Hei,

Älä jätä puheenasteella sitä pariterapiaa! Hyvä olisi mielestäni, että teillä olisi puoluetoon maaperä, jossa voisitte purkaa auki tilannetta. Sillä jotakin on kuitenkin tapahtunut - sinä olet tyytymätön suhteeseenn. Ei kaikki mene ohi sillä, että vaimosi vakuuttaa kaiken olevan ihan hyvin. Asioista pitää tässä vaiheessa puhua - enkä nyt tarkoita tietenkään syyllistäen - pian voi olla myöhäistä.

Ihastumisia tulee ja menee, mutta kuinka niihin suhtaudutaan onkin eri asia. Se mikä on aluksi vain arjen säpinää ilman kummempaa tarkoitusta, voikin romahduttaa monen ihmisen elämän alun hyvistä aikeista huolimatta. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Mainitsit teillä olleen välien viilenemistä, kyllähän siitä pitää puhua ja selvittää molempien halut parisuhteen tulevaisuuden suhteen. Sitotumisen aste - ja sitoutunut ihminen ei minun mielestäni tekstaile seksiunistaan vastakkaista sukupuolta olevalle työtoverille, vaikka kuinka oltaisiin vain kavereita - sen verran omaa liittoaan ja puolisoaan (saati lastaan) tulisi kunnioittaa - lieneekö vaimollasi jonkin sortin ikäkriisi meneillään?

Hän saattaa olla haluton purkamaan vyyhtiä auki, mikäli on kovin ihastunut tähän työtoveriin - jotenkin hänen olisi kuitenkin nyt pohdittava sitä, mitä oikeasti haluaa ja mikä merkitys sinull aon hänen elämässään. Varatkaa aika! 🙂👍

Kiitos Jasse. Varaan ajan varmaankin piakkoin.
Luin tossa justiin maaliskuussa suojajussin kanssa käymääsi keskustelua....voiko yhtään oma tilanteeni olla sama kuin "suojajussilla"?! Tapaus samanlainen ja omat ajatukset on ihan samanlaiset.
Miten täältä saa sen oman tukihenkilön?

Tänään taas sattui sellanen tilanne, mikä pahoitti mielen.
Vaimon läheisyys on taas hiipunut (mun mielestä). Hän meni nukkumaan aikaisin. Hetken mietiskelin itsekseni, ja sitten menin kysymään, että miksi taas vaikutat niin kaukaiselta ja hiljaiselta. Hänen vastaus oli, että oli niin aikainen herätys aamulla, niin väsyttää....hän heräsi n.25 minuuttia aiemmin kuin yleensä???? Lähdin pois makuuhuoneesta sanomatta mitään....hän jatkoi uniaan!!!!
Viime viikonlopun hän nukkui päiväunet n.2,5h pojan kanssa, ja meni iltaisin aikaisin nukkumaan, koska oli ennen viikonloppua risteilyllä työporukan kanssa, niin jäi univelkaa...mitähän vaan sieläkin tapahtui????

Tuntuu, että vaimoani ei voisi vähempää kiinnostaa nykyään, että onko mulla huono olla tapahtuneen johdosta.

Viikolla kuulin yhdeltä kaveriltani, että hän näki vaimoni auton rivitalon pihassa lähellä omaa kotiansa. Mietiskelin hetken, että kukas sielä muuten asuu...ja niin joo kyseisenä iltana vaimoni sanoi menevänsä käymään kaupassa...talossa asuu yksi vaimoni entisistä työkavereista, joka sattuu olemaan myös tämän kaveri jolle ne halut aikoinaan ilmoitettiin !!!! Miksi se kaupassa käyntikin piti valehdella, tai miksi ei voinut sanoa, että kävi myös kyseisen henkilön luona ???? (en ole vaimolleni edes sanonut, että tiedän kyseisestä käynnistä)

Taitaa ruveta oma pää pikkuhiljaa sekoamaan tästä tilanteesta !!!!!!!

Hei,

Ikävä kuulla tilanteesi jatkumisesta. Itselleni oli mielettömästi apua (mieheni ihastuessa tuohon ystävättäreemme) täällä olevasta tukihenkilöstä. Klikkaa tuolta ruudun yläkulmasta oranssia ruutua "oma tuki" ja sinne voit kirjoittaa henkilökohtaisen viestin ja pohdintojasi elämäntilanteestasi. Joidenkin päivien kuluttua sinulle on tullut vastaus.

