Vaikea luonne / narsisti
Tästä aiheesta on hiukan rankemmallakin otsikolla ollut puhetta jossain aiemmin, mutta halusin nostaa keskustelun
uudelleen pinnalle.
Kyselisin ihan yleisellä tasolla, onko narsistin tai jopa luonnehäiriöisen harkittua käytöstä sekin, että hän voi olla aika
hirviö, mutta toisina aikoina liian nöyrä ja alistuva? Ja tuo nöyryys ei tunnu millään tavalla teeskentelyltä. Tarkoitan nyt
sellaisia nöyryyden jaksoja, että narsisti on aivan kuin taantunut pikkulapseksi (joka ei sanojensa mukaan saanut
koskaan huomiota ja hyväksymistä) ja puhuukin hiukan kuin lapsi. Hänen ei ole helppo luopua siitä ”roolista” kun se
tulee päälle, vaikka vihaisesti huutamalla pyytäisin. Hän on aivan kuin lukkiutunut siihen aivan kuin niihin päinvastaisiin
jääkausiinkin. Onko tällaisia kokemuksia muilla?
Äärijaksojen väliin jää toki niitä aikoja, että itse määrittelen henkilön manipuloivaksi, harkitsevaksi ja oman etunsa
mukaan käyttäytyväksi. Eli osaa olla filmaattinen tarvittaessa, auttavainen jotain itsekästä pyrkimystä ajaessaan ja
kylmänkiskoinen ilman selitystä jos tuntee että joku on häntä ”vastaan”. Mutta näissä vaiheissa tunnistaa ja osaa
suojautua, missä mennään (vaikka perimmäinen käytöksen syy valkeneekin joskus viikkojen päästä jos ollenkaan)
mutta nuo ääripäät tuntuvat siltä, että henkilö on oman rikkinäisyytensä vanki, taantuu jotenkin saadakseen elää
uudelleen lapsuuden, eikä kukaan hylkäisikään, tai ollakseen jäätä ja voidakseen kostaa.
Hei yxin, et ole yksin! huomasin vasta tänään "avunhuutosi", mua on auttanut Raimo Mäkelän kirja: Naamiona terve mieli (Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?). Luepa ja tee omat johtopäätöksesi, vaikka olen laiska ja huono lukemaan, mun oli pakko lukea kirja kerralla alusta loppuun. Luonnehäiriöinen voi olla todella lumoava, mutta hän käyttää kaikkia ihmisiä vain omien tarpeiden ylläpitämiseen. Hän voi olla pahimmillaan jopa hengenvaarallinen.🤔, antoisia lukuhetkiä ja voimia sulle, ole rohkea!🙂🌻
Hei!
Olen Raimo Mäkelän kirjan lukenut, ja silloin minulle valkeni paljon asioita. Mutta
nykyisin kun katselen kertomaani henkilöä hiukan etäämmältä, mutta kuitenkin liian
läheltä edelleen, olen miettinyt noita "lapsenomaisia" jaksoja. Ne eivät ole
teeskentelyä. Niissä on jotain avutonta ja vetoavaa. Mutta toisaalta, sellaisessa
tilanteessa ko. henkilö ei koskaan suutu... eli olisiko se sittenkin laskelmoitua
huomiontavoittelua. Hän ottaa tilanteen haltuunsa silloinkin.
Yritän hahmottaa asiaa, koska olen päässyt mielestäni "turvaan" henkilön otteesta,
mutta joudun olemaan sen verran tekemisissä, että en halua rikkoa rikkinäistä, jos
nuo lapsenomaiset tilanteet ovatkin jotain "primitiivistä", aitoa ja herkkää. Mutta en
halua mennä niihin mukaankaan, koska ne vahvistavat lähesiriippuvuutta, joka
hänellä on. Haluaisin vain osata käyttäytyä oikein, vaarassa en ole. Kyseessä ei ole
narsismin pahin muoto, mutta puuskittain liian läheisessä suhteessa kyllä riittävän
hankala.
