Tervehdys!

Viime kuukaudet ovat menneet samoissa kuvioissa kuin aikaisemminkin, muutosta parempaan ei liene tässä yhtälössä olevan. Mies juo vapaa-aikoinaan entistä enemmän, sammuu usein jo päivällä. Ei piittaa juuri kodin yhteisitä töistäkään. Käyttäytyy välillä lapsia ja minua kohtaan törkeästi, haukkuu ja haastaa riitaa vaikka mistä.
Olen opintojen loppusuoralla, on vaan hankala keskittyä, kun kotona niin levotonta, ja olo on usein masentavan epätoivoinen. Varsinkin kun mies on kotona. Ahdistun hänen seurassaan nykyään entistä enemmän, hänen ivailunsa ja ilkeily eivät voi olla vaikuttamatta. Lapsetkin ovat entistä hermostuneempia, ja kannan siitäkin huonoa omaatuntoa, sairastutanko lapsetkin, kun en eroa.

Luulen että pian pystyn todella lähtemään tästä painajaismaisesta suhteesta, kun kaikki käy hankalammaksi ja mies puhuu entistä vähemmän mistään. Yhä hän kieltää juomisensa, eli parannusta ei liene näkyvissä.

Tänään sain itse sellaisen kohtauksen, että säikähdin itseäni, en tuntenut enää oloani ”normaaliksi”. Mies oli humalassa rähjännyt meille kaikille aamupäivän, itsellä ahdistus vain paheni. Sitten alkoi vapisuttaa, kävin kaupassa vaikka vaikeaa oli. Kun saavuin kotiin, ja sama riitely odotti kotona, tunsin miltei räjähtäväni henkisesti, ja luulin etten jaksa, saanko hermoromahduksen. Itkin hysteerisesti, sanoin vaan miehelleni että meneisi pois eikä kiusaisi minua enää, ja etten halua nähdä häntä enää.
Heittelin kauppatavaroita hysteerisesti, huusin ja itkin. tämä ei ole tavallista käytöstä, osaan hillitä itseni, suuttuakin, mutten näin kovasti. Enemmän siinä oli epätoivoa ja surua, vihaakin vähän. Koin olevani niin yksin tämän sotkun keskellä, ja ne parhaaksi luulemani ystävätkään eivät jaksa kuunnella sillon, kun tuntuu että jos ei saa puhutuksi, halkeaa tuskaansa.

Aioin jo lähteä nuoremman lapsen kanssa turvakotiin, koska kaiketi siellä saisin puhua ja joku kuuntelisi, ja mies ei olisi näköpiirissä. Mies lähti lasten kanssa käymään anopin luona, ja se oli minulle ratkaisu sillä hetkellä Olo alkoi rauhoittua, ihanaa kuunnella hiljaisuutta ei mitään riitelyä ympärillä.
Olin kuitenkin kuin hädässä, sisällä oli niin suuri tuska, joka alkaa vähitellen hellittää, palatakseen kai, kun juopunut mies tulee takaisin. Otin lievän rauhoittavan, joka on huonojen hetkien varalta ja paniikkihäiriöissä, joita tosi käytän hyvin harvoin.Mielestäni asioiden purkaminen on suurempaa terapiaa. Ja toki tämä kirjoittaminenkin ja asioiden ”puiminen”.

Mutta sen tiedän, että mieheni vuosia jatkunut ja lisääntynyt alkoholin käyttö on sairastuttanut koko perheemme, ja kumpa saisin voimia riuhtaista meidät tästä irti. Haluaisin löytää takaisin sen kaottamani itseluottamuksen, olemalla kuitenkin nöyrä, terveellä tavalla. Nyt koen, ettei kukaan juurikaan minusta oikeasti välitä, koska mies kohtelee minua miltei jatkuvasti, tosi huonosti. Jatkuva vähättely ja iva ei voi olla vaikuttamatta ihmisen psyykeen.

Nyt en usko, että koskaan voisin enää rakastua, olen niin rikki sieluani myöten. Ja eikä kukaan rakastuisi minuun. Muussa seurassa kuin oma mies, olen usein vielä se vanha oma itseni, joka oli iloinen , puhelias, sosiaalinen. Kuinka toinen voi latistaa toiselta minuuden niin totaalisesti? Kieltämättä omat traumat on pohjalla, jotka ovat olleet mukana minulla, ei lapsuus ja nuoruus ollut kovin onnellista aikaa, aina.
Aikuistuttuani olin ihan tyytyväinen itseenikin ja elämälle avoin. Sitten rakastuin väärään mieheen. Onko sitä oikeaa olemassakaan? Mistä ammentaisin uskoa itseeni ja siihen, ettei elämä jatkuisi näissä merkeissä. Haluaisin vaan olla tasapainossa ja elää tasapainoisessa suhteessa, vaikka itseksenikin ja lasten kanssa.. Jos kirjoitus herätti joitain ajatuksia, otan ne mieluusti vastaan! Rauhallista pääsiäisen odotusta!