Tuntuu (korostan että on vain MINUN hätäinen näkemykseni) siltä, että vaimosi elää toista elämää, jota sinä nyt häiritset - hän ei halua ottaa vastuuta omasta olostaan ja tästä teidän elämästänne. Pian sitten todetaan, että kasvoimme erillemme. Toisaalta on hyvä pohtia miksi näin on käynyt. Pelkkä toisen syyllistäminen tai kaiken ottaminen omaksi syyksi ei ole rakentavaa. Olen joka puolella täällä tukinetissä vouhkannut tuosta kirjasta Petetty sydän - voiko uskottomuudesta toipua. Se avasi silmäni näkemään myös omaa osuuttani, mutta myös toisen vastuuta omien toiveidensa esiintuomisessa.

Parisuhde on pingispeli, jossa syötetään ja vastataan syöttöihin - koko ajan on kaksi pelaajaa, joista riiippuu pelin luonne. 🙂🌻

Minulla on nyt samalainen tilanne. Torstaina selvivi miehen ihastuneen työkaveriin. Mies kyllä katuu, mutta ei tiedä mitä haluaa. Pelkää vieläkin enemmän satuttavansa minua, jos jää sillä ei pysty lupaamaan ettei tämä toistu. Ihastus on ollut nopea. Se uskon ettei seksiä ole ollut. Kaikkeen muuhun hiillostamiseen on murtunut ja sanonut totuuden. Rakastan ja nyt kun on juteltu, niin minä haluan jatkaa suhdetta. Meillä on ollut vaikeuksia ennen mutta nyt ollaan saatu niistäkin puhuttua. Kumpikin tietää mitä on kaivannut.
Kerran olen tämän ihastuksen kanssa puhunut ja sekin valehteli... Miehelle yrittänyt puhua, että meidän välillä on kuitenkin rakkautta ja sen kanssa tykkäämistä, ihastumista ja sitä, että joku kuuntelee. Ja nyt minä olen hienosti kuunnellut ja mies sen on huomannut.
Jotenkin nämä ihastumiset on kamalia. Se henkinen taso mikä on ehtinyt tulla. 😭 Minäkin sitä vatvon, en niinkää suudelmaan jonka ovat vaihtaneet minun jo tietäessä tästä. Mies sanoi että halusi ehkä tietää sillä, että jos se tuntuu oikeelle nin silloin ne tunteet on niin vahvat että pois on mentävä minun tai meidän (2v poika) luota. Mutta sanoi sen tuntuneen väärältä. Sitä tuskaa ei heti saa pois mutta minä olen valmis sen eteen tekemään työtä. Mies pelkää, että kaikki ajautuu kuitenkin siihen pisteeseen mikä oli ennen tätä ihastumista ja pelkää lapsen kärsivän riidoista. Miehen vanhemmat tietää ja ne on luvannut ottaa pojan kun haluamme välejä selvittää. Minä olen se joka hermostuessa korottaa ääntä, mutta nyt olen pysynyt rauhallisena. Sitä itsekin ihmettelen.... Voimia kaikille kohtalotovereille....

Voi että....

kunpa nämä ihastumistensa kourissa pyörivät ymmärtäisivät, että se ei ole se toinen ihminen - vaan tuo tunnehumala, joka tulee siitä, kun voi peilata omaa narsismiaan toisen kautta eikä vielä tunne toista. Mainospaloja puolin ja toisin.

Totta ihmeessä se toinen tuntuu "sielunkumppanilta" kun tavallinen elämä ei latista ja jaetaan ensimmäistä kertaa asioita. Toivoisin niin täydestä sydämestäni, että nämä isät ja äidit tarkastelisivat elämäänsä kypsästi, eivätkä antaisi jokaisen ohimenevän höynähdyksen viedä "nyt tunnen olevani todella elossa"-fiiliksillä. Aivot erittävät huumeen kaltaista kemikaalia, totta ihmeessä siinä on mahtava olla - mutta kun se menee ohi!!!!

