Vaimolla ilmiselvä persoonallisuushäiriö?
Olemme olleet naimisissa 5 vuotta ja lapset ovat 3 ja 4. Ennen avioliittoa seurusteltiin paikoin on/off-meiningillä n. 6 vuotta. Toinen asui välillä ulkomailla ja toinenkin välillä toisella puolen Suomea, silloin olimme tietenkin vähiten tekemisissä ja molemmilla oli enemmän ja vähemmän toisia suhteita. Kuitenkin välillä ollessamme tiiviisti seurustelunomaisissa oloissa nainen petti minua tietääkseni ainakin muutamia kertoja. Pahimmillaan lähti toisen mukaan ollessamme yhdessä baarissa. Ja kaveripiirissänikin hän on sählännyt.
Juuri nyt analysoin, että olin ilmeisesti jotenkin heikoilla kun muutin hänen kanssaan yhteen ja halusin vakiintua. Sitten avoliitossakin hän petti minua. Uskoin jotenkin naiivisti hänen parantavan tapansa kun myöhemmin aloimme tietoisesti suunnitella perhettä ja menimme naimisiin. Tiedän, että se taisi olla kohtalokas virhe ja olin luvattoman heikko. Teko oli epäurosmainen. Miten kuitenkaan voisin kokonaan ajatella niin, kun nyt olen kahden maailman hienoimman lapsen isä, joita ei olisi ilman tätä historiaa…
Seksi meillä on ollut aina kiihkeää ja rohkeaa. Varmaan yksi niistä asioista, miksi olemme olleet pitkään tekemisissä. Vaimoni on kuitenkin välillä selvästi ”yliseksuaalinen”. Olenkin melko varma vasta nyt, että uusien valloitusten pakkomielteisyyden taustalla on jonkinlainen narsismin ruokkiminen. Ja minun kanssanikin hän on usein halunnut seksiä jopa raivareiden uhalla, vaikka sitä olisi muutenkin meillä ollut esim. useasti viikossa ja itsensäkin mukaan kunnon panoja. Mutta hän taitaa paljon elää sitä kautta, että häntä halutaan mahdollisimman paljon. Tietenkin useimmat ihmiset haluavat, mutta tässä kohtaa joidenkin asiasta tietävienkin mielestä vaimollani menee yli ja taustalla on joku häiriö. Kenestäkään pakit ei tietysti tunnu hyvältä, mutta varsinkin nuorempana hän saattoi lyödä ja valvottaa minua, jos seksiä ei tippunut juuri silloin, kun juuri hän sitä halusi. Harvoin tuli sellaista tervettä kompromissia ja lykkäystä.
Hän on alkanut sekoilla urakalla lasten vauvaikien jälkeen, kun aloitti opiskelunkin. Ensin en osannut epäillä arjen turtuneisuuden takia mitään, kunnes hänellä alkoi olla usein tarve lähteä karaokeen. Shokkiherätys tuli ensimmäisen yöpoissaolon jälkeen. Sinä kesänä vaimoni alkoholin käyttö oli hyvin runsasta ja hän saattoi jopa karata salaa kapakkaan tai panojensa luo. Siinä sitten minä isänä jäin usein kotiin rauhoittamaan lapsia ja keksimään selityksiä äidin poissaololle, vaikka oma stressi oli järkyttävä. Hän ei vastannut puheluihin tai viesteihin pettämiskeikoillaan ja tuli sitten monesti vielä ihan kännissä kotiin makaamaan. Olin hyvin tiukoilla pitäessäni lapsille turvaa.
Tiedän ainakin neljän pettämiskumppanin henkilöllisyyden ja lisäksi on ilmeisesti satunnaisia kumppaneita. Vaimon sisko ja muutama muu ”perhemoraalinen ystävä” ovat tunnontuskissaan avanneet minulle vähän näitä tempauksia, eivät tietenkään kaikki. Onhan monen mielestä parempi, ettei puutu toisten asioihin. Ja sitten olen saanut myös muuta kautta kuulla ihmettelyjä vaimon touhuista, jotka on jossain tapauksessa tulleet ilmi. Minulla on ollut kestämistä riittämiin.
No tietenkin olemme käyneet pari- ja perheterapiassa, mutta vaimoni mielestä ne on olleet aivan paskoja ja tähän mennessä parhaimman neuvojankin istunnoilla vaimoni sai raivareita ja alkoi kiroilla ja jopa haistatella. Yhdellä keralla hän lähti ovet paukkuen. Hänen pointtinsa oli, että ”kun aina pitäisi olla joku vitun madonna ja elää joidenkin ihme sosiaalisten normien mukaan.” Todellakin olin järkyttynyt. Halusin uskoa, että vaimon mieltä ja asennetta voisi perheen ja avioliiton takia parantaa, mutta huonolta näytti. Lisäksi jouduin kohtaamaan sen psykologisesti sokean kulman itsessäni, mikä on aina kieltäytynyt näkemästä vaimoani oikeasti vähän häiriintyneenä.
Hän on aloittanut alkoholin käytön jo ehkä vähän yli 10-vuotiaana ja pyörinyt ainakin nuoruutensa jokseenkin ongelmia omaavissa piireissä. Kotonaan ja suvussaankin hänellä on lapsuudessa ja nuoruudessaan ollut alkoholismia. No, kellä ei olisi… Hän on ollut ainakin teini-iästä alkaen toisinaan helposti ärtynyt ja raivostuva, jopa aggressiivinen. Hän saattaa suuttua olemattomasta asiasta julkisellakin paikalla ja näyttää raivonsa välittämättä ympäristöstä. Hän on välillä selvästi synkähkön oloinen ja tyly. Aggressiivisuus näkyy jopa pikaisina päällekarkausina. Kun meillä tulee riitaa, hän saattaa alkaa huutaa kaikilla voimillaan yhtäjaksoisesti ja heitellä esineitä ja esineillä. Lisäksi hän esim. paukuttaa ovea kiinni nopeassa tahdissa tai hakkaa seiniä. Hän syöksyy myös kimppuun ja takoo kämmenillään minua päähän, minkä naisen voimilla vain suinkin pystyy. Minulla on ollut toisinaan pientä turvotusta kasvoissa ja mustelmia kehossa. Enhän kuitenkaan anna hakata itseäni, vaan saan pidettyä ensi-iskujen jälkeen kiinni.
Puoli vuotta sitten lastemme ollessa yökylässä olimme ravintolassa. Tulimme alkuyöstä humaltuneina kotiin ja söimme. Valmistauduimme nukkumaan ja minä jo nukahdin. Heräsin kohta kun hän oli jonkun kanssa puhelimessa sopien tapaamista. Kuulin, että se oli miehen ääni. Olin jo kokenut niin paljon, etten järkyttynyt kovin kummoisesti. Kysyin, että mikäs tämä juttu on ja nyt pitäisi jäädä kotiin selviämään, koska lapsetkin tulevat aamulla. Vaimoni raivostui silmittömästi haukkuen minut ihan täysin mm. hulluksi ja sairaaksi. Korostan, että olin rauhallinen ja järkevä. Pyysin olemaan lähtemättä minnekään lasten takia ja vaimoni alkoi huutaa haukkumasanoja, sekä hakata minua seisaaltaan ja potkia kengät jalassaan istuessani sängyn reunalla. Hakkaaminen ja potkiminen osui ja sattui sinne tänne. Pieksämistä ei kestänyt ehkä kuin puoli minuuuttia, kun pimeni ja huitaisin refleksimäisesti takaisin. No siitähän tuli vaimolle mustelma ja turvotus kasvoihin.
Ihmeekseni vaimo sanoi läheisilleen koko homman olevan rehellisesti omaa syytään ja myönsi oman väkivaltansa ja provosoinninkin. Hän on myös sanonut, etten ole koskaan osoittanut mitään merkkejä väkivaltaan naista kohtaan. Sen tiedän itsekin. Ja myös sen, etten tule osoittamaan. Silti minua kaduttaa asiassa joku, vaikka tapaus oli enemmäkin itsepuolustusta. Jos päädyn erohakemukseen vaimoni kanssa, hän kuitenkin sille päälle sattuessaan saattaa käyttää hankkimaansa lääkärintodistusta hyväkseen mahdollisessa lähihuoltajuusriidassa. Tosin jos joku vaimon läheisistä sukulaisista uskaltaisi todistaa vaimon puheita tapahtuman jälkeen, se saattaisi olla lieventävä tekijä. Koska useimmiten yhdestäkin puolustushuitaisusta mies varmaan pannaan tilille ja leimataan, vaikka se olisi itse joutunut ottamaan vastaan fyysistä ja henkistä väkivaltaa toistuvasti. Ja vaikka miten olisi itse täysin epäväkivaltainen.
Eroa on haettu vaimon toistuvan pettämisen ja epätasapainoisuuden takia jo kerran ja vuosi meni umpeen hiljattain. En pystynyt tekemään lopullista niittiä, koska arvioin lapsilla olleen tähän mennessä kuitenkin edes vähän turvallisempi olo, kuin erotilanteessa mahtaisi olla. Lisäksi meillä on asuntolaina, joka tosin voitaisiin siirtää pelkästään minun nimiini, jos saisin jäädä lasten kanssa nykyiseen kotiimme. Tosin sekin laina yksin pelottaisi näinä aikoina. Pelkästään vaimon nimiin sitä ei voi siirtää tuloasioiden takia. Siksi ainakaan minä en lähtisi myymään, koska se olisi sellainen rumba kaiken muun keskellä. Lapset ovat sitä paitsi kotiutuneet ja viihtyvät nykyisessä ympäristökokonaisuudessa. En koe, että olisi millään muotoa parempi, jos he joutuisivat muuttamaan äitinsä mukana toistaiseksi tuntemattomaan paikkaan ja ympäristöön. Lisäksi ikävä kyllä arvioin itseni kokonaisuudessaan tasapainoisemmaksi, vastuullisemmaksi ja motivoituneemmaksi huoltajaksi kuin vaimoni. Puhumattakaan vaimon antamasta esimerkistä ja häiriintyneestä seksuaalikäyttäytymisestä.
Vaimoni saa mielestäni aiheettomia raivareita arjessa tämän tästä ja ne johtavat toisinaan raivoisaan käyttäytymiseen. Hän saattaa huutaa ja paiskoa rajusti, sekä on haukkunut minua jopa lasten kuullen. Pahimmillaan hän on huutanut muutaman kerran, että minut pitäisi tappaa. Hän ei toisinaan jaksa olla kovinkaan kummoista aikaa lasten kanssa yksin, jos minulla on joku lyhyehkökään meno. Soittelee koko ajan ja on ahdistunut. Lapsille hän ei tietääkseni ole ollut väkivaltainen, mutta on kyllä huutanut suoraan ja epäsuorasti. Epäsuorasti siten, että alkaa huutaa sitä suoraa yksinuottista pitkää karjumistaan. Tosin en voi tietää lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, en voi olla läheskään kaikesta varma tuollaisen persoonan kanssa. Paljastuuhan sieltä edelleen salattuja ja häiriintyneitä asioita. Korotan itsekin lapsille ääntä, mutta silloin hän iskee taas riidan pystyyn ja syyllistää.
Minusta hänellä on tyypillinen persoonallisuushäiriölogiikka riidoissa ja niiden kehittämisessä. Vaikka miten päin mietin, niin kyllä se useimmiten on niin, että hän yrittää kääntää asian vastoinpäin ja niin, että se on minun vika, tai johtuu minusta. Ja välillä hän on ihmeellinen piinaaja, jos ilmoitan olevani osallistumatta johonkin riidanhakuun. Hän alkaa henkisesti tökkiä etsien suojatonta kohtaa toivoen minun provosoitumista tai ärtymistä.
Yksi asia, mikä on hälyttävää pakkomielteisten pettämisten lisäksi on se, ettei hänellä tunnu olevan yhtään empatiaa minua kohtaan edes asioiden jälkikäsittelyssä. Ei edes ammattikeskustelijan luona. En ole edes kummemmin ronkunut ymmärrystä tai ruikuttanut ”uhreuttani”, mutta hän on silti henkisesti ihan kylmä empatian suhteen. Hän monestikaan edes ala puhua ongelmistaan, vaan joko suuttuu, tai sitten syyttää henkistä väsymystään tai muita ihmisiä/asioita. Silloin kun olen ollut vakuuttavimmillani eron suhteen, hän joko saa raivarin, syyttää minua lasten ja itsensä elämän ja mielenterveyden tuhoamisesta. Toisinaan hän alkaa itkeä teennäisesti ja uhkaa itsemurhalla tai kaiken lopulla. Minä en oikeastaan muista, milloin hän olisi itkenyt aidosti. Ai mistäkö sen tietää? No sen vaan näkee, milloin joku on riittävän huonoa filmausta…
Kun on tällainen erouhka tosissaan päällä, hän lähtee muualle ja jään aina lasten kans. Hän soittelee kaikille lähipiirissään kun tarvitsee tukiverkkoa. Ei siinä mitään, mutta hän yrittää samalla ahdistaa minua lasten reaktiolla, kun hän lähtee. Lasten kärsimyksen kautta yrittää saada minua nöyrtymään. Tai sitten tarvittaessa yrittää aiheuttaa henkistä väkivaltaa muilla miehillä. Jos en reagoi tai kommentoi yhtään mitenkään, hän nöyrtyy muutaman tunnin päästä tulemaan kotiin kun on kuulemma jo ikävä lapsia. Toisenlainen taktiikka hänellä on joskus uhata kaappaamalla lapset mukaansa. Mutta hei, minä olen joutunut nyt tosissaan miettimään ratkaisua tilanteelle oman ja lasten kehityksen kannalta. lapsethan ei voi vielä ymmärtää mistä on kyse, mutta itse voin koko ajan huonommin, ja se näkyy ja vaikuttaa lapsiin. Ja uskon siis, ettei vaimoni ole ”yksinhuoltajana” parempi vaihtoehto lasten turvallisuuden tunteelle ja tasapainoiselle kehitykselle sekä varsinkaan aikuisen esimerkin takia.
