On se välillä vaikeaa, tämä elämä nimittäin.
Kirjoitin jo pitkän pätkän äsken, mutta pyyhin kaiken pois. Olisi niin paljon kirjoitettavaa, vaikka kirjan verran, iloa, surua, kyyneleitä, vihaa, tuskaakin, tunnetta, toivoa ja tahtoa.
Kirjoitin sen aikasemman otsikolla ”insesti”, ja vaikka se onkin kirjoitukseni ydin, niin se on vain niin ruma, ja leimaava sana.
Mites siitä kirjoitan, siinä sitä on käsiteltävää enemmän kuin tarpeeksi. Ja tekee jotenkin mieli pyytää anteeksi, että tästä kirjoitan, mutta voihan kuka ei halua lukea niin lakata tässä kohtaa lukemasta tai jo tuossa kohtaa missä sanan mainitsin ekan kerran. Ai miten ni tabu?;)
Olen yli kolmenkympin ja elo rullaa eteenpäin asiat tiedostaen ja asiat huomioon ottaen, ihan hyvin menee.
Lapsuuden kokemuksista on jäänyt huono itsetunto ja luottamus elämään ja muihin ihmisiin on saanut pienoisen kolauksen. Luottamuksen puutetta voisi parhaiten kuvailla siten, että mikään maailmassa tai elämässäni tapahtuva ei yllätä. Vaikka mies sanoo, ettei petä, niin se on melkein ihan se ja sama mitä hän sanoo, koska tässä maailmassa voi tapahtua mitä vaan. Ei äitikään uskonut, että mies koskisi tyttäriinsä.
Vaikka enpä tietysti kaikkea luottamuksen puutetta ja elämän vääryksiä selittele lapsuuden tapahtumilla, mutta paljon se töitä teettää, että luottaisin hyvään ja kauniiseen. En kuitenkaan koe olevani kyyninen tai tosi pessimisti. Ehkä sellainen superrealisti.
Ehkä asioilla on eniten vaikutusta juuri parisuhteessani, ja mies tietää kaiken, mutta ei ole hirveän innokas puhumaan tästä tai ylipäätään tunteistaan, ja en sitä hirveästi häneltä odotakkaan, koska vaikea kokonaisuushan tämä on käsitellä. Seksielämämme on hyvää, ja senkään takia en miehen kanssa halua näitä asioita puida, koska pelkään, että hän alkaa pitämään minua liian hauraana ja jotenkin ”liattuana”..
Isäni ei kuitenkaan raiskannut minua tai siskoani mutta kaikkea vähän siltä väliltä. Mitään juttua ei asiasta nostettu, ja alkuun olimmekin näennäisissä väleissä, mutta siskoni teki lopulta tilit selviksi hänen kanssaa, koska vihan tunteen alkoi puskea läpi, ja hyvä niin, koska enää ei tarvitse olla mukana suuressa ”hyvää isänpäivää” ja ”ihanaa joulua” teatterissa.
Yhteyttä isääni pidän sen verran, että elämän suuret käänteet, kuten hei, olen mennyt naimisiin ja aijaa, vai että kasvain sulla -tiedot vaihetaan. Se riittää minulle, en pysty enää näkemään tai olemaan enemmän tekemisissä. Kaikki olisi vain niin teatteria. Eniten suren sitä, ettei elämässäni ole sellaista isä hahmoa, jonka kaulaan voisin kapsahtaa, ilman että tarvitsee miettiä, millä mielin hän halaa. Kuka suojeli minua lapsena kaikelta pahalta?
Ja silti uskon Jumalaan 🙂 ei aina vaan Herran kanssa olla ihan yhtä mieltä asioista ja elämän oikeudenmukaisuudesta.
Tämä tästä nyt alkuun.
Kynnys mennä ammattiauttajalle on suuri. Kyse on rahasta ja kasvojen menetyksestä..
Siskoni on vihdoinkin päässyt terapiaan, ja hän kokee asiat voimakkaammin ja haittaa hänen perusarkeaan. Itse vain pelkään, milloin itellä alkaa muki läikkyä yli. Ja tiedän kyllä, että jossain kohtaa pitää itsenikin mennä, ainakin varmuuden vuoksi vähän jutskailee jutuista. Kerran yritin mutta pari kertaa kun olin käynyt niin nainen huokaili, että josko minun pitäisi yrittää antaa anteeksi.. se oli se henkilökemia terapeutin kanssa siinä sitten. Kai minulla on lupa myös vihata, ja olla pikkuisen heikko.
Siltikin elämä on kaunista. Hyvää kevään odotusta ihmiset!
Hei!
Et menetä kasvoja jos haet apua. Sitä varten ammattiauttajat ovat olemassa.
Hae ihmeessä apua jos sitä on saatavilla. Vain puhuminen auttaa monessa asiassa,
yksin on turha asioita hautoa, ei siinä pääse puuta pidemmälle ja pää vain sekoaa....Voimia 🙂
.. jatkan vielä viestiäni... ensimmäinen paikka, joka ei maksa mitään, on kriisikeskus, sieltä saat ohjeita jatkoon. Viisi kertaa saat ilmaiseksi, jatkossa voisit kokeilla vaikka srk:n diakoniatyöntekijää, joka myös ilmaista... Otappa selvää. Voimia sinulle 🙂!