Oma mieheni oli aivan sekaisin reilut vuosi sitten ja nyt tuosta IHMEELLISESTÄ olosta ja "oikeasta rakkaudesta" on jäljellä surumielinen hymy. Meillä ei ole lapsia, joten ei sotkettu muiden elämää.

KUNPA NÄMÄ RAKASTUNEET TESTAISIVAT SEN RAKKAUTENSA SYVYYDEN KATKAISEMALLA ESIM. PUOLEKSI VUODEKSI KAIKEN YHTEYDENPIDON TÄHÄN KOHTEESEEN. Siinähän se tunteen syvyys sitten nähtäisiin. Sen verran voisivat olla edes velkaa perheelleen - jos eivät tiedä nyt mitä haluavat.🤨

Niinpä. Kunpa ne tekisikin niin...Mutta ei edes halua katkaista niitä yhteyksiä.
Meille tuli nyt siis ero. Tänään.... Ei taho jaksaa eteenpäin. Mutta pakko. Joutuu vielä tässä saman katon alla olemaan.......On niin paljon miks miks miks -kysymyksiä. Why? Se ihastus oli eilenkin saanut yliotteen. Enää se ei ole vain ihastus, vaan jo isompi tunne. Kumma kun kakskymppiset vie voiton kolmekymppisistä. Kiva olla lähes 30-v, sinkku yh-äiti. 😭

Minäkin olen sanonut, että se on velkaa yrittää edes selvittää tämä. Minä kun en enää edes ajattele koko ihastusepisodia niin tai niitä tapahtumia...suudelmia. Minä olen kuitenkin miljoona kertaa useammin tehnyt ne kaikki. Mutta toinen sanoo, ettei voi ite niitä tekoja unohtaa. Ei halua, kun haluaa kokeilla. Tilanteelle en itse voi mitään. Kun sais vaan otteen johonkin. Onneks isovanhemmat tulevat auttamaan....😭

Voi Sinua!

Koeta jaksaa puurtaa läpi harmaan kiven - nyt kaikki on kaameaa, mutta SINÄ SELVIÄT! 🌻🙂🌻

HEI....
On tosi kurjaa lukea kuinka paljon meitä petettyjä onkaan. Ja kuinka me saamme kärsiä näistä puolison ihastuksista toiseen. Itse olen asunut nyt neljä viikkoa erossa ja alan voida paremmin. Toisin kuin tämä pettäjä puolisoni. Hän lähettelee päivittäin viestejä. Itkee ja ikävöi lähtöäni, toivoo että olemme vielä joskus yhdessä. Harvase ilta lähettelee hyvän yön toivotukset ja suukkoja, vannoo rakkauttaan vaikka lähdin.
Yhä edelleenkään ei myönnä uskottomuuttaan vaikka 16 v. nuorempi nainen muutti tilanneni jo seuraavana päivänä kun olin lähtenyt.

En annna anteeksi asiaa ja palaa hänen luokseen, hän haavoitti ja särki sydämeni.
Olen vihdoinkin alkanut nukkua ja voida paremmin. Hermoni ovat parantuneet, kun ei tarvitse mietiskellä puolison tekemisiä. Uskon että aika parantaa haavat, jää vain arvet jäljelle. Käyn yhä terapiassa, se auttaa kestämään.
Ehkä vielä joskus jossain on se joka rakastaa minua oikeasti. Toivon todella että asiat selviävät hyvälle mallille myös muillakin petetyillä. Uskon että asioilla on vain tapana järjestyä.
Toivotan siis Paljon voimia parisuhteiden myrsyille ja niistä selviämiseen, samoin myös eron kokeneille.