Nyttemmin vaimoni on tyrmännyt perheneuvojalle menon, eikä me päästä ratkaisuun lasten lähihuoltajuuden suhteen. Olisin yhteishuoltajuuden kannalla, mutta niin että lapset jäisivät asumaan nykyiseen kotiimme kanssani. Uskon, että minusta on kyllä siihen. Sitä paitsi nykyään jonkun tukimuksen mukaan jo kolmannes lähihuoltajuusriidoista ratkaistaan käräjillä isän hyväksi. Niihin liittyy yleensä mielenterveys- tai päihdeogelmia. En kuitenkaan ole lähtemässä sille linjalle mahdollisilla käräjillä, että ”vaimoni on hullu.” Lasten edun takia asia on vaan ratkaistava, vaikka ero ei ole kovin usein lasten etu.
Tiedostan tärkeitä kysymyksiä, kuten miksi olen perustanut perheen naisen kanssa, joka on epäilyttänyt alusta asti? Ja mikä meidän suhteemme tila on ylipäätään? Tiedän ja uskon kuitenkin, että vaimoni käytös ei johdu niinkään suhteestamme, vaan hänen omista sisäisistä ongelmistaan. Kukaan ei pysty diagnosoimaan vaimoani virallisesti persoonallisuushäiriöiseksi ja missä se raja edes menee? Tai edes diagnoositututkimustilanne.
Nyt on kuitenkin nyt ja olen joutunut kaaokseen ja loukkuun. Toistaiseksi olen selvinnyt pahimpina hetkinä rauhoittavilla lääkkeillä ja rakkaudella lapsiin. Minun on joko erottava riskillä, että lapset asettuvat asumaan hieman epätasapainoisen äitinsä kanssa, tai sitten minun on yritettävä uskoa ja auttaa tosissaan vaimoani ja perhettäni. On vaimossani hyviäkin puolia, eikä hän ole mikään hirviö. Toisaalta monen silmissä ihan tavallisen oloinen nainen ja kiltti. Kyllä hän minuakin toisinaan huomioi, kuten pitkässä suhteessa vain itse kukin muistaa. Mutta nyt kun puntaroin vaimoni persoonan tilaa ihan eri silmin, huomaan hälyttäviä juttuja. Ja toisaalta mitä huonommin menee vaimon ominaisuuksien takia, sitä helpommin näitä hälyttäviä piirteitä huomaa. Sekä radikaalisti negatiivisia, että myös pehmeydellään hämääviä. Ja välillä vaan mietin, mikä tuossa ihmisessä on aitoa ja rehellistä.
Olen varannut ajan psykologilta keskustellaksi omien ajatusten selvittämiseksi. Lisäksi käyn yksin perheneuvojalla puhumassa erojärjestelyistä ja mahdollisesta lähihuoltajuuskäräjöinnistä. Ja haluan kuulla ammattilaisten kantaa tilanteeseen. Tiedän, että jos homma on jossain kohtaa vanhahtanut, minua pidetään tyhmänä minun ajatellessa olevan millään tavoin parempi, jos lapset jäävät asumaan isälleen.
Vaimo ei mielestäni usko tai tajua ihan täysin, että olen eroamassa. Naurakoon ken nauraa, mutta voin harkita jossain tapauksessa perheen yhdessä pysymistä, jos vaimolle on toimivaa apua saatavana ja se itse asennoituu. Mutta sitähän ei voi tietää kuin ajan kanssa. Kuitenkin se eron hakeminen ja jopa muodollinen eron myöntäminen käräjillä saattaisi tepsiä. Tai sitten ei, jos vaimolla ei ole sama päämäärä lasten, perheen ja molempien aikuisten hyvinvoinnin kannalta. Tosin voi olla, että vaimoni reagoi arvaamattomasti, jos ero tulisi ja lapset jäisivät minulle. Ja mitä sitten jatkosta tulisi, molempien kun pitäisi tehdä parhaansa erovanhempinakin.
Minusta tuntuu, että voisin lasten takia saavuttaa jossain tapauksessa tilanteen, missä rakastaisin vaimoa lasteni eduksi. On ajateltava eteenpäin, ei taakse. Mutta onko vaimoni riittävän tervemielinen siihen ja voiko hän muuttua jos molemmat panostaa. Välillä voisi vaikuttaa siltäkin, mutta kun on se uhka, että ei ole mitään luottamista ja toinen on häiriintynyt. Ja joo, kyllä minä itse koen olevani suht tervemielinen. Mitä nyt jotkut elämänvalinnat nykyään aiheuttaa ongelmia ja vakava tilanteen tarkastelu sekä kriisi on alkanut…
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kukaan muu kuin ammattilainen ei voi tehdä diagnoosia vaimosi mielenlaadusta. Siihen en aio ottaa muuta kantaa.
Mutta toivon, että saat asiasi ja lastesi asiat järjestymään parhain päin. Ja toivon, että itsekin haet apua itsellesi esimerkiksi kotipaikkasi mielenterveystoimistosta tai vastaavasta. Kyllä tämä kaikki on sinuunkin vaikuttanut. Ja on mun mielestä oikeutettua silloin hakea apua ja myöntää tarvitsevansa sitä.
Kirjoitit varsin rankkaa tekstiä, vastailit aika pitkälti omiin kysymyksiisi. Siksi luulenkin, että olet pohtinut tätä jo pitkään. Muutos (oli se sitten mikä tahansa muutos elämässä) on aina pelottavaa, kun ei voi olla varma lopputuloksesta. Omalla kohdallani olen huomannut, että useimmiten asioilla on tapana lutviutua ihan hyvin vaikken itsekään aina muista siihen uskoa. Enemmänkin se muutoksen aloittaminen on pelottavaa.
Uskoisin ja toivon, että, saat lastesi huoltajuuden (tai yhteishuoltajuuden), jos pystyt todistamaan hänen väkivaltaisuuden sinua kohtaan. Kirjoitit, ettet tiedä onko hän vahingoittanut lapsiaan, mutta kirjoitit myös ettei hän viihdy tai koe oloaan hyväksi kun joutuu lapsiaan hoitamaan. Voihan olla, että hän kokee itsensä epävarmaksi lastensa kanssa, pelkää lapsiaan tai muuta. Tätä on tietty ulkopuolisena paha mennä arvioimaan. Oletteko koskaan koettaneet keskustella, miksei hän kykene hoitamaan lapsianne? Onko lapsenne käyneet psykologin tai psykiatrin juttusilla? Ilmeisesti teidän kahden tilanne vaikuttaa lasten turvallisuuden tuntuun voimakkaasti. Näin ainakin ymmärsin kirjoituksestasi. Heillä on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja henkisesti tasapainoisiin vanhempiin. Suosittelisinkin, ennenkuin lapsille tulee selkeitä oireita turvattomuuden tunnusta, että lapsetkin pääsisivät juttelemaan asioistaan ammattilaisen kanssa. Vaikka he ovatkin pieniä vielä, ymmärtävät he kuitenkin sen, että kaikki ei teidän välillänne ole kunnossa. Lasten mielenterveys on mun mielestä tässä asiassa ensiarvoisen tärkeää pitää kunnossa. Pienten lasten ei ole terveellistä nähdä ja kuulla kuinka vanhemmat tappelevat. (Sen voin omalta kohdaltani kertoa, lapsena koettu turvattomuuden tunne vaikuttaa vieläkin vaikka ikää on jo 40 vuotta).
Toivon kuitenkin, että saatte ratkaistua asiat parhain päin. Oli se ratkaisu sitten avioero tai yhdessä kuntoutuminen. Kuulostit toki siltä, että ratkaisusi asian suhteen olet jo tehnyt ja hait ehkä tukea tälle päätökselle. Sen päätöksen voit tehdä vain sinä itse, punnittuasi asiat ja niiden haarat läpi. Olisi varmaan hyödyksi, jos vaimosi suostuisi itse hakemaan apua itselleen ja ongelmilleen, mutta sitä päätöstä kun ei hänen puolestaan kukaan muu voi tehdä. Suomessa kun ei voi toimittaa pakkohoitoon vasten tahtoaan. (Valitettavasti, voisin lisätä, mut se on vaan mun mielipide) Vaimosi, pitää itse haluta sitä ja muutosta elämäänsä. Mutta on helpompaa kieltää ongelmansa ja olla kuin mitään ongelmaa ei olisikaan, siitä mulla itselläni on paljon kokemusta.
Rohkeutta, sinulle, kohdata ongelmat ja muutokset joita päätöksesi tuo tullessaan.
Sinulla on yli kymmenen vuoden kokemus ja tuntemus vaimostasi, luonteestaan, tavoistaan toimia.
Ihailtavaa tuo tapa ja kyky hahmottaa tilannetta - vaikuttaa että sinulla kyky tai ainakin hyvä pyrkimys objektiiviseen asioiden pohtimiseen.
Maltti on valttia, luota vaan vaistoihisi ja kuule omia vaikutelmiasi.
Pikaratkaisuahan et täältä kysynytkään, koskei sellaista ole kun on kyse joka osapuolen hyvästä tulevaisuudesta, lasten edusta käsin varsinkin kun ajattelee,
maltilla suhtautuminen kantaa hyvää 'hedelmää'.
Voimia sinne varsinkin sinulle ja läheisillesikin.
Jokaisessa monimutkaisessa ihmisessä on häiriöitä, koettuna,ja/tai koettavissa lähellään jos voi/saa elää.
Häiriöillä on seurannaisvaikutuksia, jotka tunne-elämää koskettavina tekevät pähkinästä mielenkiintoisen.
Joo, onhan selvää, että olen kyllä katsonut kauan ja miettinyt paljon. Saatankin olla melko sinnikäs kaveri, mutta kuitenkin nykyään lasten hyvinvointi, lasten pahimpien kriisien pelko ja perinteisen perhemallin edut on estänyt minua eroamasta.
Emme tappele mielestäni mitenkään erityisen paljon. Tarpeeksi kumminkin, vaikka sanailee ja huutaa ne muutkin ihmiset. Sitä paitsi itse olen kyllä melko rajaava lasten edessä.
Tuo onkin vaikeaa tuo vaistojensa ja sydämensä kuuntelu. Välillä se sanoo toista ja välillä toista. Kyllä se nytkin kannustaisi lasten takia yrittämään ja taloudellisestikin olisi turvallista pysyä vuoden päästä valmistuvan vaimon kans kimpassa, jos se sais töitäkin.
Mutta kun minä en tiedä, onko hänellä miten vakava häiriö. En oikeasti tiedä miten silmittömästi hän minua pettää, vaiko onko niin tapahtunut vain hänen pahimpina häiriö- tai kriisihetkinä. Kuitenkin se totuus on olemassa, että ainakin maistissaan hän saattaa lähteä ravintolasta kenen tahansa mukaan. Se tuntuisi olevan täysin epänormaalia käytöstä, mitä ei voi selittää oman parisuhteen näivettymisellä. Esimerkiksi eräissä suurissa sukujuhlissa hän vain flirttaili monen nähden toisen tyypin kans ja sit ne keksivät tekosyyn käydä vähän kauempana. Minulle kerrottiin havainnoista ja menin kohta paikalle, missä ne olivat jo pussailemassa. Pointti oli, että vaimo voi tehdä täysin ajattelettamatta tätä ihan kenen tahansa silmien edessä, paitsi minun.
Näistä tapauksista kun sitten yritetään puhua, hän lukkiutuu tai saa raivarit. Ihan kahdestaan tai jopa ammattiauttajalla. Eron kannattavuutta tukisi se, että mahdollisesti hän ei ikinä muutu ja kyse on riittävän vakavasta ja pakkomielteisestä häiriöstä. Ei tulevaisuudessa tule ehkä asioista mitään, jos aina joutuu epäilemään. Eihän hän voisi koskaan lähteä ravintolaankaan, tai yleensä minnekään ilman vahtimista, ja ketään ei kannata alkaa vahtia. Se on ajan tuhlausta. Eli en yrittäisi koskaan olevinani omistaa toista ihmistä tai hänen tekemistään/käyttäytymistään.
