hetki hetkeltä lisää. Aika myös rikkoo niin että epänormaali muuttuu normaaliksi. Hyvä että näet ettei asiat ole kunnossa. Muista Koskaan ei ole myöhäistä lähteä.

Muista myös ettei kukaan tuomitse sitä että rakastat tai kaipaisit häntä. Muista myös ettei kenenkään pidä joutua kokemaan sitä että lyödään, alistetaan, hallitaan, tuhotaan jne. Se ei ole oikein.

Joskus kun miettii asiaa ulkopuolisin silmin ja ajattelee että jos joku minulle tärkeä ihminen olisi itsensä tilalla niin mitä tekisi ja toivoisi hänen elämälleen, silloin näkee paremmin mitä itse olisi hyvä tehdä ja mikä on oikein. Minä toivoisin lähimmäiseni kohdalla Sitä että hän olisi turvassa, sitä ettei kukaan satuttaisi ja että hän lähtisi.

Haluaisitko lastesi näkevän kotona väkivaltaa? Haluisitko että lapsesi aikuisena kärsisivät kotona kokemastaan ja näkemästään? Haluaisitko että lapsesi päätyisi samanlaiseen suhteeseen jonain päivänä alistetuksi tai alistajaksi ?

olet ajatuksissani. Voimia paljon tiellesi, muista ettet ole yksin.

Minulla on se käsitys, että ei väkivalta lopu. Ihmisen pitää käydä niin iso prosessi läpi, että se muutos tapahtuisi. Väkivalta on sille ihmiselle KEINO selviytyä, selvitä tilanteesta. Onko se hyväksyttävä keino? ONko se rakkautta että saa turpiinsa tai itse sitä tekee? Onko parisuhde ehjä ja terve, jos käytetään väkivaltaa toista kohtaan?

Olen auttanut sukulaistani irti sairaalloisen väkivaltaisesta suhteesta. Nainen oli niiiin rakastunut tuohon mieheen, että antoi vain aina anteeksi. Mies osasi hyvittää tekonsa: Teki hyvää ruokaa, helli, osti koruja ja lahjoja. Saattoi olla pitkiä aikoja, että ei ollut väkivaltaa. Vaan sitten se aina alkoi, vuodesta toiseen. Kaksi lastakin heille syntyi, lapset näkivät veren lentävän, tönimistä, huutamista, repimistä... tänä päivänä molemmat lapset ovat psyykkisesti hajalla, ovat olleet pitkiä aikoja sairaalahoidossa koska nuo traumat jättivät pysyvän kehitysviiveen sekä psyykkiset ongelmat.

Nainen erosi miehestä saatuaan satoja kertoja naamalleen.. oli ihme ettei henki mennyt muutamana kertana. Sukulaiset yritettiin auttaa.. mutta tajusin että naisen on ITSE tajuttava, missä menee raja hänelle. Milloin hän ei enää siedä.

Nyt naisen elämä on onnellista eikä hänen tarvitse enää pelätä mitään. Hän sanoi että liian myöhään lähti...

Mihin suhde perustuu teillä? Jos ette pysty keskustelemaan asioista, voiko silloin oikeasti olla onnellinen? Sinulla on yksi ja ainoa elämä. Sinä teet päätöksen: Annatko tuhota sinun kehoasi ja mieltäsi. Ja toisaalta, kun itsekin käytät väkivaltaa, et voi tuntea siitä hyvää oloa.

Toivon että näet arvokkuutesi ihmisenä. Ei täällä ketään kuulu rakastaa nyrkein vaan hellin ottein. VOIMIA.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että väkivallan saa loppumaan. Siihen varmasti tarvii itselleen asennemuutosta ja ulkopuolista tukea.
En millään pysty uskomaan, että hirmutekoja tehnyt ei voisi parantua. Oikeastaan aika absurdia väittää, ettei ihminen pysty muuttamaan käytöstään.

Itse ainakin uskon siihen, että pystyn toimimaan ilman väkivaltaa.
Mielestäni jokuraja.fi etusivulla antaakin toivoa meille väkivaltaa tehneille miehille.
Kyllä sieltä gorillapuvun sisältä saattaa sittenkin paljastua ihan sääntöjen mukaan toimiva mies.

Onko hyvä pitää etäisyyttä ja kokeilla toimiiko parisuhde? Toiselle jääminen on kiristystä ja toiselle lähteminen. Tuleeko asumuserosta vain ulkokultaista tapaamista? Kenelläkään on tuohon absoluuttista vastausta, koska meillä on liikaa muuttujia.