..jäin miettimään...miksi enemmän tai vähemmän petetty puoliso on, yleensä se joka sitä apua haluaa, haluaa korjata tapahtuneita asioita, että kaiki palautuisi uomiinsa? Toinen puoliso tulee sitten enemmän tai vähemmän halukkaasti siinä imussa.
Etsimmekö kuitenkin itsestämme sitä vikaa, virhettä tai syytä tapahtuneeseen?
Olin olevinani joskus hyvin ymmärtäväinen ja lojaali puoliso, joka yritti pitää perheen koossa, hinnalla millä hyvänsä, sulkemalla silmäni melkein kaikelta ja sulkemalla, liian usein suuni ja olemalla anteeksi anto automaatti.
Jos toinen puoliso katsoo asiakseen loikkia aitojen yli ja vielä häntä pitäisi ymmärtää, niin tällä tietämyksellä ja kokemuksella "ee tule mittää"! tuntuu kuin olisi kunniaa, kuinka monta miestä/naista on pystynyt salaa kellistämään.
Parempi olis istuttaa se ihminen siihen toiselle puolen pöytää ja kysyä, puhua, karjua ja kiljua, koko asia niinkuin se on ja sen toisen olisi pystyttävä rehellisesti vastaamaan joka ainoaan asiaan...tyhjentävästi. Jos näin ei tapahdu, niin on katsottava eteenpäin. Mutta muistakaan ihmiset, puhukaa ja huutakaa, mutta pitäkää kädet selän takana ristissä tai istukaa niiden päällä, "käsipuhelut" pahentavat asiaa

Heips!

Olen pahoillani puolestasi. Nämähän ovat tunnetusti vaikeita asioita.
Varmaan vaimosi pahoittaisi mielensä jos sinä olisit tehnyt samaa ja hän olisi saanut tietää. Me ihmiset kai pakenemme elämän arkea ja ahdistusta uusiin huumaaviin tuttavuuksi. Ihmisiin, jotka huumassa tuntuvat jumalilta ja saavat itsensä tuntemaan taas maailman halutuimmaksi ihmiseksi. Kunnes arki tulee niihinkin suhteisiin.
Ihminen joka ei kestä arkea, ei ole ikinä vapaa ja onnellinen.

Itse viimein, vuosien jälkeen, kyllästyin vaimon reissuihin ja rakastajiin. Sekä samalla mustasukkaisuuten minua kohtaan. Ja avioerolla ja lasten viemisellä uhkailuun, jos ite teen jotain jonkun kanssa...

Tuli vuosien aikana nieltyä niin, että viimein tuli mitta täyteen.

Avioeroa yritetään jotenkin järjestellä.

Ja olo on vapautunut vaikkakin ahdistunut!

Tekisi mieli neuvoa kaikkia, että jätä se. Se on inhottavaa jos ei voi luottaa omaan rakkaaseen.

En ole kyllä mikään sanomaan, mutta jokaisen petetyn ym tulisi miettiä, sallisiko oma puolisosi samanlaista käytöstä sinulta...

Voimia sinulle!!!

Eräs ystäväni sanoi, että kyllä elämä kantaa jos siihen uskoo...🙂👍

HEI...
Voi itku miten edellinen teksti olikaan oikeassa...me petetyt annamme liikaa anteeksi...olemme hiljaa ja kärsimme itsemme sairaiksi asti lähes. Odotamme aina, kyllä se toinen parantaa tapansa ja rakastaa minua.
Uskotaan rakkauteen ja sen parantavaan voimaan. Itse tein sitä monta vuotta, kuinka kävi. Oma persoonallisuuteni muuttui iloisesta ja elämän myönteisestä hermostuneeseen, univelkaiseen ja itkuiseen naiseen joka ei enään uskonut itseensä. Menetin itseni vain siksi että uskoin että puoliso muuttuu koska rakastan häntä ja hän sanoi rakastavansa minua.

Suurin viisauteni oli kun lähdin. Ilkeilyä on tullut tänäänkin kännykkääni. Mies kysyy tuntuuko uusi elämä lottovoitolta.
En jaksa vastata hänen tulenkatkuisiin viesteihin ja vuorollaan ovat itkua, rakkautta ja kaipuuta. Hoh hoijaa...sekaisin on mennyt mies. Hyvä sanonta tässä pätee....niin makaat kuin petaat.
Ei aina kannata luottaa rakkauden voimaan. Joskus on vain parasta tehdä irtiotto.....
Voimia meille kaikille asian tiimoilla oleville.....🙂🌻

Ihastuminen / rakastuminen, se on todellakin kuin huume. Niinkuin päihteistäkin, niin monet tuntevat ihastumisen yhteydessä saavansa helpotuksen pahaan oloonsa. Vastauksen ongelmiinsa ja ratkaisun mielen solmuihinsa siitä huikeasta rakastumisen tunteesta ja luulevat että sitä on seurattava kun se niin hyvältä tuntuu.