Hänen kanssaan kyllä tulisi toimeen, jos tuo sairaalloinen seksuaalikäyttäytyminen ja siihen liittyvä pakkotoiminta ja valehtelu jäisi pois. Muuten hänen luonteenpiirteisiinsä voi yrittää vaikuttaa ymmärtävästi ja tukevasti. Mutta mitenhän patologinen oire on kyseessä, onkohan hänelle joskus (esim. nuorena sattunut jotain ikävää seksuaalisuuden kanssa..? Olen lukenut eri lähteistä, että traumaattinen seksuaalikokemus voisi mahdollisesti aiheuttaa aikuisena pakkomiellettä tai pakottavaa kaavamaista käyttäytymistä? Tosin sanoen siis korostunutta seksuaalisuutta.
Sitä en tiedä, mitä hän on sanonut niille pettämiskumppaneille, jotka ovat tienneet hänen olevan naimisissa ja perheenäiti. Ei tietenkään välttämättä mitään, mutta todennäköisesti ehkä joillekin hän on selittänyt syyksi aviosuhteensa tilaa. En voi väittää, että onni aina kukoistaisi, niin kuin ei kellään muullakaan varmasti aina tee. Mutta aika selvää on, että suurimmat ongelmat ovat hänessä itsessään ja itsetunnossaan tai persoonassaan. Hän onkin usein perheneuvojalla sanonut, että hänellä on aina paha olla, eikä osaa selittää miksi. Se tyytymättömyys ja paha olo on minusta siis enemmänkin kroonista ja patologista. Aika paljon sanottu, mutta usein en usko, että hän olisi kovinkaan paremminvoiva kenenkään muunkaan kanssa. Ei ole koskaan ollutkaan muunlainen.
Ja yksi vaikeimmista kohdista tässä on se, että monesti minusta hän ei ole ns. tervemielinen aikuinen. Toivon usein, että saisin elää positiivisessa ja kannustavassa suhteessa. Silloin olisi voimiakin tehdä enemmän töitä asioiden eteen. Ja ikävä kyllä, unelmoin myös positiivisemmasta ihmisestä. Yksi perheterapeuttikin sanoi arvoituksellisesti vaimosta, että hänestä ei tule mieleen perinteinen äitityyppi. Joo, ei tarvitse tietenkään tullakaan, pitäähän vaimossa ja äidissä olla myös rakastajatarta ja ehkä tuhmaa tyttöä. Mutta luulen, että myös vaimosta hieman toisinaan huokuva kireys tai lievä pehmeyden näkymättömyys vaikuttaa myös olemukseen.
Häpeän tunnetta olen vaimoni takia sietänyt siellä täällä, eikä se ole edes pahinta. Häpeää siitä, että olen tuollaisen naisen kanssa. Tietysti joku satunnainen voisi yrittää pilkata, että mikä mies olet, kun vaimo ei kotona saa tarpeeksi. Ei ole kuitenkaan siitä kyse.
Piirteet, mitkä tukisivat lähinnä epäsosiaalista persoonallisuushäiriöitä (APD):
"Kantaja ei ymmärrä toisten tunteita tai erillisyyttä omasta itsestä samoin kuin muut, tai vaihtoehtoisesti ei kykene ottamaan niitä huomioon tavalliseen tapaan. Hän voi olla älykäs ja ymmärtää käytöstavat sääntöinä, mutta ei pysty samastumaan niihin tunteiden tasolla. Hän ei pysty yleistämään käytössääntöjä tai toimimaan vastavuoroisesti, vaan toimii suoran, yksilöllisen, hetkellisen etunsa hyväksi."
Minusta hän ei ymmärrä minun tunteita tekojensa seurauksina. Ja tuntuu, kuin hänelle olisi usein vaikeaa käyttäytyä vastavuoroisesti esim. lasten hoidossa tai ajan käytössä.
Lisäksi nämä APD:n määritelmät, jotka ovat kuin tarkka ja liioittelematon analyysi vaimoni tuhoa aiheuttavista ominaisuuksista:
- Kykenemättömyys toimia sosiaalisten normien tai lakien mukaisesti
- Petollisuus, joka ilmenee jatkuvana valehteluna tai muiden huijaamisena oman hyödyn tai nautinnon vuoksi
- Vastuuttomuus, impulsiivisuus tai kykenemättömyys suunnitella elämää eteenpäin
- Ärtyneisyys ja aggressiivisuus, joka esiintyy väkivaltaisuutena
- Katumuksen puute, joka esiintyy piittaamattomuutena tai kykenemättömyytenä ymmärtää loukanneensa tai kohdelleensa väärin muita tai varastaneensa heiltä
Sitten epäsuorasti, esim. pettämiskeikkojen alibijärjestely:
- Muiden ihmisten hyväksikäyttö
Ainoastaan tämä ei kummemmin mätsää:
- Piittaamattomuus omasta tai muiden turvallisuudesta
"APD sekoitetaan usein psykoanalyysin kautta narsismiin."
Aivan, vaimoni ei ole sellainen huomiohakuinen, alistava ja pätemistarpeinen narsisti. Vaikka en tosin tiedä, liittyykö noihin pettämisiin tarkoituksellista minun lyttäämistä.
Mutta melko synkkää, jos vaimoni ja lasteni äiti onkin APD-tapaus. Se on ahdistavaa, jos noin läheisellä ihmisellä on sellainen pimeä puoli ja salattu pakkomielteinen valhemaailma osana minun ja lasteni todellisuutta. Pahinta siinä on se, mitä kaikkea se aiheuttaa, koska ongelmia ja kärsimystä se kyllä aiheuttaa. Psykopatiahan on yksi APD:n kovempi muoto, mutta siitä ei varmasti ole kyse. Olen lukenut näistä aiheista, mutta olen täysin epäpätevä maallikko. Tosin mulla on aivot ja päättelyky.
Huomioin kyllä senkin, että usein persoonallisuushäiriötapauksessa on piirteitä useammasta persoonallisuushäiriöluokasta. Mutta kun tuo APD sopisi kuin nakutettu, siltikin, vaikka yksilöissä on eroja. Ja mikä taas ihmeellisintä, vasta nyt olen lähempänä todellisuutta kuin koskaan. Takavuosiltakin tulee välähdyksiä eri tilanteista ja ihmisten ohimenneistä sanoista, jotka saavat vasta nyt selityksen! Liittyen siis vaimoni tekemisiin.
"Epäsosiaaliset ihmiset käyttäytyvät usein nuoresta saakka normeja rikkovasti. Heille on luonteenomaista huono stressinsietokyky, toistuva piittaamattomuus ja toisten oikeuksien loukkaaminen tuntematta syyllisyyttä tai katumusta. He ovat leväperäisiä, epäluotettavia, impulsiivisia, manipuloivia ja kyvyttömiä noudattamaan yhteisiä sopimuksia. He käyttävät toisia hyväksi ja ovat vailla vastuuntuntoa ja empatiataitoja. Kun he aiheuttavat vahinkoa toiselle, he eivät kadu tekojaan. Katumattomuus ilmenee välinpitämättömyytenä ja näennäisesti uskottavien mutta sepitettyjen selitysten tarjoamisena."
Kaikki muu taas ihan nappiin. Ainoastaan tuo manipulointi ei ole kovin vahvana esillä.
"Epävakaata persoonallisuutta on aiemmin kutsuttu rajatilaoireyhtymäksi. Ihmisen mieliala, minäkuva, ihmissuhteet ja käyttäytyminen ovat hyvin vaihtelevia ja epävakaita. Heillä ei ole juurikaan kykyä sietää ahdistusta, vaikeuksia tai yksin oloa. Tyhjyyden ja hajoamisen tuntemukset ovat yleisiä. Heidän identiteettinsä on muotoutumaton ja muistuttaa pienen lapsen emotionaalista kokemista."
Selitys sille, miksi vaimollani on erilaisen olemuksen kausia? Nyt hänellä hieman sellainen ennen näkemätön vaihe, että paijaa ja lepertelee PALJON lapsille ja pysyy yllättävän rauhallisena. Se ei ole ollut muistaakseni kuin pari kuukautta. Olen ihmetellyt selvää käyttäytymisen muuttumista. Syy voi olla tietysti eron uhkassa. Jossain vaiheessa hän oli jotenkin "teini", kun hänellä on nuoria opiskelukavereita. Hänen puhetapansa muuttui ja hän alkoi pukeutua ja meikata kuten parikymppiset. Näitä on joitakin muita selviä muutoksia, joita joku muukin on ihmetellyt. Ja tuo yksinolon ahdistus, se on ollut aina. Hän tarvitsee yleensä aina seuraa, varsinkin jos minä olen poissa. Yleensä lähinnä sukulaisista. Eihän siinä ole mitään pahaa, mutta taitaa selvästi johtua siitä, ettei voi jäädä lasten kanssa yksin monestikaan edes muutamaksi tunniksi. Jos ei seuraa ei löydykään, hän saattaa soitella sitten minulle vähän väliä, vaikka olisin poissa vain muutaman tunnin.
"Ihmissuhteissaan ja seksuaalisuudessaan he ovat kiihkeitä, epävakaita, takertuvia sekä vaativia ja heidän tunnetilansa vaihtelevat herkästi äärimmäisestä ihailusta ja hullaantumisesta torjuvaan mitätöintiin ja raivoon. Heillä voi olla runsaasti intensiivisiä ja kiihkeitä ihmissuhteita. Epävakailla ihmisillä on taipumus toimia harkitsemattomasti ja hetken mielijohteesta, jolloin uskottomuuskin on yleistä. Heillä saattaa esiintyä lyhyitä psykoottisia kausia ja itsetuhoisuutta."
Kappas vaan. Suurinta osaa noista piirteistä ei tarvitse enää toistaa tuhannen kerran, mutta esim. tuo takertuvaisuus ilmenee juuri yksinolon sietämättömyytenä. Ja kun elimme tapailun alkuvuosia, hän ei meinannut välillä päästää minua lähtemään asunnostaan. Hän kävi raivolla päälle, jos halusin olla vaikka seuraavan yön kotonani yksin. Ja tuo itsetuhoisuus, kun hänellä ei ole ollut jonain hetkenä vakikumppania, hän on ollut poikkeuksellisen masentunut ja synkkä. Voi olla, että suhde minun kanssani on antanut hänelle tukea ripustautumiseen ja kenttää elää kevyemmällä mielellä. Tottakai hänellä on ollut aina hyvin levoton sukupuolielämä, varsinkin jos minä en ole juurikaan ollut kuvioissa. Mutta harvoin hänen suhteensa ovat kestäneet kovinkaan kauan.
Mitähän minä tekisin, mistä saan oikeasti apua ratkaisuun? Järki sanoo, että minun pitää erota, mutta en sitä jos lapset voivat jäädä äidilleen. sen nyt varmaan jokainen ymmärtää. Jonkun mielestä voin liioitella, mutta minusta tuntuu kuin lapset jäisivät suden suuhun kehittymään. Onhan asiassa vielä toki sekin puoli, että vaimonikin on inhimillinen ihminen. Eihän kaikki ole niin mustavalkoista. Se on kuitenkin tosiasia, että että nämä ongelmat ovat olemassa ja todennäköisesti lapsille tulee tästä haittaa tavalla tai toisella. Ja kun on sekin, että miten todistaisin sosiaalilautakunnan käsittelyssä millainen vaimoni on? Jossain valossa niitä ongelmia ei voi kovin moni havaita, ellei elä tässä perheessä ja suhteessa, tai jossain kohtaa lähipiiriä. Mutta edes minun sukuni ei tiedä mitään asioista. En ole puhunut heille mitään negatiivista, pidän ongelmia piilossa. Ja vaimoni saattaa pahimmillaan vetää sitä linjaa, että ongelma on minun päässä. Mikä olisi hyvin tavallista.
Jos päädyn eroon, en halua leimata vaimoani tai vaikeuttaa hänen elämäänsä. En ole katkera tai vihainen. Haluan kaikille hyvää, mutta miten sen tehdä, jos vaimoni ei välttämättä edes tajua omia ongelmiaan?? Jos kyse on persoonallisuushäiriöstä, sellainen ei itse tajua, vaan vika tai syyt on yleensä muualla tai keksittyjä.
Mitenhän ja missä tällaisen persoonallisuushäiriötestin voisi tehdä? Ja onko testit luotettavia? Entäs jos testi ei ylitä diagnoosirajaa? Sinänsä se olisi hyvä, mutta ei muuttaisi vaimoa tervemielisemmäksi. Tosin vaimon saaminen sinne testiin ja tilanteensa tajuaminen olisi ihan eri asia. En halua erota, jos lapset jäävät äidilleen. Minusta nämä oireet on riittävän vakavia vaikuttamaan heihin. Minulla ei olisi erotilanteessa itsekkäät tai omakunnialliset syyt lasten suhteen, vaan parhaaksi näkemäni.