Faktaa on kuitenkin, että halaus tuntuu paljon paremmalta kuin lyöminen tai lyödyksi tuleminen. Yleensä sen lyömisen muistaa, toisin kuin halaamisen.

Kyllä itse uskon että muuttuminenkin on mahdollista. Paljon se vaatii mieheltä työtä ja pitää lopettaa naisen syyttäminen. Nyt kuitenkin tuntuu että kun raja on ylitetty monta kertaa ja nyt vielä näin kauhealla tavalla kuin meillä niin pystyykö sitä koskaan elämään niin että vielä kunnioittaisi toista. Anteeksi voin antaa mutta unohda en koskaan. Monta kertaa kun on ollut paikat mustelmilla ja turvonnutta nenää ja naamaa meikannut että kehtaa ulos lähteä olen ajatellut ettei enää koskaan. Kerrankin vielä niin lähden. Ja aina on tullut uusia kertoja. Kertoja on jo niin monta etten edes ole pysynyt laskuissa. Joillekkin naisille riittää yksikin kerta. Mikä mussa on vikana? Tulevaisuuden pelko? Muutoksen pelko? Tiedän vaan että mun ihmisyys ja naiseus on häväisty. Ja sen on tehnyt ihminen jota olen rakastanut ja joka sanoo rakastavansa minua. Siinä se hurjin ristiriita onkin. Miten elää kun vihaa ja rakastaa? Vai rakastaako edes enää? Rakastaako yhteistä kotia ja pelkää muutosta jonka tulkitsee rakkaudeksi? Pitkän suhteen jälkeen varmaan rakastaa aina tietyllä lailla kun tunteet ovat olleet todella vahvoja mutta pitääkö pystyä rakastamaan henkensä uhalla? Vaikka ei mitään tapahtuisikaan enää jaksaako joka riidan yhteydessä pelätä kuin pieni tärisevä bambi? Enää ei uskalla sanoa kaikkea, tehdä mitä haluaa, vastata puheluihin jos joku ystävä vaikka haluaa kysyä miten voin ja totuus on että en hyvin. Siitäkin tulee riita. Uskon että muuttua voi mutta pitääkö minun se aika elää pelossa ja varuillani kun odotan että muutos tapahtuu? Olen niin väsynyt että apua ja tukea minusta ei ole, miten voisin auttaa ihmistä joka on järkyttänyt minun mielenterveyteni ja stressin takia olen jatkuvasti muutenkin sairaana? Kaikki voimat on loppu. Erilleen muuttoon menee rahaa, jaksaako rahaongelmiakaan nyt. Vaikka järki sanoo että kyllä mielenterveys ja hyvinvointi on arvokkaampaa kuin raha. Olispa joku kolo minne vois mennä ja unohtaa kaiken.

Meidän piti käydä kriisikeskuksessa juttelemassa. Miehen asenne "mikäs kerho se nyt on" "mikä ihmeen paikka" "no lähdetäämpä puimaan suhdetta". Luulisi että olisi aika nöyränä ollut lähdössä mutta ei. Kun kysyin haluaako nyt lähteä vai ei niin lisää hermostumista. "Mene nyt autoon istumaan vai tuletko kävellen". En jaksa enää yhtään pompottamista. Päätin sitten että antaa olla jos asenne tuo. Mies syytti valehtelijaksi etten edes aikaa ole varannut ja järjestin tuon riidan ettei päästä mihinkään. Kai se on sitten niin. En jaksa enää.

Olisihan se kiva kuulla kommentteja miehiltä jotka ovat tämän asian kanssa painineet, tehneet asian eteen töitä, mitä kautta hakeneet apua ja mistä sitä apua eniten saaneet. Masentuneesta, surullisesta ja vihaisesta avovaimosta vieressä vai? Miten monta mahdollisuutta pitää antaa? Mies sanoo että vasta tämä hirvein pahoinpitely jossa piti sukuelimiänikin satuttaa on herättänyt. Entä aikaisemmat potkimiset ja päähän hakkaamiset? Saksien ja veitsen pitäminen kurkulla? Montako kertaa saan vielä kokea sen tunteen että kuolen siihen paikkaan ja omat hautajaiset vilahtaa silmissä tämän muutosprosessin aikana? Eikö mies pysty muuttumaan myös yksin asuessa?