Hei yxin, oli helpottavaa huomata, että muillakin on samoja kokemuksia, jolloin toinen käyttäytyy kuin lapsi. Myös minun miehellä on samankaltaisia Äidin pikkupoika jaksoja. Nimitän niitä näin, koska silloin hän puhuu, käyttäytyy aivan kuin uhmaikäinen pikkupoika. Olen miettinyt samoin kuin sinä, että kuuluuko tämä lapsen olemus luonnehäiriöiselle henkilölle. Kun miehelläni on näitä jaksoja, ei normaali aikuinen puhe mene perille, oli kyse mistä asiasta hyvänsä. Jos hän ei saa kiukuttelultaan tahtoa läpi, niin hän alkaa uhkailla sekä toimia vielä enemmän lapsen tavoin. Joskus onkin tehnyt jotain typerää, kuten lähtenyt vaan ovesta, ja ollut pois yön tai kaksi. Joskus heitellyt tavaroita ynm. On vaikeaa, kun aikuinen toimii kuin lapsi. minä olen myös lukenut kyseisen kirjan, mutten löytänyt tätä käytöstä sieltä. Samoin kun kiukuttelu on ohi, niin tulee tämä nöyrä katuva ihminen esiin, jota en minäkään koe näyttelemiseksi. Miten sinä pääset näiden aikojen ohi? Menetkö tähän äiti lapsi leikkiin mukaan, vai oletko kuin et huomaisikaan. Voimia sinulle ehkä jonakin päivänä helpottaa.😑❓
Hei!
Pakko täsmentää että itse en ole parisuhteessa ko. henkilön kanssa, mutta joudun
muuten olemaan tekemisissä. Noita pikkupoikakohtauksia on kahta sorttia. Toinen on
juuri se mainitsemasi uhmaikäisen lapsellinen jankutus ja kiukuttelu. Mutta se toinen
hämmentävä tilanne on, kun iso mies puhuu kuin lapsi, vailla kiukkua, mutta hirveästi
huomiota kaivaten, lapsen rooliin heittäytyen.
Todelliset kiukkukohtaukset on sitten jotain ihan muuta kuin kumpikaan näistä, siinä
kiukussa on niin paljon vihaa ja jäätä, että siinä ei enää pikkupoika muistu mieleen.
Katumus tuntuu tosissaan aidolta! Mutta johtuuko se sitten siitä, että katuu vai että
haluaa katumuksellaan saavuttaa taas jotakin. Mitä enemmän luen luonnehäiriöistä,
sitä epäluuloisemmaksi taidan tulla. Vaikka pitäisi varmaan ottaa huomioon, ettei
jokainen luonnehäiriö ole ääriesimerkki eikä pelkästään paha.
Luen juuri ilmestynyttä kirjaa "Sata tapaa tappaa sielu", mutta olen vasta alussa. Se
tuntuu kyllä hyvältä kirjalta, eri tavalla kirjoitettu kuin tuo edellä mainittu. Kannattaa
lainata, jos löydät jostakin. Tai ostaa, sen saa pokkarinakin.
Joskus huomaamattani menen noihin leppoisiin pikkupoika-jutusteluihin mukaan.
Sitten niitä ei tahdo saada katkeamaan ja tunnen itseni julmaksi, kun jonakin kertana
taas korotankin ääneni (turhaan) että lopeta, haluan puhua AIKUISEN kanssa. Se ei
onnistu! Pikkupoikateatteri jatkuu vaikka puhuisin miten vakavia asioita. Rooli jää
päälle. Ja tosiaan se hämää että silloin ei toista saa suuttumaan.
Parhaiten tehoaa kun on kuin ei huomaisikaan. Toisaalta se taas laukaisee hirveän
huomiohakuisen käytöksen, tosi läpinäkyvän miellyttämisen halun, koska
luonnehäiriöinen EI KOSKAAN HALUA JÄÄDÄ HUOMIOTTA JA YKSIN.
Voimia sullekin.