Sorry tyylini itse vastailla kysymyksiini ja listata tietoa (lähteenä pääosin eena Hattunen, kliininen seksologi (vaativa erityistaso). Mutta saan ajatuksiani selkeämmäksi ja oivallan sekä käsittelen samalla asioita. Tämäkin on terapiaa. Kiitos jos jaksoitte lukea. Ja vielä enemmän, jos kerrotte omia näkemyksiä/kokemuksia.
Nyt lyhyesti vaan.
Ajatuksenjuoksuasi on selkeä seurata.
Tuo miete liittyen vaimon saamisesta häiriöanalyysitestiin,
se vaatii paljon yhteistyökykyä vaimon taholta.
Kun hän aistii, että hänen terveytensä on asetettu kyseenalaiseksi,
vastustus tulee olemaan - tunnet nahoissasi tavalla tai toisella.
Auttaako/auttaisiko se sinua tilanteessa, joka jollekin toiselle olisi kestämätön sietää?
Hatun noston arvoinen paneutuminen alan kirjallisuudenkin kautta(Hattunen),
saa tsemppaaman sinua lisää;
vaikeus todistaa jollekin toiselle ulkopuoliselle taholle
liittyy vaikeuteen löytää sellainen ulkopuolinen taho, johon vaimolla ei olisi kytköksiä eli ettei tieto pääsisi vuotamaan hänen korviinsa - siis se että koetat todentaa hänen häiriökäyttäytymisensä todeksi.
Toisaalta avoimin kortein pelaaminen vahvistaa sinun asemaasi;
salatut kuviot kyllä paljastuvat ajan oloon - mutta
kysymyksen olennainen osio
kuinka kauan lapsenne ovat hänen esimerkkinsä vaikutuspiirissä?
Huomaathan että sinun osuutesi on vahvempi - pyrit lojaaliuteen perhettä kohtaan - ja se elementti
on lapsille olennainen(lapsi pyrkii suojaamaan omaa kotia).
Vaimosi intressit puolestaan ovat lapsiesi kannalta lasten asemaa heikentävät.
Ota hyvä asianajaja - sellainen jolla hyvä tuntemus perhedynamiikasta - jos
sinulla ei ole talous trapetsilla.
Ala valmistautua tilanteeseen jossa irtautuminen alkaa olla konkretiaa myös lasten mielissä.
Et maininnut minkä ikäisiä he ovat.
Tilanteen sietäminen vuosia kysyy sinulta kapasiteettia koota todistusaineistoa vaimoasi vastaan, ja lasten kasvaessa murrosiästä kohta aikuisuuteen on hyvä sauma tehdä ratkaiseva liike.
Muista, että tuo huolenpito joka tekstistäsi huokuu, luo lapsillesi enemmän vahvuutta kuin vaimosi koskaan kykenee luomaan.
Pyrkimyksesi joka tahon kannalta hyvään lopputulokseen osoittaa sinun olevan luotettava kumppani ja lasten etua suojaava isä.
erakoksiko kirjoitti 5.10.2011 13:42
Tuo miete liittyen vaimon saamisesta häiriöanalyysitestiin,
se vaatii paljon yhteistyökykyä vaimon taholta.
Kun hän aistii, että hänen terveytensä on asetettu kyseenalaiseksi,
vastustus tulee olemaan - tunnet nahoissasi tavalla tai toisella.vaikeus todistaa jollekin toiselle ulkopuoliselle taholle
liittyy vaikeuteen löytää sellainen ulkopuolinen taho, johon vaimolla ei olisi kytköksiä eli ettei tieto pääsisi vuotamaan hänen korviinsa - siis se että koetat todentaa hänen häiriökäyttäytymisensä todeksi.Toisaalta avoimin kortein pelaaminen vahvistaa sinun asemaasi;
salatut kuviot kyllä paljastuvat ajan oloon - mutta
kysymyksen olennainen osio
kuinka kauan lapsenne ovat hänen esimerkkinsä vaikutuspiirissä?
Huomaathan että sinun osuutesi on vahvempi - pyrit lojaaliuteen perhettä kohtaanVaimosi intressit puolestaan ovat lapsiesi kannalta lasten asemaa heikentävät.
Ota hyvä asianajaja - sellainen jolla hyvä tuntemus perhedynamiikasta - jos
sinulla ei ole talous trapetsilla.Et maininnut minkä ikäisiä he ovat.
Tilanteen sietäminen vuosia kysyy sinulta kapasiteettia koota todistusaineistoa vaimoasi vastaan, ja lasten kasvaessa murrosiästä kohta aikuisuuteen on hyvä sauma tehdä ratkaiseva liike.
Aivan. Mutta ongelmat olisivatkin juuri nuo, että miten saada vaimo testiin ja onko testi luotettava. Ne edes vähän pätevät testit kun ovat ehkä melko pitkiä ja moniosaisia. Lisäksi kai niihin liittyy muitakin "todistajia" vaimon piirteistä ja esim. vaimon sukulainen ei välttämättä lähde hänen haitakseen todistamaan. Ja miten todistan häiriökäyttäytymisen? En ole pelkkien kihelmöintien takia mennyt lääkäriin, kun taas vaimollani on lääkärintodistus siitä yhdestä lyönnistäni, minkä selitin tuossa aikaisemmin. Siinä on jo melko leimaava ja yksipuolinen todiste minun puheita vastaan.
Tosin vaimo ei perheneuvojalla kiistänyt mitään, mitä olen hänen kertonut tehneen tai miten käyttäytyneen. Päinvastoin hänen suuttumuksensa ja muu käytös vain todisti neuvojalle puheeni todellisiksi ja neuvoja sanoi ymmärtävänsä minua erittäin hyvin. Mutta perheneuvonta on luottamuksellista, eikä se voi kertoa mitään käräjille tai sosiaalilautakuntaan havainnoistaan ilman molempien suostumusta. Eikä heillä muutenkaan ole kai tapana käsitellä ihmisten asioita muissa tarkoituksissa.
Miten ihmeessä voisin todistaa vaimon epänormaalin pettämis- ja väkivaltaisen käyttäytymisen viranomaisille, kun hänellä on se lääkärintodistuskin. Ja sen, mitä lapsetkin ovat jouutuneet kokemaan äidin poissaoloista ja käyttäymisen aiheuttamista ongelmista perheen ilmapiiriin? sen hän on myöntänyt, että on huono vaimo, mutta äiteyttään hän ei salli arvosteltavan tippaakaan. Eikä tässä sitä oikeastaan tehdäkään, vaan otetaan esille kokonaisuus. Hän ei aio kuulemma ikinä erota lapsistaan, kun on kantanut niitä sisällään raskausajan. Ymmärrän pointin, mutta se ei ole ratkaiseva tekijä, minkä perheneuvojakin hänelle sanoi.
Ja joo, talous on tramboliinilla, en näkisi mahdollisuuksia lähteä asianajaja-sotaan. Kun kysyit, niin mainitsin tuossa alussa, että lapset ovat 3 ja 4. Niin pieniä vasta, ei murrosiästä tietoakaan. Tosin 3v on se suojaikä, että sen alle olevat lapset määrätään erossa automaattisesti äidilleen, jollei äiti ole selvästi kyvytön hoitamaan. Siinä mielessä ainakin se raja on tieltäni poissa.
Vaimoni on ollut ihan viime aikoina epäilyttävän ja ennen näkemättömän rauhallinen ja osallistuva varsinkin lapsien suhteen. En tiedä, onko se taas yksi käyttäytymismuutos tai moodi, vai onko jonkinlaista feikkausta ja jopa manipulointia tilanteesta johtuen. Ja voihan se olla aitoakin tsemppaamista, ei sitä kukaan tiedä. Mutta tässä "odotankin" milloin seuraavan kerran taas ilmenee oireilua. Olemme yhdessä hieman vähentäneet alkoholin käyttöä, koska se tekee vain hyvää. Ja minusta tuntuu, että alkoholin säännöllisempi käyttö tai yhden kerran isompi määrä aktivoi vaimon pimeitä puolia.
Jos jatkan yhdessä, on kyllä melko varmaa, että ennemmin tai myöhemmin hän taas ampuu siihen häiriintyneeseen seksuaalikäyttäytymiseen. Ja arki on välillä sietämätöntä, kun pitäisi antaa erilaisia huomioita vaimolle aidosti, vaikka en tiedä miten valheellinen, teennäinen tai häiriintynyt hänen tajuntansa on. Ja voihan olla, että hän jopa kokee aidosti kaikkia tunneasioita, mutta sitten hetkessä taas tilalle tulee jotain häiriötä. Kuka näistä tietää. Ja toisaalta olen sitä mieltä, ettei hänessä ole ollut koskaan merkkejä ihan kaikista tunteista. Esim. katumus, empatia loukattua kumppania kohtaan tai jonkinlainen häpeä ovat mielestäni puuttuneet, vaikka olen tuntenut hänet niin pitkään ja nähnyt vaikka missä tilanteissa.
Tuo vaimon pettämiskäyttäytyminen omaa mieskumppaniaan kohtaan on mietityttänyt myös siinä mielessä, että hänen isänsä on nyttemmin lopettanut alkoholisti ja hänen isä-suhteensa on ollut huono jo varhaislapsuudesta aina varhaisaikuisuuteen, kunnes isä raitistui. Onhan alan kirjallisuudessakin mainittu yhdeksi tekijäksi juuri tuo. Lisäksi hänen suvussaan on ollut myös. mm. persoonallisuushäiriötä tai jopa psykopaattisuutta. Ei tosin ihan lapsuuden ydinperheessä.
Ikävä kyllä nyt joudun seuraamaan ja tarkkailemaan hänen käyttäytymistään hyvin tarkasti. Psykologi mulla on viikon päästä ja kunnan sosiaalitoimen perheneuvottelijan aika varmistuu myöhemmin. Sekin keskustelu on luottamuksellinen, mutta nyt kyselen yksin ammattilaisen arvioita ja näkemyksiä. Sen kyllä tiedän, että joillekin ihan minkä tahansa alan tahoille on kauhistus alkaa käsitellä persoonallisuushäiriöasioita, koska ne ovat äkkisiltään niin vaikeita niiden toteamisen ja käsittelyn suhteen. Eniten pelottaa se, etten saa asialleni sellaista tarttumapintaa tai hyväksyntää, vaan asioille aletaan vaan sanoa, että "niin". Siten kävi yhdellä perheneuvojalla, jolla kävin kerran yksin. Ei sieltä osattu sanoa juuri mitään. Toistettiin vaan, että "niin, nämä on vaikeita asioita".
Uskon tosin, etten ole kovin epäilyttävä ja motiivini näkyvät aidoiksi. Luulisin, että aito huoleni huomataan. Ja jos homma päätyy lähihuoltajuusneuvotteluun sosiaalitoimen kans, niin nähtäväksi jää miten vaimoni sen handlaa. Hän on aikaisemmin ollut niin paljastuva, eikä suinkaan sellainen viilipyttymäinen huippuälykäs taktikoija, kuten jotkut vähän samoin käyttäytyvät osaavat olla. En usko, että hän pystyy kauheasti muuntelemaan totuutta, vaikka saattaa onnistua mustamaalaamaan minua ja vääristelemään luonnettani sen lääkärintodistuksensakin kanssa. Vaan nähtäväksi jää, jos mennään sinne asti. Sekin on ratkaisevaa miten hän toimii, kiistääkö väkivaltaisuutensa ja impulsiiviset pettämiset, tai muunteleeko niiden oikeellisuutta. Ja vastustaako ehdottomasti aiheuttavansa/aiheuttaneensa haittaa, uhkaa ja epätietoisuutta lasten mieliin. Mulla ei ole mitään todisteita, kuin ainoastaan liuta nimiä ja summittaisia poissaolotapahtumia lasten reaktioineen. Lisäksi minun on vaikea todistaa vaimon uskomattoman nopeaa impulssiherkkyyttä.
Yhtenä esimerkkinä pahimmasta tapauksesta, olimme kerran seurueessa ravintolassa. Vaimoni humaltui vahvasti normaaliin tapaansa illanvietossa, eikä pysynyt enää kovinkaan tolpillaan. Seurueemme pyysi häntä menemään taksilla kotiin nukkumaan ja niin tapahtui. Paitsi, että hän saattoi mennä toisen ravintolan kautta tai soittaa mukaansa jonkun tyypin. Tulin itse kotiin ehkä korkeintaan pari tuntia myöhemmin ja meidän ovesta tuli joku tuntematon tyyppi ulos. Oli aika selvä tapaus. Vaan juuri tällaiset vaimoni saattaa kiistää ja yrittää leimata minun olevan vainoharhainen. Hän on joskus kiistänyt jonkun tapauksen haukkunut minut hulluksi, mutta puolueettomalta muualta olen kuullut hänen hypänneen sittenkin juuri silläkin kerralla seksiin.
