Hei. Ei ihme että olet loppuun asti väsynyt. Mitä muuta voisi odottaakaan?
Oletko itse saanut minkäänlaista tukea? Minkälaista apua puolisosi saa?
Oletteko jääneet yksin, kahdestaan selviämään tuossa verkossa? Ei riitä, että määrätään pillereitä koura kaupalla ja laitetaan kotiin selviämään! Ehdottomasti tarvitaan apua ja tukea teille molemmille! Teitä on kaksi osapuolta, vähintään, jos lapsia ei ole.
Masennus on hyvin rankka sairaus ja vaatii paljon omaa tahtoa ja valtavasti työtä paranemisen eteen sairastuneelta.
Sinä tarvitse ihan omaa aikaa ja tilaa. Sinun pitää saada helpotusta arkeesi ja päästä tuulettamaan itseäsi kodin ulkopuolelle! Sinä et ole sairaan hoitaja vaan puoliso, kanssakulkija. Muuten teitä on kohta kaksi sairastunutta ja se ei taas ole kenenkään etu. En asu Suomessa enkä tunne tilannetta siellä, ollut 18vuotta poissa, mutta kyllä kai sielläkin apua saa niin sairastunut kuin läheisetkin? Pitää kai vain tietää mistä hakea?
Terveyskeskus? Sosionomi? Netissä on auttavia puhelimia ja linjoja joista voi kysellä?
Olen itse käynyt läpi kaksi keskivaikeaa ja yhden vaikean masennuksen. Olen 60-vuotias sinkku nainen, tytär asuu toisessa maassa mutta tapaamme noin 4-5 kertaa vuodessa.
Sairastuessani jäin tai siis vetäydyin yksin. ainoa ihmiskontakti jonka kanssa puhua oli terapeuttini, sitten kun apua lopulta hain. Sain mielialalääkkeet joita käytän edelleen maks.annoksena. Minulla oli kaiken lisäksi valtava kaiken kattava ahdistus joka päällä melkein koko ajan. Sekin hävisi lääkkeitten ja terapian avulla.
Minulla lääke aloitettiin ensin pienellä annoksella,sitten viikon välein aina nostettiin tähän missä se nyt on. Meni reilu kuukausi ennenkuin täysiteho saavutettiin. Lääke onneksi sopii ja auttaa. Ehdottomasti sen lisäksi tarvitsen terapeuttiani!
Tiedän, että masennukesta on täysin mahdollista selvitä. Olen selvinnyt ja samoin vanhempi sisareni joka oli jopa sairaalahoidossa pitkiä aikoja tämän takia. Nyt hänkin on toimiva ja reipas ihminen, syö masennuslääkettä ja aikoo käyttää lopun ikäänsä estolääkkeenä.
Jos tuntuu että lääkitys ei anna tarvittavaa tehoa, puhukaa hoitavalle lääkärille! kaikki ei kaikilla tehoa, mutta markkinoille on tullut valtavasti uusia ja parempia. Ja jos puolisosi ei saa keskusteluapua, vaatikaa sitä!
Mene itse ulos, pois kotonurkista ja ajattele hetki vain itseäsi! Sinulla on siihen oikeus ja ihan velvollisuuskin itseäsi kohtaan! Hemmottele itseäsi🙂 se on tärkeää!
Toivon että saatte apua ja elämä alkaisi kirkastua. Juuri nyt se tuntuu mahdottomalle, mutta tiedän, ja moni muu tietää että toivoa on. Ja jos et jaksa, ei se ole mikään vika eikä häpeä! Teille on nyt annettu valtavan raskas taakka. Anna kiitosta itsellesi jo siitä,että olet tähän asti jaksanut☺️❤️

Hei ja tiedoksi:

Tukinetissä on tänään maanantaina 2.2. liveryhmä, jossa keskustellaan läheisen mielenterveysongelmista. Ryhmä on klo 18-20 ja se avoin kaikille, joita aihe kiinnostaa tai koskettaa. Ryhmään mahtuu kerrallaan 12 osallistujaa.

Tervetuloa mukaan jakamaan ajatuksia aiheesta!

Kiitos vastauksesta, olkinainen! Nolottaa, etten saanut vastatuksi sinulle aikaisemmin, koska arvostan todella sitä, että luit viestini ja kirjoitit minulle.

Tilanne on nyt jo muuttunut, mutta vastaan silti kysymyksiisi.

En ole itse saanut minkäänlaista tukea. Selvitin, että kaupungissani on ilmaista tukea saatavilla masentuneiden läheisille, mutten sitten koskaan uskaltanyt/ehtinyt/jaksanut käydä katsomassa paikan päällä. Syksyllä soitin lääkäriin henkisestä ja fyysisestä uupumuksesta, mutta minut laitettiin vain psykiatrisen jonoon ja annettiin särkylääkkeitä ja fysioterapiaa fyysisiin rasitusvammoihin. En ole vieläkään päässyt psykiatrille, mutta en tiedä, olisiko se enää tarpeellistakaan.

Puolisoni on nykyään ex-puoliso. Hänellä menee paremmin, mutta hän on ollut niin pitkään niin pahasti sairas, että parantumisprosessi tulee viemään vielä vuosia. Kesti yli vuosi, että hänelle löydettiin sopiva yhdistelmä lääkkeitä ja että ne alkoivat vaikuttaa täydellä teholla. Terapia on voitu aloittaa vasta vähän aikaa sitten, koska ennen lääkkeiden antamaa toimintakykyä hän ei olisi pystynyt käymään terapiassa.

Olemme hyvissä väleissä ja autan häntä käytännön asioissa, mutta minkäänlaiseksi henkiseksi tueksi minusta ei enää ole. Rajani tuli lopullisesti vastaan samalla viikolla, kun kirjoitin tämän keskustelun aloitusviestiä. Edelleen romahdan täysin, jos hän yrittää avautua minulle. En pysty käsittelemään hänen sairauttaan ja kaikki siihen liittyvä vetää minut täysin toimintakyvyttömäksi. Jopa pahimpien aikojen muistelu on minulle vaikeaa. Tämän kirjoittaminenkin saa minut hyvin ahdistuneeksi aivan kuin en saisi kunnolla henkeä, vaan joku istuisi rintani päällä.

Hyvinä hetkinä ajattelen, että luovutin liian aikaisin ja olin moraaliton ja itsekäs surkimus, mutta päiväkirjojen, sähköpostien ja kirjeideni lukeminen paljastaa, että minä vain olin täydellisen lopussa. Kaikki läheiseni ja ystäväni ovat sanoneet, että ero oli ainoa oikea ratkaisu ja että heistä oli sietämätöntä katsoa minun kärsimystäni, vaikka se olisikin ollut moraalisesti oikein.

En voi sille mitään, että heti kun minulla on mennyt muutama päivä todella hyvin ja kuulen ex-puolison vaikeuksista, tunnen itseni kurjaksi petturiksi, jolla ei ole mitään oikeutta porskuttaa eteenpäin, kun on jättänyt toisen pulaan. Samalla kuitenkin tiedän, etten pysty auttamaan häntä. Miten voin antaa itselleni anteeksi ja ymmärtää, että tämä oli oikea ratkaisu?