Minä olen vaimo joka rakastui työkaveriinsa. Tilanne on siinä mielessä ohi, että yli vuoteen en ole ollut missään yhteyksissä tähän entiseen työkaveriin (hän lähti meiltä töistä), olemme edelleen yhdessä mieheni kanssa. Riippuvaiseksi silti jäin. Ajattelen tätä entistä työkaveria edelleen varmaan päivittäin, en voi unohtaa. Anteeksi olen mieheltäni pyytänyt tosissani ja luvannut että mitään salailuja ei enää tule, en kestäisi sitä itsekään. En silti kadu yhtään, enkä häpeä. Jäipähän ainakin valtavan ihana muisto, vaikka niin kipeä. Jos lapsia ei olisi niin luultavasti olisin lähtenytkin.

Olen lukenut Tommy Hellstenin kirjaa "Saat sen mistä luovut". Tiedän että minun täytyy ensin opetella elämään itseni kanssa ja rakastamaan itseäni, parantua tästä, ennen kuin voin hötkyillä minnekään. Tiedän, että jos olisin lähtenyt tämän työkaverin perään, olisi siitä tullut vain valtava draama ja olisin särkenyt monen ihmisen elämän, eniten omien lapsieni!

Silti olen niin onneton☹️ Enhän muuten näitä palstoja selaisi ja etsisi ajatuksen hippuja surkeaan mieleeni. Kiitos että kirjoittelette! Kuinkahan on käynyt alkuperäisen kirjoittajan vaimon kanssa?

Hei,

Tuollainen "onneton rakkaus" lienee herttasarjojen rakkautta täydellisimmillään, voi säilyttää kaikki ihanat haavekuvat ja pyöritellä niitä mielessään aina kun elämässä muuten on ankeaa. Kaukainen kaipuun kohde muuttuu päivä päivältä vielä ihanammaksi...

Kuinka ihanaa olisikaan ollut, jos.... ajattelu ei kyllä nykypäivääsi ja parisuhdettasi auta. Miksi et halua unohtaa tuota? Mitä tarpeita se sinussa palvelee, että halajat ihmisen perään, jota et arjessa koskaan joutunut tuntemaan (näin tekstistäsi ymmärsin?). Voisitko yrittää jonkilaista etäännyttämistä - ihanien puolien sijaan yrittäisit nähdä hänet realistisesti ja pohtia niitä ongelmia mitä hänen kanssaan olisi tullut. Nykyisyys on nyt ja onni tulee siinä elämisestä.

Jasse, olet niin viisas ja tarkkanäköinen ihminen! Oikeasti, olen lueskellut muitakin vastauksiasi täällä. 🙂 Osuit melkolailla tarkkaan naulankantaan vastauksessasi. Herttasarjoineen kaikkineen 😳

Silloin näin tuossa ex-työkaverissani kaikki ne asiat mitä juuri silloin tuntui elämästäni puuttuvan. Koin, että oman mieheni kanssa elimme eri maailmoissa, ei yhteisiä kinnostuksenkohteita, ei yhteisiä tavoitteita tai unelmia. Suorastaan eri maailmankatsomus. Ahdisti pikkuporvarillinen elämä ja hampaat irvessä rahanperässä juokseminen. Kuitenkin mieheni on monella tapaa upea tyyppi ja hän oikeasti tahtoo muuttaa asioita niin, että meillä menisi paremmin. Tulemmekin oikein hyvin toimeen keskenämme ja luulisin, että suurin osa erilaisista ajattelutavoista on soviteltavissa.