Melko selväähän on, että lähinnä ihmeitä tässä pitäis tapahtua.
Becks kirjoitti 10.10.2011 12:5
Aivan. Mutta ongelmat olisivatkin juuri nuo, että miten saada vaimo testiin ja onko testi luotettava. Ne edes vähän pätevät testit kun ovat ehkä melko pitkiä ja moniosaisia. Lisäksi kai niihin liittyy muitakin "todistajia" vaimon piirteistä ja esim. vaimon sukulainen ei välttämättä lähde hänen haitakseen todistamaan. Ja miten todistan häiriökäyttäytymisen? En ole pelkkien kihelmöintien takia mennyt lääkäriin, kun taas vaimollani on lääkärintodistus siitä yhdestä lyönnistäni, minkä selitin tuossa aikaisemmin. Siinä on jo melko leimaava ja yksipuolinen todiste minun puheita vastaan.
Tosin vaimo ei perheneuvojalla kiistänyt mitään, mitä olen hänen kertonut tehneen tai miten käyttäytyneen. Päinvastoin hänen suuttumuksensa ja muu käytös vain todisti neuvojalle puheeni todellisiksi ja neuvoja sanoi ymmärtävänsä minua erittäin hyvin. Mutta perheneuvonta on luottamuksellista, eikä se voi kertoa mitään käräjille tai sosiaalilautakuntaan havainnoistaan ilman molempien suostumusta. Eikä heillä muutenkaan ole kai tapana käsitellä ihmisten asioita muissa tarkoituksissa.
Miten ihmeessä voisin todistaa vaimon epänormaalin pettämis- ja väkivaltaisen käyttäytymisen viranomaisille, kun hänellä on se lääkärintodistuskin. Ja sen, mitä lapsetkin ovat jouutuneet kokemaan äidin poissaoloista ja käyttäymisen aiheuttamista ongelmista perheen ilmapiiriin? sen hän on myöntänyt, että on huono vaimo, mutta äiteyttään hän ei salli arvosteltavan tippaakaan. Eikä tässä sitä oikeastaan tehdäkään, vaan otetaan esille kokonaisuus. Hän ei aio kuulemma ikinä erota lapsistaan, kun on kantanut niitä sisällään raskausajan. Ymmärrän pointin, mutta se ei ole ratkaiseva tekijä, minkä perheneuvojakin hänelle sanoi.
Ja joo, talous on tramboliinilla, en näkisi mahdollisuuksia lähteä asianajaja-sotaan. Kun kysyit, niin mainitsin tuossa alussa, että lapset ovat 3 ja 4. Niin pieniä vasta, ei murrosiästä tietoakaan. Tosin 3v on se suojaikä, että sen alle olevat lapset määrätään erossa automaattisesti äidilleen, jollei äiti ole selvästi kyvytön hoitamaan. Siinä mielessä ainakin se raja on tieltäni poissa.
Vaimoni on ollut ihan viime aikoina epäilyttävän ja ennen näkemättömän rauhallinen ja osallistuva varsinkin lapsien suhteen. En tiedä, onko se taas yksi käyttäytymismuutos tai moodi, vai onko jonkinlaista feikkausta ja jopa manipulointia tilanteesta johtuen. Ja voihan se olla aitoakin tsemppaamista, ei sitä kukaan tiedä. Mutta tässä "odotankin" milloin seuraavan kerran taas ilmenee oireilua. Olemme yhdessä hieman vähentäneet alkoholin käyttöä, koska se tekee vain hyvää. Ja minusta tuntuu, että alkoholin säännöllisempi käyttö tai yhden kerran isompi määrä aktivoi vaimon pimeitä puolia.
Jos jatkan yhdessä, on kyllä melko varmaa, että ennemmin tai myöhemmin hän taas ampuu siihen häiriintyneeseen seksuaalikäyttäytymiseen. Ja arki on välillä sietämätöntä, kun pitäisi antaa erilaisia huomioita vaimolle aidosti, vaikka en tiedä miten valheellinen, teennäinen tai häiriintynyt hänen tajuntansa on. Ja voihan olla, että hän jopa kokee aidosti kaikkia tunneasioita, mutta sitten hetkessä taas tilalle tulee jotain häiriötä. Kuka näistä tietää. Ja toisaalta olen sitä mieltä, ettei hänessä ole ollut koskaan merkkejä ihan kaikista tunteista. Esim. katumus, empatia loukattua kumppania kohtaan tai jonkinlainen häpeä ovat mielestäni puuttuneet, vaikka olen tuntenut hänet niin pitkään ja nähnyt vaikka missä tilanteissa.
Tuo vaimon pettämiskäyttäytyminen omaa mieskumppaniaan kohtaan on mietityttänyt myös siinä mielessä, että hänen isänsä on nyttemmin lopettanut alkoholisti ja hänen isä-suhteensa on ollut huono jo varhaislapsuudesta aina varhaisaikuisuuteen, kunnes isä raitistui. Onhan alan kirjallisuudessakin mainittu yhdeksi tekijäksi juuri tuo. Lisäksi hänen suvussaan on ollut myös. mm. persoonallisuushäiriötä tai jopa psykopaattisuutta. Ei tosin ihan lapsuuden ydinperheessä.
Ikävä kyllä nyt joudun seuraamaan ja tarkkailemaan hänen käyttäytymistään hyvin tarkasti. Psykologi mulla on viikon päästä ja kunnan sosiaalitoimen perheneuvottelijan aika varmistuu myöhemmin. Sekin keskustelu on luottamuksellinen, mutta nyt kyselen yksin ammattilaisen arvioita ja näkemyksiä. Sen kyllä tiedän, että joillekin ihan minkä tahansa alan tahoille on kauhistus alkaa käsitellä persoonallisuushäiriöasioita, koska ne ovat äkkisiltään niin vaikeita niiden toteamisen ja käsittelyn suhteen. Eniten pelottaa se, etten saa asialleni sellaista tarttumapintaa tai hyväksyntää, vaan asioille aletaan vaan sanoa, että "niin". Siten kävi yhdellä perheneuvojalla, jolla kävin kerran yksin. Ei sieltä osattu sanoa juuri mitään. Toistettiin vaan, että "niin, nämä on vaikeita asioita".
Uskon tosin, etten ole kovin epäilyttävä ja motiivini näkyvät aidoiksi. Luulisin, että aito huoleni huomataan. Ja jos homma päätyy lähihuoltajuusneuvotteluun sosiaalitoimen kans, niin nähtäväksi jää miten vaimoni sen handlaa. Hän on aikaisemmin ollut niin paljastuva, eikä suinkaan sellainen viilipyttymäinen huippuälykäs taktikoija, kuten jotkut vähän samoin käyttäytyvät osaavat olla. En usko, että hän pystyy kauheasti muuntelemaan totuutta, vaikka saattaa onnistua mustamaalaamaan minua ja vääristelemään luonnettani sen lääkärintodistuksensakin kanssa. Vaan nähtäväksi jää, jos mennään sinne asti. Sekin on ratkaisevaa miten hän toimii, kiistääkö väkivaltaisuutensa ja impulsiiviset pettämiset, tai muunteleeko niiden oikeellisuutta. Ja vastustaako ehdottomasti aiheuttavansa/aiheuttaneensa haittaa, uhkaa ja epätietoisuutta lasten mieliin. Mulla ei ole mitään todisteita, kuin ainoastaan liuta nimiä ja summittaisia poissaolotapahtumia lasten reaktioineen. Lisäksi minun on vaikea todistaa vaimon uskomattoman nopeaa impulssiherkkyyttä.
Yhtenä esimerkkinä pahimmasta tapauksesta, olimme kerran seurueessa ravintolassa. Vaimoni humaltui vahvasti normaaliin tapaansa illanvietossa, eikä pysynyt enää kovinkaan tolpillaan. Seurueemme pyysi häntä menemään taksilla kotiin nukkumaan ja niin tapahtui. Paitsi, että hän saattoi mennä toisen ravintolan kautta tai soittaa mukaansa jonkun tyypin. Tulin itse kotiin ehkä korkeintaan pari tuntia myöhemmin ja meidän ovesta tuli joku tuntematon tyyppi ulos. Oli aika selvä tapaus. Vaan juuri tällaiset vaimoni saattaa kiistää ja yrittää leimata minun olevan vainoharhainen. Hän on joskus kiistänyt jonkun tapauksen haukkunut minut hulluksi, mutta puolueettomalta muualta olen kuullut hänen hypänneen sittenkin juuri silläkin kerralla seksiin.
Melko selväähän on, että lähinnä ihmeitä tässä pitäis tapahtua.
Lapset ovat nyt vielä niin pieniä, että parasta olisi löytää enemmän yhteisymmärrystä vaimosi kanssa. Koetko miten hankalaksi läheisen kanssakäymisen, tarkoitan ihan ajatusten jakamisen tasollakin?
Olisiko mahdollista löytää uusi näkökulma suhteeseenne?
Ihmisen tunteminenhan on koko elämäniän pituinen matka.
Onko tapahtunut jotain anteeksiantamatonta, jotain mikä estää hyvän, yhteisen hyvän kokemisen?
Kunnioitat itseäsi ja häntäkin vaikka hänessä vaikuttaa olevan piirteitä, joita aika vaan voi hioa - kokemukset - kantapääkokemukset - pettymykset niissä liiton ulkopuolisissa ihmiskuvioissa - toivottavasti ei fyysinen sairastuminen tai vammautuminen - mutta sinun vaikutuspiirisi ulkopuolella olevat asiat seikat ja ihmiset - sitä kautta toivon ylläpitäminen - onko se sinulle pettymys -? olisiko? ellei ilmaannu jotain tapahtumaa, joka avaisi jotain teidän keskinäisissä väleissänne jumiutunutta jonkinlaiseen uuteen vaiheeseen?
Jos et voi satsata välittömään lastesi tilanteen kannalta parempaan johtavaan 'projektiin', voinet satsata omien voimavarojesi ylläpitämiseen tai vahvistamiseenkin, jolla
varmistat ettei vaimosi pääse tekemään liian suuria ylilyöntejä liittyen lasten kasvamiseen?
Olisiko mahdollista(tai sinulle motiivia siihen) jotenkin 'uudella' jollain, mikä se sitten olisikin, koettaa saavuttaa naisesi itsellesi kokonaan?
Eli onko jotain, suhteessaanne, sinussa tai olosuhteissa, jotain sellaista mikä ylläpitää naista ulkopuolisissa jutuissa - onko jotain jota voisi pohtia - jotain pienintäkään itua mistä kaikki ulkopuoliset kuviot lähteneet käyntiin -?
Ero on kuin kuolema.
Jos ei voi kuolla(irtautua suhteesta), vaihtoehtohan on suostua elämään suhteen karikoista huolimatta.
Persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa voi olla vaikea löytää rakentavaa vuorovaikutusta, jos oma asenne tökkii liian pahasti vastaan. Jos niin on, kuinka käsitellä omaa asennetta niin että se ei töki eikä tykitätukehduttavasti? Mitä kirjoitit, kuvasi että asennehankaluutta on vaimosi puolella enemmän mutta jos oman asenteesi purkamisen kautta alkaisi purkautua jotain hänenkin asenteissaan?
Erakoksiko kirjoitti: Lapset ovat nyt vielä niin pieniä, että parasta olisi löytää enemmän yhteisymmärrystä vaimosi kanssa. Koetko miten hankalaksi läheisen kanssakäymisen, tarkoitan ihan ajatusten jakamisen tasollakin?
- Koen sen hyvin hankalaksi. Tuntuu sittenkin, että vaimoni yrittää myös manipuloida. Eikä hänen kanssaan ole saavutettu minkäänlaisia tuloksia keskustelemalla kaksin tai ammattiauttajalla. Hän vain suuttuu ja kokee, että häntä syyllistetään suotta eikä hän näe käyttäytymisessään mitään väärää. Haukkuu vaan sosiaaliset normit ja yhteiskunnalliset "käyttäytymispakotteet", eikä osoita mitään merkkiä empatiasta tai käyttäytymisensä vaikutuksista minuun tai lapsiin. Hän ei yleensä kestä ollenkaan keskustelua taipumuksistaan tai niiden ehkäisemisestä. Varsinkin kahden kesken hän alkaa ihan asiallisen keskustelun alettua vaan haukkumaan ja syyllistämään minua ja tekee sen tyyliin "sinä olet sairas", "sinä näät minussa vaan huonot puolet", "luulet olevasi joku vitun jeesus", "minä tapan sinut" yms. Tähän liittyy vielä hyvin impulsiiviset päällehyökkäykset ja esineillä heittely sekä esineiden muuten vaan rikkominen esim. lattialle. Tällaista tulee, jos erehdyn esim. kysymään, ymmärtääkö hän, että en voi jatkaa avioliittoa tällaisissa olosuhteissa ties kuinka monennen pettämisyöpoissaolon jälkeen ja että olen huomannut lapsissakin oireilua, jonka arvelen liittyvän perheemme kireyteen ja ongelmiin. Perheneuvojallakin oli selvästi jo ulkopuolisen havaittavissa, ettei vaimon itsehillintä, impulssikontrolli ja keskustelulogiikka ole ihan mutkatonta. Ilmiselvästi hän ei ymmärrä oireitaan.