Jos suhde erillään asuen on sitten pelkkää lumetta kun haluaa nähdä silloin kun on hyvällä tuulella ja tehdä mukavia asioita, että luottamusta löytyisi, koittaa jotenkin saada mukavia tunteita olemiseen niin todellisuus yhdessä eläen on kireää ilmapiiriä, teennäisiä hymyjä, toisen käytöksen ja sanojen arviointia, sukulaisten luona ravaamista öisin kun kotona ei voi olla, syyttelyä ja pahimmassa tapauksessa hakkaamista. Se että joutuu pitämään kassia valmiina jatkuvasti jos tulee äkkilähtö, ei ole minua varten. Ennemmin sitten ei suhdetta ollenkaan jos tähän tilanteeseen ei saa muuten etäisyyttä ja selkoa. Jos muutosta miehessä ei voi nähdä kun asutaan erillään niin ehkä en halua jäädä odottamaan vielä sitä viimeistä kertaa. Olen käsittänyt miehen puheista että jollain tasolla hänen mielestään olen teoillani ja käytökselläni aiheuttanut hakkaamisen. Ärsyttää osaan kyllä mutta kun tuo pahin tapahtui olin nukkumassa. Olin kyllä ollut toisen miehen kanssa kostoksi ja lohdutukseksi kun mies ensin oli pettänyt, mutta aivan sama vaikka tekisin mitä ja kenen kanssa ja missä niin kenestäkään ei saa hakata ihmisyyttä pois ja häväistä naisellisuus. Ainakin onnistui siinä mitä tavoitteli, ettei kukaan mies enää mua halua. En ainakaan itse halua enää seksiä millään lailla. Alkaa olla paljon vihan tunteita että miksi mulle voi tehdä näin ja miksi mun pitää kestää näitä ajatuksia ja tunteita. Kai sitä loppujen lopuksi alkaa inhota itseään niin että elää kuin robotti. Sama sitten elääkö yksin vai turvattomassa ympäristössä.

Tällästä tänään.

Alkaa olla paljon vihan tunteita että miksi mulle voi tehdä näin ja miksi mun pitää kestää näitä ajatuksia ja tunteita. Kai sitä loppujen lopuksi alkaa inhota itseään niin että elää kuin robotti. Sama sitten elääkö yksin vai turvattomassa ympäristössä.

Tämä!, elää kuin robotti!
Vertasin itseäni koneeseen, joka aamulla käynnistyy ja illalla sammuu, kone, jolla ei ole tunteita, toiveita.. Sanoin montakertaa, olen haudannut haaveeni, tuhonnut toiveeni, unohtanut unelmat, tuntematta tunteita....tätä se on hautaan hamaan asti!
Sinä olet jotenkin alistettu ja lannistettu, ja tuo että ajattelet, ettet seksiä halua enää koskaan, naiseus on tuhottu...antaa minulle kuvan miehestäsi, että hänellä on kaikki oikeudet nauttia seksistä, just silloin kun halua, ja jos kotona ei "palvelu" pelaa, niin muualta sitä sitten saa...ja varmasti myös kertoo sen. Sinä käperryt yhä enemmän "mitättömyyden" vaippaasi, pyydät anteeksi syntymääsi ja olemassaoloasi.
Oletko yhdestäkään, sinuun kohdistuvasta pahoinpitelystä, tehnyt ilmoitusta poliisille tai käynyt lääkärissä?
Toivon todella, että haet apua, yhdessä tai erikseen. Jos te menette yhdessä, niin kummankin on hyvä saada puhua kaikki, ei siten, että toisen suu suljetaan, "tästä ei sitten puhuta, tai tulee turpiin".
Tiedän, ettei virheetön meistä ole kukaan, ei minustakaan tarvitse niitä tikulla kaivaa, mutta toisten virheistä ei saa vain puhua ja minusta eheytminen alkaa, kun tunnustaa itsekkin omat viheensä.
Ne on kyllä kaksi ihan eri asiaa, elääkö yksin vai turvattomassa ympäristössä, olitpa robotti tai ihminen, kyllä ne robotinkin mutterit sinkoilee, jos sitä kolhitaan!

Olen itse käynyt kriisikeskuksessa puhumassa. Tavallaan se auttoi hahmottamaan tilanteen vakavuutta. Yhdessä piti mennä alunperin mutta riitahan siitäkin saatiin aikaan ja ei vaan jaksanut pahalla mielellä lähteä.

