Huomenta!

Omaa loppusotaani kun tässä käyn, niin kerrompa kuinka meillä asiat etenee nykyään.

Muutin heinäkuussa omaa asuntoon parisuhteemme ongelmien takia. Olin 20 vuotta hyysännyt avopuolisoani, hoitanut lapsen ja pitänyt kodin kunnossa. Lisäksi yllätys, yllätys – sietänyt pettämisen. Kuvittelin, että olimme jossain vaiheessa jopa onnellisia. Kun läksin, pyysin että selvitetään miksi tämä ratkaisu on meille paras itsemme ja lapsemmekin takia. Kertaakaan hän ei ole ottanut minuun oma-aloitteisesti yhteyttä. Itse olen pariin otteeseen soitellut käytännön asioiden takia. Mm. siksi, että hän käyttää viestin välittäjänä tytärtä esim. kun on itse ilta/yövuorossa.

Nyt kun olen antanut puolisoni asua ilmaiseksi puoliksi omistamassani, myynnissä olevassa talossa – hän ilmoittaa lunastavansa talon. Mitään keskustelematta. Annoin hänen asua talossa, koska tytärkin halusi pitää vanhat tavarat osittain siellä ja koulumatka pysyi samana. Mutta kesällä hän ei halunnut lunastaa taloa vaikka pyysin. Nyt on ilmeisesti pelattu tulevan laman takia aikaa, jotta talon hinta saataisiin alhaisemmaksi. Kelpaa myydä…

Pahinta on vaan se, että kuuntelin viimeiset vuodet sitä että hänellä on kyllä rahaa, mutta mene sinä pankkiin, jos haluat että tehdään remonttia..Ostin sitten omilla rahoilla kalusteet, kaapit, wc-kalusteet ja ties mitä. Ja mitä hän teki. Rakensi samaan aikaan salassa omakotitalon omalle kotipaikalleen (ilmeni vasta äskettäin puolivahingossa), äidilleen kesämökin ja veljelleen kuivurin..Ja valitti aina miten väsynyt hän on – ei jaksa millään tehdä päivätyön lisäksi remonttia. Tuli vaan kaupunkiin makaamaan sohvalle ja lipittämään kaljaa. Ja vaatimaan palveluksia. Luoja miten sokea olen ollut!
Miten kauan annoin hänen käyttää kiltteyttäni ja hyväuskoisuuttani hyväkseen! Rikkinäisen lapsuuteni takia kestin näin kauan. Tiesin, että asiat voisi olla tosi paljon huonomminkin.

Talon lunastaminen on taas loistojuttu, jos hän sen nyt edes tekee oikeudenmukaisella hinnalla. Pääsen itse jatkamaan matkaa ilman kahden asunnon loukkoa. Hän on käytännössä pitänyt minua henkisessä yliotteessa koko tämän ajan, koska tietää tyttären olevan turvassa hänen työvuorojensa aikaan parin sadan metrin päässä – kysymättä kertaakaan edes olenko kotona. Olisinhan voinut itse olla työmatkalla tms.

Mutta perjantaina on aika lakimiehelle ja ensi keskiviikkona lastenvalvojalle – jospa itsekkin nyt sitten lopetan tämän ’sopuisan ja hyvän avoliiton’ ihan ammattilaisten avulla. Voi veljet, siskot armaat – älkää olko näin tyhmiä, kuin minä olen ollut!