Koen myös, että olen vain liian kiltti, hyväuskoinen ja alistuva itsensänäivettäjä, jos jatkan tuollaisen ihmisen kanssa. Lapset tarvitsevat ainakin yhden varmasti tasapainoisen vanhemman ja minä varmaankin sairastun, jos jatkan tuollaisessa suhteessa. Lisäksi vaimon käyttäytyminen ja häiriötempaukset aiheuttavat pahaa oloa ja uhkaa siis koko perheen henkiselle hyvinvoinnille.
Tilanne vaikuttaa ajatuvan yhä suurempaan pahoinvointiin?
Toinen ääripää on että vaimosi ajaa itsensä burnoutiin - tai sinä ajaudut siihen.
Ei hyvä kenenkään kannalta.
Ja lasten etenkään.
Ihmeen tarpeen ymmärrän nyt paremmin.
Tekstisi saa aikaan hädän tunteen lastesi puolesta, teidän jokaisen.
Kukaan teistä ei voi hyvin.
Ole rohkea ja ole avoin auttajiin päin.
Lastensuojelunäkökulma painaa vaa'assa siihen, että parasta jo ryhtyä tositoimiin.
Uskon mahdollisuuksiisi isänä yhä edelleen lastesi kanssa, tapahtuu mitä tahansa.
Voimia ja vahvuutta teille altavastaajina oleville!
Älä pelkää oman asemasi puolesta lastenne elämässä, vaan keskity heidän elinolojensa parantamispyrkimyksiin.
Uskon, että saat tukea lastensuojelun ammattilaislta.
Erakoksiko: Onko tapahtunut jotain anteeksiantamatonta, jotain mikä estää hyvän, yhteisen hyvän kokemisen?
- On. Tunnen tuskani lisäksi itseni tyhmäksi ja hyväuskoiseksi pelleksi enkä usko, että vaimo pystyisi eheytymään riittävästi ollakseen loukkaamatta ja aiheuttamatta läheisilleen tuskaa ja turvattomuutta. Uskon myös, että hän antaisi huonoa ja hämmentävää esimerkkiä lapsilleen lähivanhempana.Ja miten voisin panostaa enää suhteeseen, joka todennäköisesti antaa tulevaisuudessakin naamalle sitä itseään. On tapahtunut aivan liikaa ja se on ollut vakuuttavaa. Ja voi kunpa kaikki olisikin vain inhimillistä erehdystä ja pitkän parisuhteen karikoita. Mutta olen täysin vakuuttunut, että kyse on toisen ihmisen patologisuudesta, mikä näkyy hänen empatiattomassa ja aggressiivisessa tavassaan käyttäytyä, suhtautua ja käsitellä. Olisi ensinnäkin jollain tavoin lupaavampaa käsitellä esim. uskottomuutta terveemmin suhtautuvan pettäjän kanssa. Koen että ongelmani tämän naisen kanssa ovat suuria. Esimerkkinä kun täällä saattaa joku kysellä, miten voin koskaan enää ajatella jatkavani tyttöystävän kanssa, kun hän on suudellut toisen miehen kanssa? Voi olla, että siihen verrattuna kokemukseni ovat todellista pitkää helvettiä kaikkine piirteineen. Mutta en tietenkään väheksy muiden ongelmia ja kaikki tapauksethan ovat yksilökohtaisia.
mutta sinun vaikutuspiirisi ulkopuolella olevat asiat seikat ja ihmiset - sitä kautta toivon ylläpitäminen - onko se sinulle pettymys -? olisiko?
- En välttämättä ymmärtänyt oikein, mutta minun toivoni ja päämääräni on parempi ja postiivisempi tulevaisuus avioeron jälkeen. Koen ihmeellistä voimistumisen tunnetta, jota haluan antaa lapsillekin.
ellei ilmaannu jotain tapahtumaa, joka avaisi jotain teidän keskinäisissä väleissänne jumiutunutta jonkinlaiseen uuteen vaiheeseen?
- Todella toivon, että vaimo voi sopeutua käyttäytymään uudessa vaiheessa edes lasten takia. Muuten helvetti jatkuu eri tavalla.
Olisiko mahdollista(tai sinulle motiivia siihen) jotenkin 'uudella' jollain, mikä se sitten olisikin, koettaa saavuttaa naisesi itsellesi kokonaan?
- En usko. Koen, etten voi vaikuttaa riittävästi tällaiseen asiaan. Tässä on liikaa asioita toisessa hmisessä, joille en voi mitään.
Eli onko jotain, suhteessaanne, sinussa tai olosuhteissa, jotain sellaista mikä ylläpitää naista ulkopuolisissa jutuissa - onko jotain jota voisi pohtia - jotain pienintäkään itua mistä kaikki ulkopuoliset kuviot lähteneet käyntiin -?
- Se on ollut hänelle pakonomainen ja impulssikontrolliton käyttäytymistapa jo ajalta ennen minua. Pettää ja pitää parisuhteessa ollessaankin yhteyttä muihin miehiin, liehittelee ja ehdottelee, ja harrastaa täysin äkkinäisiä panoja jopa tuntemattomien kanssa. Nyt tiedän senkin suostuen tajuamaan. Minä olen sen tiedostajista varmaan viimeinen, joka ei ole suostunut sitä tajuamaan tai myöntämään. Ikävä kyllä.
Ero on kuin kuolema.
Jos ei voi kuolla(irtautua suhteesta), vaihtoehtohan on suostua elämään suhteen karikoista huolimatta.
- Ero voi olla myös syntymä ja karikko kuolema. Huomaa positiivinen asenteeni... 😉
Persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa voi olla vaikea löytää rakentavaa vuorovaikutusta, jos oma asenne tökkii liian pahasti vastaan. Jos niin on, kuinka käsitellä omaa asennetta niin että se ei töki eikä tykitätukehduttavasti? Mitä kirjoitit, kuvasi että asennehankaluutta on vaimosi puolella enemmän mutta jos oman asenteesi purkamisen kautta alkaisi purkautua jotain hänenkin asenteissaan?
- Ihan vaan ajattelemisen ja selviytymistoivon rohkaisemana: Tuo kyllä voidaan tulkita helposti niinkin, että anna imeä sielusi tyhjäksi ja kärsi. Ruoki toisen olemassaoloa ja ota vastaan kaikki vääristyneisyys, viha, jatkuva tuska ja loppumattomat ja viiltävät pettymykset. Ole ravintona ja unohda itsesi ja elämänhalusi sekä se, miten paljon positiivisempi, iloisempi ja vapautuneempi ihminen olisit muuten ja miten paljon enemmän sinulla olisi sellaisena annettavaa muille. Ja on olemassa ennen kaikkea se vahva usko, että voi saavuttaa joskus tulevaisuudessa terveen ja myötävaikutteisen parisuhteen, jos ei ole halua elää yksinkään. Se miten entisen liiton lapset sopeutuu kaikkeen on ihan eri tarinansa. Ja haastellinen, tärkeysjärjestyksessä ykkönen.
erakoksiko kirjoitti 18.10.2011 12:26
Tilanne vaikuttaa ajatuvan yhä suurempaan pahoinvointiin?
Toinen ääripää on että vaimosi ajaa itsensä burnoutiin - tai sinä ajaudut siihen.
Ei hyvä kenenkään kannalta.
Ja lasten etenkään.
Ihmeen tarpeen ymmärrän nyt paremmin.
Tekstisi saa aikaan hädän tunteen lastesi puolesta, teidän jokaisen.
Kukaan teistä ei voi hyvin.
Ole rohkea ja ole avoin auttajiin päin.
Lastensuojelunäkökulma painaa vaa'assa siihen, että parasta jo ryhtyä tositoimiin.
Uskon mahdollisuuksiisi isänä yhä edelleen lastesi kanssa, tapahtuu mitä tahansa.
Voimia ja vahvuutta teille altavastaajina oleville!
Älä pelkää oman asemasi puolesta lastenne elämässä, vaan keskity heidän elinolojensa parantamispyrkimyksiin.
Uskon, että saat tukea lastensuojelun ammattilaislta.
Kiitoksia tuesta ja tsempistä. Kävin jo asianajajan kans neuvottelemassa ja hyvin pian sosiaalitoimen perheneuvojalle kysymään toimintaneuvoa ja valottamaan tilannetta. Eron laitan vireille heti psykologivierailuni jälkeen. Haluan vielä kuulla ammattilaisenkin sanoja. En tiedä millainen puolivuotinen tulee eron eka vaiheen kans, mutta tunnen vastuuni lapsien turvana. Vahvasti epäilen, että vaimo saattaa käyttäytyä haitallisesti ja lähtee öiksi omille teilleen. Yritän itse jaksaa ja lohduttaa lapsia. Minun on tarvittaessa soitettava poliisi jos rauhattomuutta ilmenee, neuvoi asianajaja. Saahan vaimo toki lähtee jos toinen haluaa erota, mutta kun se on aina nin ominainen toimintamalli ja elämänsisältö tuollaiset jutut. Ja on ihan varmaa, että hän yrittää horjuttaa minua minkä vain ikinä pystyykin.
Asianajaja sanoi, että lähihuoltajuusriidassa yleensä lasten kotia tms ei lähdetä muuttamaan ilman hyvää syytä, kun erotilanne muutenkin stressaa. Lapsilla on tuttu päivähoitokin vieressä. Ja siis ainoastaan minä voin jäädä kotiimme asumaan lasten kans asuntolainan takia. Se on yritettävä sovitella vaimon kanssa, vaan epäilykset on suuret. Jos se ei hänelle käy, että otan koko lainan, asunnon ja lapset saa jäädä kotiinsa asumaan, niin hänkin tarvitsee kuulemma asianajajan. Ja vielä sittenkin asianajajat yrittävät neuvotella sovintoa. Sosiaalilautakunnan lausunnolla, jos käräjäoikeus sitä pyytää, ei sinänsä ole käräjäratkaisuun sitovaa merkitystä. Mutta ei sieltä ainakaan mitään minun lähihuoltajuutta vastaan voi nousta. Ennemminkin voisi miettiä, mikä olisi lasten kannalta paremmin, jos he lähtisivät äitinsä mukaan toistaiseksi tuntemattomaan paikkaan. Vaimo kun on monesti purkanut jaksamattomuuttaan ja käyttänyt sitä myös selityksenä vääryyksilleen. Eräs perheneuvoja sanoikin hänelle, että yksinkö sitten jaksaisit lapset arjessa hoitaa, jos nyt on jo vaikea tilanne. Hän kun sanoi, ettei erossa ole muuta mahdollisuutta, kuin että hänen on saatava elää lasten kanssa joka päivä. Ymmärrän toki sen tunteen, mutta on ikävää asioiden mentyä tähän pisteeseen ja on tehtävä kovia valintoja.
Ja miksi en itse voi antaa periksi ja antaa lapsia asumaan äitinsä kanssa? Juuri siksi, että koen lapsille olevan hyväksi tasapainoisempi esimerkki ja hoiva. Ja myös sen, että he saisivat asua nykyisessä kodissaan ja ympäristössään tutuissa rutiineissaan. Ja vaimon impulsiiviset jutut, mielentilat ja itsekkyys eivät kyllä ole lasten kasvatukselle mikään ihannepiirre.
Vaan mitä sanoo tarvittaessa käräjäoikeus ja miten vaimo pystyisi toimimaan lasten parhaaksi etävanhempana..? Mulla on kyllä todella haastava tulevaisuus. Saa nähdä. Jos oikeuteen asti mennään, niin mitähän sitten jos lapset määrätäänkin äidilleen, pakottaakohan ne minut ottamaan asuntolainan yksin nimiini ja jäämään asumaan siihen...
Teissä miehissä jotka olette ehkä joissain asioissa pehmeämpiä luonteeltanne, on sellaista lujuutta jota me naiset emme kovinkaan usein ymmärrä nähdä saati arvostaa.
Malli, jossa lapset kuin automaationa päätetään antaa äidille pääsääntöisesti, alkaa olla ymmärtääkseni vanhentumassa. Isyyden painoarvo on vuosikymmenien myötä kasvanut. Alkaa olla yhä valveutuneempia isejäkin. "Mieskin voi selvitä erosta"-vertaisryhmstäkin olen jossain nähnyt mainoksen. Vaikutelma vakaasta elämäntyylistäsi verrattuna vaimosi impulssiherkkyyteen seurannaisvaikutuksineen, puhuu puolestasi jos huoltajuus menee riitaan. Mitenkään helpon yksiselitteistä ratkaisun tekeminen tuskin koskaan on.