Hei,
Tuli mieleeni, että on hienoa kun voit kuitenkin kirjoittaa tarinasi tänne, vaikka terapia ei välttämättä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Olen itse ollut tilanteessa, jossa läheiseni on kertonut minulle lapsuutensa tapahtumista. Halusin olla tukena ja auttaa miten vain ikinä pystyin, mutta myönnän, että koin suurta voimattomuutta. Mitä voin tehdä tuollaisen hirveyden edessä? Ei ole mitään, mitä voisin sanoa, joka tekisi mitään paremmaksi. Pyrin siis vain olemaan läsnä, kuuntelemaan - en tiedä, riittääkö se. Ehkä puolisosikin tuntee samankaltaista voimattomuutta asian edessä. Mutta jos siitä ei puhuta, ei se voi mitenkään muuttua. Toivon sinulle kovasti voimia, sinä ja läheiseni olette ihmisiä, joiden rohkeutta ja voimaa voin vain ihailla.
Hei!
Kiva kun kommentoitte, tiedättekö, sellainenkin pieni asia, että joku asiallisesti vastaa tai ottaa asiaan kontaktia jollain tapaa helpottaa, niin kuin joku olisi huomannut minut 🙂
Kasvojen menetyksellä tarkoitan sitä, että koska työskentelen työpaikalla, jossa tälläisen asian julkitulo saisi epäilemään pärjäämistä, vaikka itse tiedänkin, että pärjään (niin kauan kuin ei ala viiraamaan..) niin pelottaa mennä ammattiauttajalle, jos sitä kautta kävisi jossain merkinnöissä ilmi, että käyn tälläisen syyn takia auttajalla.
Tiedän ja uskon, että sinänsä yksityisen ammattiauttajan kautta tiedot eivät menisi minnekään, minne ei pitäisi, mutta jos kun rahatilanne vaatisi hakemaan kelalta sitä jotain tukea, ja jos siellä joudun sanomaan, miksi haluan juttelemaan, niin on sellainen olo, että luoja yksin tietää, missä vaiheessa ne tiedot sieltä kelan järjestelmästä pompsahtaa esille, että jaa jaa täällähän on sulla tälläinen merkintä, että olet vähän käynyt purkaa pääpaineita, jaa sullahan on täällä tälläinen pieni insestijutska taustalla, voi voi tyttörukka, et taida olla ihan terve..
Niin ja kun itse tiedän, että olen enemmän terve, mitä se sitten tarkoittaakaan, no ehkä tasapainoisuutta, kuin moni muu joilla on paremmat eväät, mutta tuntuu, että kuinka kukaan voi uskoa, että menee ihan oorait, jos iskä on vähän rakastanut enemmän kuin piti.
Toisaalta, täällähän minä olen, ikään kuin apuja kysymässä 🙂 teiltä hyvät ihmiset. Tai ainakin ajattelin päätäni purkaa kirjoittamalla tänne, teille. Olen sinänsä sinut asian kanssa, ja jos jollakin on jotain kysyttävää aiheesta, tosin en voi puhua kuin kahden ihmisen kokemusten puolesta, mutta kuitenkin, niin voi kysyä mitä vaan, koska mielelläni puhun tästä ja teen asiaa vähemmän tabuksi.
Ymmärrän nimenomaan että ihmisillä on voimaton olo tälläisen asian edessä, eikä tiedä mitä sanoa. Ei kai siinä mitään oikeita sanoja olekaan olemassa mitä toiselle sanoa, mutta että kun osoittaa, että on haluakas kuulemaan eikä pidä asiaa liian vaikeana, niin sekin auttaa. Pahin pelko itsellä kertoa asiasta kasvotusten on se, että kun kerron niin se jolle kerron ei voi (?) suhtautua minuun enää normaalina, vaan näkee minussa insestin kokenee tytön, jolla varmasti ei voi olla kaikki ihan kotona!!
Huomaan, että koko ajan päädyn tähän päätelmään, että enhän minä voi olla ok, jos näin on käynyt. En tiedä, mitä pelkään tai haluan enemmän, sitä että ammattiauttaja sanoisi, että sähän on ihan ok, mee jatkaa elämääs, vai että saisin luvan, että ei mulla välttämättä tarvii niin kovin hyvin mennäkään aina välillä. Koko elämäni olen ollut vahva, pienempiä vastuksia on ollut siinä sivussa, koulukiusaamista vanhempien tupakoinnin takia, kun vaatteni haisi ja vanhempien alkoholin käyttö, ja yölliset itkut, että missä he ovat. Sitten tämä isoimpana.
Välillä haluaisin huutaa kovaan ääneen maailmalle, että nyt riittää. Vaikka nyt tuntuu, että kaikki on ihan jees, niin pelkään, että kun tulee se hetki, etten oikein osaakaan enää olla tämän asian kanssa. On välillä vähän sellainen pinnan alla kuplii olo.