Tästä viimeisimmästä, pahimmasta, ainakin kaikki minun rajat ylittäneestä tapauksesta tein rikosilmoituksen. Nyt alan toivoa etten olisi tehnyt. Tulee vain lisää taistoa ja selviytymistä. En vaatinut korvauksia tai rangaistuksia mutta koska pahoinpitelyyn liittyy väkisin koskemista ja teräaseella uhkaamista, syyttäjä tekee päätöksen syyttää asianomistajasta riippumatta. Minusta siis tulee syyttäjän todistaja ja syyte tulee raiskauksesta. Tuntuu ettei tämä voi olla edes totta, ei minun elämää. Mies tulee varmasti inhoamaan minua ikuisesti. Kuulustelut olivat pari päivää tapahtuneen jälkeen, olin vielä ihan shokissa. Kerroin kaiken niin kuin koin enkä tuntenut mitään. Sanoin vain että näin ja näin kävi. Ainakin olen tuntenut kertoneeni totuuden. Miehen tarinaan nähden taitaa olla paljon eroja, siksi epäilen nyt että olenko kertonut kaiken oikein. Hän sanoo kyllä koskeneensa minua väkisin mutta olen tarinoillani puhunut hänet nyt vankilaan. En tiedä. En halua että asia painetaan rukkasella mutta en halua olla syyllinen toisen elämän pilaamiseen vaikka olisikin raiskaus tapahtunut. Mutta, en voi sillekkään enää mitään. Pitäisi oppia sitten vain elämään asian kanssa.

En tiedä yhtään miten kaiken tämän ahdistuksen ja vihan ja epätoivon lisäksi kestää kantaa taakkaa että on aiheuttanut toiselle rikosrekisterin. Kaikki hyvä mitä meillä joskus oli edes aika ajoin tuntuu todella kaukaiselta ja kuin olisi hypännyt autiolta saarelta viimeiseen laivaan ja sekin on uppoamassa.

Sinä sanot, juuri sen syyn, miksi naiset ei yleensä ilmoita raiskauksista, he tuntevat, tapahtuiko sitä ollenkaan, mitä tapahtuu tekijälle...ja raiskatun on aina todistettava tapahtunut, pelkkä sanominen ei riitä, aivan kuin olisi sitten itse syyllinen tapahtumaan, siksi niistä vaietaan.

Kamalia juttuja teille on tapahtunut! Ihan hirveitä! Ja silti osaatte pohtia asiota noin syvällisesti, viisaasti ja antaa neuvoja ja tukea toisillenne 🙂🌻

En ole koskaan joutunut fuumillisen väkivallan kohteeksi. Mut minua ja naiseuttani mitätöitiin nuoruudessa aivan hirveästi ja julmin tavoin.

Vasta 30v täytettyäni tajusin että minullakin on oikeus kauniisiin vaatteisiin ja kenkiin, koruihin ja jopa hajuveteen. Vielä nytkin varon näyttämästä "lumpulta", mikä äitini mielestä seuraa välttämättä kauniista vaatteista ym.

Naiseus oli kätkeytynyt syvällesi sisimpääni kuin helmi. Tuo "helmi naiseutta" on varmaan meillä kaikilla naisilla, olemmehan Eevan, Afroditen ja Kalevalan naisten tyttäriä. Kun nainen kokee väkivaltaa, helmi kätkeytyy aina vain syvemmälle ja suojautuu jopa naiselta itseltään. Koskaan sitä ei voi kokonaan kadottaa, se on meissä aina ja odottaa vain rauhaa ja turvallista ympäristöä puhjetakseen taas kukkaansa.

Kun kukat kesällä taas kukkivat, valitkaa joku oikein kaunis kukka, päivänkakkara, syreeni, kehäkukka tai vaikka voikukka, sekin on niin ihanan keltainan. Katselkaa kukkaa, haistelkaa jos siinä on tuoksua ja pankaa sitten kukka hiuksiinne tai korvan taakse. Miettikää "naiseuden helmeä" ja tunnustelkaa liikahtaako sisällä jotain. Kenenkään ei tarvitse nähdä tai tietää, mut te ITSE tiedätte... 🙂

Täällä kukkivat jo valkovuokot!

hei nova olen kirjoittanut sinulle vastauksen otsikolla Kaikki turhaan(kirjoitin vahingossa uuden otsikon)