Vaihtoehtoinahan on joko yksinhuoltajuus jommalle kummalle, tai yhteishuoltajuus jossa molemmat saavat olla yhä äiti tai isä omilleen mutta vuoroviikoin tai minkälaiseen sopimukseen päädyttekin. Yhteishuoltajuus kannatta pohjustaa hyvin, miettiä tarkkaaan punniten erilaisten vaihtoehtojen vaikutuksia lasten arkeen. Arjen rutiinit kuin tuplaantuvat lasten kannalta jos asiaa katsoo. Kumpikin vanhempi saa luoda omalla tahollaan niin hyvän kasvuympäristön kuin on mahdollista ihannetapauksessa. Ristiriitaiset suhteet heijastuvat arjen vaikeuteen tai helppouteen, lapsihan pyrkii olemaan lojaali molemmille vanhemmile eikä lasta tulisikaan saattaa valitsemaan 'puolta' vaan lapsen tulisi saada säilyttää oma suhteensa sellaisena kuin se on kumpaankin vanhempaan. Mitä pienempi lapsi on, sitä pysyvämmät olosuhteet tulisi saada säilyttää. Kumman luona asuessa heidän olemisensa olisi vakaampaa?
- Sinulle miehenä suosittelen esim. Bruce Fisherin ajatusten pohjalta pidettävää ns.avioeroseminaaria - kokoontumisia n.10 krt a' pari tuntia/ilta - tai vastaavaa jos alueella jolla asut sellaiseen on mahdollista osallistua. Kävin itse sellaisen, ja koin siitä olevan tunteita selventävää tukea, se auttoi irtautumisessa suhteesta joka ei enää toiminut. Nykyään järjestetään lapsillekin joitain vastaavanlaisia tukiryhmiä- vaikka lapsi on pieni, hän ei ole mikään tyhjä taulu vaan häneen on piirtynyt paljon tunnelmia ja tukahtuneita tunteita.
Puhuin eilen erään ihmisen kanssa, joka sukusyistä tuntee vaimoni hyvin, huomattavasti paremmin kuin minut. Hän toki myönsi, ettei tiedä millaista keskinäinen elämämme oikeasti on, vaikka tietää ihan jonkun verran vaimoni ongelmista. Hänen on kuitenkin oltava puolueellinen vaimoa kohtaan ja sanoi, ettei tulisi hyväksymään, jos vaimosta tulisi etähuoltaja. Ja puolustavansa häntä viimeiseen asti ja tarvittaessa katkaisemaan välit minuun ja lapsiin... Hänkin oli sitä mieltä, että vaimo romahtaisi tuossa tilanteessa ja jälki olisi todella rumaa.
No, ei kukaan ole tilannettani helpoksi sanonutkaan. Sanoin eilen vaimolle meneväni käymään perheneuvojalla, koska olen avun tarpeessa. Arvasin reaktion, itkupuuska jonka jälkeen syyttely ja sumuttaminen sekä aggressio keskustelussa. Yritin kertoa, että tarvitsen apua ja minulla on oikeus siihen. Reaktio oli vihainen, esim. että "menet sinne keksimimään minusta ihan kaikkea pahaa ja väität varmaan pedofiiliksikin". Kysyin, että miksi sinä sellaista luulet ja vastaus oli, että hänestä aina tuntuu siltä. Minulla kun on aina kuulemma ihan sairaita ja keksittyjä syyttelyitä ja mielstäni hän on kuulemma täysin läpimätä ja paha ihminen. Sanoin, että ei hän mielestäni ole, vaan hänen tietynlainen käyttäytymisensä ja perhettä rikkovat teot ovat todellisuutta, enkä keksi siihen mitään ylimääräistä. Hän sanoi, että nyt tämä loppuu kun olen ihan sairas, ja ilmoitti ettei puhu enää minun kanssa ja lähtee itsekin selvittämään oikeuksiaan. Sanoin että selvä, menen nukkumaan. Silloin hän vaati minua aggressiivisesti keskustelemaan ja keskustelu oli minun syyttämistä ja sitä tyypillistä käänteistyyliä ja aiheeseen liittymätöntä sumutusta ja huomioni kääntämistä aiheen ytimestä pois.
Asioistahan pystytään puhumaan yhdessä vielä ammattiauttajalla ja uskon, että hänen vääristyneisyytensä näkyy kyllä sielläkin. Minun oli eilen pakko sanoa hänelle, että keskustelen mieluiten vähintään kolmannen osapuolen läsnä ollessa, koska keskustelu ei muuten etene. Itse en ainakaan enää voi "keskustella" kahdestaan ihmisen kanssa, joka vaan vääntää ja kääntää, eikä näe itsessään mitään vikaa.
Ei siihen auta se, että minä pystyn kyllä myöntämään omat virheeni ja pystyn itsekritiikkiin sanojeni ja tekojeni suhteen sekä pystyn ajattelemaan ja tuntemaan asioita toisen ihmisen kantiltakin. Miten pitkään minun olisi sitä vielä tehtävä ja miten paljon enemmän minun olisi etsittävä vikaa itsestäni? Ja yksi suurimmista ongelmista on, että jotta keskustelulla olisi vaikutusta, siinä pitäisi pystyä käsittelemään mm. niitä aiheita, jotka ovat ongelmallisia. Se ei onnistu, jos toinen kieltää, vähättelee ja kääntää syyn aina muualle. Kaiken kaikkiaan suuttuu ja kokee asiallisenkin lähestymistavan uhkana minuudelleen. Onhan hän muutenkin ehkä poikkeuksellisen herkkä toisten ihmisten harmittomille kommenteille, hän kokee sellaiset usein hyökkäyksenä tai pilkkana. Mm. tämä on aiheuttanut suhteessamme aina kommunikaatiovaikeuksia. Muistan jo tuntemisemme alkuaikoina ihmetelleeni hänen erikoista ja vaikeaa tyyliään, joka mutkitti ja käänsi keskutelun logiikkaa ihmeellisesti. Ja vasta nyt luulen tietäväni ja tunnistavani senkin piirteen ja sen mihin se saattaa liittyä.
Ihmeellistä kyllä, en taas tällä hetkellä pidä eroahaluani satavarmana, koska lapset tulevaisuuteineen painaa niin paljon. Minulla on liikaa miettimistä. Nyt ainakin tutkin tilannetta sosiaaliperheneuvonnan ja oman psykologin kanssa. Tärkeintä on vaan iskeä avoimet kortit pöytään, en voi enää suojella vaimoni käytöstä pitäen sen salassa
Becks kirjoitti 19.10.2011 9:26
Puhuin eilen erään ihmisen kanssa, joka sukusyistä tuntee vaimoni hyvin, huomattavasti paremmin kuin minut. Hän toki myönsi, ettei tiedä millaista keskinäinen elämämme oikeasti on, vaikka tietää ihan jonkun verran vaimoni ongelmista. Hänen on kuitenkin oltava puolueellinen vaimoa kohtaan ja sanoi, ettei tulisi hyväksymään, jos vaimosta tulisi etähuoltaja. Ja puolustavansa häntä viimeiseen asti ja tarvittaessa katkaisemaan välit minuun ja lapsiin... Hänkin oli sitä mieltä, että vaimo romahtaisi tuossa tilanteessa ja jälki olisi todella rumaa.
No, ei kukaan ole tilannettani helpoksi sanonutkaan. Sanoin eilen vaimolle meneväni käymään perheneuvojalla, koska olen avun tarpeessa. Arvasin reaktion, itkupuuska jonka jälkeen syyttely ja sumuttaminen sekä aggressio keskustelussa. Yritin kertoa, että tarvitsen apua ja minulla on oikeus siihen. Reaktio oli vihainen, esim. että "menet sinne keksimimään minusta ihan kaikkea pahaa ja väität varmaan pedofiiliksikin". Kysyin, että miksi sinä sellaista luulet ja vastaus oli, että hänestä aina tuntuu siltä. Minulla kun on aina kuulemma ihan sairaita ja keksittyjä syyttelyitä ja mielstäni hän on kuulemma täysin läpimätä ja paha ihminen. Sanoin, että ei hän mielestäni ole, vaan hänen tietynlainen käyttäytymisensä ja perhettä rikkovat teot ovat todellisuutta, enkä keksi siihen mitään ylimääräistä. Hän sanoi, että nyt tämä loppuu kun olen ihan sairas, ja ilmoitti ettei puhu enää minun kanssa ja lähtee itsekin selvittämään oikeuksiaan. Sanoin että selvä, menen nukkumaan. Silloin hän vaati minua aggressiivisesti keskustelemaan ja keskustelu oli minun syyttämistä ja sitä tyypillistä käänteistyyliä ja aiheeseen liittymätöntä sumutusta ja huomioni kääntämistä aiheen ytimestä pois.
Asioistahan pystytään puhumaan yhdessä vielä ammattiauttajalla ja uskon, että hänen vääristyneisyytensä näkyy kyllä sielläkin. Minun oli eilen pakko sanoa hänelle, että keskustelen mieluiten vähintään kolmannen osapuolen läsnä ollessa, koska keskustelu ei muuten etene. Itse en ainakaan enää voi "keskustella" kahdestaan ihmisen kanssa, joka vaan vääntää ja kääntää, eikä näe itsessään mitään vikaa.
Ei siihen auta se, että minä pystyn kyllä myöntämään omat virheeni ja pystyn itsekritiikkiin sanojeni ja tekojeni suhteen sekä pystyn ajattelemaan ja tuntemaan asioita toisen ihmisen kantiltakin. Miten pitkään minun olisi sitä vielä tehtävä ja miten paljon enemmän minun olisi etsittävä vikaa itsestäni? Ja yksi suurimmista ongelmista on, että jotta keskustelulla olisi vaikutusta, siinä pitäisi pystyä käsittelemään mm. niitä aiheita, jotka ovat ongelmallisia. Se ei onnistu, jos toinen kieltää, vähättelee ja kääntää syyn aina muualle. Kaiken kaikkiaan suuttuu ja kokee asiallisenkin lähestymistavan uhkana minuudelleen. Onhan hän muutenkin ehkä poikkeuksellisen herkkä toisten ihmisten harmittomille kommenteille, hän kokee sellaiset usein hyökkäyksenä tai pilkkana. Mm. tämä on aiheuttanut suhteessamme aina kommunikaatiovaikeuksia. Muistan jo tuntemisemme alkuaikoina ihmetelleeni hänen erikoista ja vaikeaa tyyliään, joka mutkitti ja käänsi keskutelun logiikkaa ihmeellisesti. Ja vasta nyt luulen tietäväni ja tunnistavani senkin piirteen ja sen mihin se saattaa liittyä.
Ihmeellistä kyllä, en taas tällä hetkellä pidä eroahaluani satavarmana, koska lapset tulevaisuuteineen painaa niin paljon. Minulla on liikaa miettimistä. Nyt ainakin tutkin tilannetta sosiaaliperheneuvonnan ja oman psykologin kanssa. Tärkeintä on vaan iskeä avoimet kortit pöytään, en voi enää suojella vaimoni käytöstä pitäen sen salassa
Satavarmaa on se, että jokaisella teistä on oikeus hyvään elämään.
Myös ongelmien ytimiä kantavalla vaimollasi, joka mitä ilmeisimmin ei kykene näkemään sitä mitä ulkopuolisen silmiin näkyy saati sinun silmiin, joka ihan liki siinä parisuhteessa kipuilet.
Kuinka tarkkoja havaintoja lapsenne tekevät, tiedostamatta mistään mitään mikä mistäkin johtuu ja liittyy varsinkaan, on arvoitus mutta totta, heihin kirjautuu paljon tunnetason asioita.
Heikoimman ehdoilla on edettävä.
Lasten etu on tärkein, he ovat heikoimmassa asemassa kun he niin pieniä ja täysin viattomia kaikkeen mitä perheessänne(parisuhteessanne) tapahtuu.
Seuraavaksi heikoin on vaimosi - kaikessa vahvuudessaankin - miten kipeitä asioita hänessä onkaan kun hänen haarniskansa noin vahva että näin sokea oman käyttäytymisensä kääntöpuolia katsomaan?
Jokainen ihminen rakentuu niin monimutkaisesti. Kasvuvuodet jokaisella yksilölliset, vaikka sisaruuksiakin olisi, saman perheen lapset kokevat asioita eri tavalla.
Tällä päättelylläni sinä olet perheen vahvin, kaikesta kiltteydestäsi huolimatta - tai kenties juuri siksi.
Sinussa on elastisuutta ymmärtää niin laajasti.
Näet myös omiin pimeisiin kohtiisi, varjojahan on jokaisessa ihmisessä.
Sinulla ne kuitenkin sellaisia, ettei niistä aiheudu uhkaa lasten turvalliselle elämiselle.
(Nämä vaan vaikutelmia joita teksteistäsi on huokunut.)
Tuo kipeys, jota ei itsessä tunnista, vaikea asia, todella vaikea.