Yksi iso asia kuitenkin painaa: En tunne miestäni kohtaan seksuaalista halua. Nuorempana jonkinverran enemmän halutti, mutta muistan jo parikymppisenä itkeneeni terapeutille kun minua ei haluta koskaan, tehdään hommat vain aina hänen aloitteestaan. Muistan terapeutin sanoneen, jotain että "kyllä se siitä" tms. Näin minäkin sen sitten ajattelin, John Greyn marssia ja venusta luettiin yhdessä jo 10 vuotta sitten, hyviä juttuja siellä olikin, mutta vaivani ei parantunut. Sitten tuli tämä työkaveri, joka herätti minussa sellaiset tunteet, ettei ikinä ennen (ei kuitenkaan harrastettu seksiä). Ajattelen edelleen että minä kohtasin toiseen kertaan elämässäni "sen oikean", mutta kun se ensimmäinenkin on olemassa, niin en voi alkaa noin vain vaihtamaan... Ongelmia tämän uuden rakkauden kanssa elämisessä olisi tullut, (ehkä jopa enemmän kuin nykyisessä liitossani?) En voinut alkaa testaamaan. Sain siis jo vähän maistaa miltä tuntuu kun elämässä on intohimoa, mutta sitten siitä piti luopua. Nyt tuntuukin että "Kiitos ja näkemiin" olen 35v. ja seksuaalinen elämäni oli tässä. Pelkää jyystämistä tästä eteenpäin. Tottakai tajuan että elämässä on muutakin ja senpä takia teinkin järkevän päätöksen, enkä rikkonut perhettäni. 😞 Miehelleni en ole koskaan suoraan sanonut, että en halua hantä. Olen muotoillut asian niin, että "minulla on ongelma".

On aika tympeää huomata se tosiasia, että lähes kaikki tässä elämässä onkin tahdosta kiinni ja siitä että "mennään vain läpi harmaan kiven". Ei voi alkaa elää tunteen viemänä, sillä saisi niin paljon tuhoa aikaan. Silti tunteitaan ei voi kieltää vaan ne on jollain lailla kohdattava ja käsiteltävä. Sitten niihin ei kuitenkaan saa jäädä roikkumaan. Jotenkin näin se kai menee? 😟

Hei taasen,

Mikäpä minä olen sinun tunteitasi päsmäröimään ja arvottamaan- anteeksi jos loukkasin.

Onneton seksielämä on kyllä mitä hedelmällisin kasvualusta muille ihastumisille ja tunteelle elämän näivettymisestä. Tommy Tabermann kirjoitti (jos nyt muistan ja siteeraan oikein), että me tahdomme kaikki tulla vietellyiksi. Kaikkien puolesta en tietenkään voi puhua, mutta luulisin, että tuo vietellyksi tulemisen kokemus on se, jota monet naiset kaipaavat. Suoraan asiaan siirtyminen ja sopimusseksi ei oikein sytytä. Viettely (ja sen hyväksyminen toisen taholta, että se myös voi epäonnistua) on aika huumaava kokemus. Kuinka moni kuitenkaan tulee liitossaan enää vietellyksi?

Olette yrittäneet jopllain tasolla asiaan tarttuakin. Miltä tuntuisi ottaa asia avoimesti esiin? Olisiko liian kauheaa? OLisiko sinulla mahdollisuus/varaa käydä juttelemassa asiasta terapautin kanssa ja näin saada uusia näkökulmia tilanteeseen?

Pahahan minun on sinua "neuvoa", oma ensimmäinen avioliittoni päättyi (olin 33v.) siihen, etten oikein tahtonut sietää mieheni seksuaalista kosketusta, vaikka kuinka oli hyvä ja sopuisa mies. Meillä ei ollut lapsia, joten en joutunut tuskailemaan muiden elämän puolesta.

Kysymys, jonka jokainen voisi elämänkumppaniaan miettiessään esittää: onko tämä ihminen, jonka kanssa jaksan olla loppuelämäni? Onko tämä ihminen,jonka ajatukset ja näkemykset kiehtovat minua vielä vuosienkin päästä - tai voisiko niin olla?

Hyvää luettavaa voisi olla kotimaisilta kirjoittajilta: Sari Norkola- Anna tunteiden palaa, rohkaisua rakkausvalmentajalta, Kumpula-Malinen: Unelma paremmasta parisuhteesta, navigointiopas aikuissuhteeseen ja Määttä: Rakastumisen lumous. Näitä lukiessani itsetuntemukseni ja oman roolini ymmärtäminen kasvoi.

Jos suhde ei vain toimi,onko sitä sitten syytä jatkaa? Yrittämisestä ei rangaista, eikä tarvitse katua sitä ettei yrittänyt, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Miltä ajatus nyt lähtemisestä tuntuu?