Siihenän ei voi saada apua, kun sitä ei tiedosta eikä itselle myönnä, saati että sen päästäisi päivänvaloon että siihen voisi olla mahdollista saada selvittelyapua.
Luonneasiat on niin syviä juttuja.
Loukattu ylpeys - esim. voi näkyä kovuutena tai katkeruutena - josta aiheutuu - voi aiheutua ulkopuolelta itselle nautinnon/huomion/suosion hakua - varsinkin jos siitä ei itse ole tietoinen.
"Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan..." - vaikuttaa, että olet saanut enemmän hyvää kasvua jos jotenkin vertaan vaimosi tilanteeseen.
Sinussa on paljon sellaista, joka kannattelee sekä sinua että lapsiasi - ja vaimoasikin.
Sinulta kysytään paljon, koska sinulta on mitä kysyä.
Lapsesi ovat onnellisessa asemassa, kun heillä on noin toisiaan täydentävät vanhemmat.
Tilanteenne nyt on aika räjähdysherkkä.
Kuinka siihen saisi - aikaa - tilaa - itsekseen käsitellä tilannetta?
niin sekä sinun että vaimosi varsinkin on saatava käsitellä itsekseen asioita - ja varsinkin jos hän ei hakeudu apua hakemaan.
Voit saada hänet hakemaan apua tuolla juuri, kun pidät esillä sitä, ettet suostu ilman kolmatta osapuolta puhumaan.
Voisit kyllä kysyä vaimoltasi - jos hänellä on jotenkin 'haarniska vähemmän väljemmällä' että eikö hän mieluummin puhuisi kahdestaan sinun kanssasi kuin että haette jonkun ammattilaisen kuin puolueettomaksi tuomariksi?
(Mutta ettet kestä sitä, että hän 'käy henkisesti sun päälle'.)(Että jos ilman tuota päällekäyntiä kumminkaan puolin - koetan ottaa sinut sinuna - en syytä sinua mistään kun syyttämisellä ei päästä eteenpäin.)
Eroajatuksesi on hänelle kuin punainen vaate, koska hän sisimmässään tietää olevansa heikoilla vesillä niiden kaikkien itsensähakemisreissusuhteiden myötä.
Hän tietää tekevänäsä väärin niin tehdessään, mutta hänen eväänsä jotenkin vähissä itsen kanssa työstää asioita, että hän on tarvinnut huomionsa suuntaamisen kuin pakenemiseen - tunne-elämän ongelmien juuret niin syvässä ettei niihin yllä ilman realistista asioiden ruodintaa - johon hänellä nyt tässä tilanteessa ei vaikuta olevan 'paukkuja'.
Kun tilanne on noin tulehtuneelta vaikuttava, siihen ei taida auttaa kuin kaikesta huolimatta toiselle toisen hyväksyvän kokemuksen antaminen?
kokemuksen, että siitä huolimatta että "olet (välillä) noin kamala hirviö, yhä sinusta välitän"
- "yhä sinulle hyvää haluan" - mutta niin, että myös itse tulen otetuksi huomioon.
Parisuhteessa ei koskaan ole vain toinen syyllinen, vain yhtä (ongelmiin) syyllistä ei ole.
Tuo taitosi vaatia itseltäsi liikaa(paljon) laittaa sinut omien voimiesi äärille.
Kestät kyllä hiukan joustaa asenteestasi, mutta se kysyy kyllä sitä, että saat voimantua ensin sen jaksaaksesi.
Luo harmonisia oloja teille perheenä siitäkin huolimatta, että tilanteenne perheenä on nyt kuin vaakalaudalla.
V o i m i a!
Hei!
Luin ajatuksiasi suurella mielenkiinnolla ja tarjoan täältä valtavasti vertaistukea! Olet jäsentänyt tilanteesi erinomaisesti. Olen itsekin tehnyt vastaavaa analysointityötä, sillä vaimosi tavat riidellä ja reagoida ovat kuin suoraan kuvaus miehestäni. Olet tehnyt pitkän matkan vaimosi kanssa ja ikään kuin selvittänyt salaisuuden, joka vaimollasi on. Omalla kohdallani silmäni aukesivat mieheni käytökselle ollessani raskaana reilu kolmisen vuotta sitten. Yhteiseloa on nyt takana 12 vuotta, josta 8 naimissa. Lapsia meillä on kaksi alle kouluikäistä. Miehelläni on todettu adhd, mutta persoonallisuushäiriöitä ei ole tutkittu. Ja luonnollisesti, hän on täysin sokea omalle toiminnalleen ja ainoa, jolla on jotain ongelmia, olen minä 😟 Mieheni oireet sopivat parhaiten yhteen epävakaan persoonallisuuden kanssa, mutta muitakin piirteitä on.
Mieheni on aiemmissa suhteissaan pettänyt samalla tavalla estottomasti kuin mitä vaimosi tekee kanssasi. Minulle hän kertoi avoimesti, kuinka hän on tehnyt parannuksen asiassa ja uskoisin, että hän on siinä tosissaan. Kuinka hyvin hän on onnistunut - vaikea täysin arvioida. Hän ei ole jäänyt kertaakaan kiinni pettämisestä 12 vuoden aikana, mutta en usko, että koira olisi kokonaan karvoistaan päässyt. Niin tai näin, parannuksen tekemisen motiivi oli hänellä ihan muu kuin katumus: hän kertoi, että huomasi joutuvansa pettämisen vuoksi valehtelemaan paljon ja rakentamaan valheen verkon, jota lopulta oli mahdotonta ylläpitää.
Suhteemme alkoi epäselvissä merkeissä, sillä olimme olleet yhdessä jo pari kuukautta, kun hän "kävi ilmoittamassa" vakipanolleen, että on nyt sitoutunut. Ja panemiseksi se ilmoittaminen kuulemma meni. Olin tosiaan aika kuutamolla suhteen alussa ja heikoilla oman tahtotilani kanssa, joten nielin tuon. Ja vuosien mittaan olen saanut niellä uskomatonta käytöstä oikein roppakaupalla.
Ajatuksesi ovat kovin tutunoloisia; ammattiauttajista on tosi vähän apua, kun mitään pakkokeinoja ei ole käytettävissä. Mekin olemme kuluttaneet kolmen eri terapeutin penkkejä ja täysin turhaan. Pariterapia voi sitä paitsi tällaisessa tilanteessa entisestään pahentaa tilannetta: ennestään uupunut ja kaikkensa tehnyt puoliso yrittää viimeisillä voimillaan vielä parantaa tilannetta, vaikka se on mahdotonta niin kauan kuin toinen ei näe, mitä tekee. Ja se toinen saa vielä syyn todeta, että riitaan tarvitaan aina kaksi (mieheni lempilauseita, mutta takaan, että hän saa riidan pystyyn ihan itsekseenkin) ja että molempien täytyy nyt vähän venyä (venymättä itse sitten kuitenkaan). Mun oikeudentajuni on ollut tosi lujilla hyssyttelevien auttajien luona, kun tekis mieli sanoa suoraan, että toinen kiusaa kaikin mahdollisin keinoin, mutta siellä käydäänkin vaan läpi sitä, mihin kumpikin olemme suhteessamme pettyneitä ja mitä lupaamme tehdä toisin, että jatkossa olisi parempi. Ja kuinka sitä löytääkin itsensä syytetyn penkiltä, kun oli vaan hakemassa oikeutta itselleen.
Totesit, että vaimosi olisi samanlainen missä tahansa suhteessa. Totta! Mieheni on nimittänyt ja huutanut, haukkunut ja rähjännyt myös kahdessa aiemmassa suhteessaan. Ja olen ihan varma, että sama meno jatkuisi riippumatta siitä, kuka hänellä on puolisona. Tosin ihan kaikki eivät nielisi sitä näin pitkään kuin minä. Mutta on ollut vapauttavaa tajuta, että tämä kaikki ei olekaan vain sitä, että minä olen epäkelpo ja että vaikka olen antanut kaikkeni, mikään ei riitä puolisolleni.
Mikä sitten pitää tässä suhteessa? Samoja asioita pohdin minäkin, mitä olet itse pohtinut. Lapset ensin! Vaikka olenkin nainen ja tiedän, että suurella todennäköisyydellä saisin lasten huoltajuuden, joutuisin silti luovuttamaan lapset isälleen aika ajoin. Sydäntä raastaa epätietoisuus siitä, millä tuulella isä kulloinkin on ja miten hän lapsia luonaan kohtelee. Hän on sille päälle sattuessaan ihana, leikkisä isä ja huolehtivainen. Mutta täysin tyhjänpäiväinen asia tai esim. huonosti nukuttu yö (mitä lapsiperheessä riittää) voi kääntää kelkan. Kuten kävi juuri hiljattain. Viime viikolla hän tunnusti vuolaasti rakkauttaan, halaili ja pussaili vähän väliä sekä lapsia että minua. Sitten maanantaiaamuna hän heräsi pahantuulisena ja jokin asia, jota en edes huomannut, sai hänet paiskomaan aamupalatarvikkeita ja huutamaan, että hae ne avioeropaperit. Lapsemme yrittivät samalla syödä aamupalaa, kuin toinen vaan kiroilee ja räyhää vieressä! Ja sen jälkeen hän on käyttäytynyt minua kohtaan kylmäkiskoisesti ja korostetun töykeästi. Kolmatta päivää siis mennään.
Hän on huonoina päivinään yhtä vastaanottavainen kuin kivi eli häneen ei saa minkäänlaista kontaktia. Nyt siis vain odottelen, että hän leppyisi. Anteeksipyyntöjä, saati selityksiä teoilleen on turha odotella. Lapsilleen hän aamulla selitti töihin lähtiessään, että "äitiä ei tarvitse pussata eikä äidille tarvitse sanoa heihei, koska äiti ajattelee vaan itseään". Tällä hetkellä hän tulee ja menee omien mieltymystensä mukaan eikä hän auta kodinhoidossa millään tavalla. Hän on täysin empatiakyvytön nyt ja yleensäkin. Raskausaikana huomasin tämän erityisesti; jouduin tekemään kaikki raskaat kotityöt yksin, mutta jos joku oli näkemässä, hän mukahuolehti etten mm. kantanut painavia kauppakasseja. En muista, että hän olisi koskaan varsinaisesti tarjoutunut auttamaan tai kysynyt, että jaksanko tai pärjäänkö. Omaa oloaan hän kyllä analysoi päivittäin useaan otteeseen ja kerjää empatiaa ja silittelyä. Toisen asemaan asettuminen on hänelle täysin vierasta.
Mieheni tunneskaala on samanlainen kuin vaimosi. Vihaa ja raivoa, joskus enemmän, joskus vähemmän. En muista, että hän olisi koskaan ollut surullinen (äitinsä kuoltua hän raivosi, kun kuolema on niin epäoikeudenmukaista) ja ilonpilkahduksetkin ovat teennäisiä. Viiden vuoden yrittämisen jälkeen positiivinen raskaustesti kuitattiin sanomalla, että ei kannata vielä ruveta iloitsemaan.
Kerroit, että vaimosi taustalla on mm. alkoholisoitunut isä. Mieheni isä kuoli mieheni ollessa kolmevuotias - taatusti traumaattinen kokemus, joka ilmeisesti jäi täysin käsittelemättä. Äitiys on hänelle usein kuin punainen vaate, hän inhoaa yli kaiken "superäitejä, jotka elävät vain lapsilleen". Äitinsä oli ihana ihminen, jota mieheni kohteli myös usein tylysti.
Soitin tänään perheneuvolaan ajan, jotta pääsisin sinne miettimään elämäni suuntaa. Jos eroan, minun täytyy järjestää kaikki valmiiksi ja vasta sitten kertoa uutinen miehelleni, sillä hän ei taatusti pysty sopimaan rauhassa lasten edun mukaisesti asioista. Haluaisin ostaa hänet ulos talostamme. Tämä on ahdistavaa aikaa, eikä moni voi tietää, mitä käyn läpi, sillä ulkoisesti mieheni ja koko elämämme näyttää mukavalta ja tasapainoiselta. Kaikkein eniten toivon löytäväni jonkin keinon saada mieheni hoitoon, jotta uskaltaisin jättää lapset ajoittain myös isälleen.
Toivon sulle runsaasti voimia elämääsi; olet perheenne kantava voima, eikä se tehtävä todellakaan ole helppo. Olet ottanut tilanteen hyvin haltuusi, toimi ajatustesi mukaan välittämättä puolisostasi. Hän voi muuttua, mutta todennäköisempää lienee, että ei muutu. itse mietin päivittäin, että en halua lasteni saavan sellaista mallia kotoaan, että puolisoa voi kohdella miten vaan. Mutta viimeisen askeleen ottaminen pelottaa ihan jo järkisyistä, siksi mieluusti annan ja otan vertaistukea, jotta saisin kerättyä rohkeuteni ja tehtyä sen, jonka jälkeenpäin todennäköisesti ajattelen, että olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin.