Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 23 vuotta, josta naimisissa 14 vuotta. Meillä on neljä lasta, vanhin on muuttanut pois kotoa. Olen miettinyt eroa ensimmäisen kerran vuonna 2011 ja viimeisen viiden vuoden aikana yhä useammin. Jos meillä ei olisi lapsia, olisimme varmasti jo eronneet. Pidän niin tiukasti kulissia yllä, että vain yksi ystäväni tietää tilanteesta ja lapset eivät tiedä, miten huonot välimme ovat. Monesti tuntuu, että elämä menee hukkaan tässä avioliitossa. Mieheni on lähes aina joko surullinen tai vihainen tai ainakin hän vaikuttaa siltä. Erittäin harvoin hän kertoo, mikä on vialla. Yleensä syitä ovat minun lihavuuteni (olin hoikka, kun tapasimme), asiat työpaikalla, työnhaun vaikeus. Miehelläni on siis vakityö, mutta hän on kauan halunnut toiseen työpaikkaan. Meillä on krooninen rahapula, vaikka emme ole huonotuloisia.
Eniten minua masentaa se, että meillä on harvoin mieheni kanssa iloa elämässä, koska hän on niin vihainen. Uskon, että miehelläni on Asperger tai jokin persoonallisuushäiriö tai molemmat. Hän itsekin on epäillyt Aspergeria joskus. Tutkimuksiin mieheni ei ole halunnut mennä. Emme ole käyneet keskustelemassa missään yhdessä. Kävin itse keskustelemassa muutaman kerran useampi vuosi sitten, mutta siitä ei ollut apua.
Olen ihmetellyt, miksei miehelläni ole toista naista, vaikka hän on usein niin tyytymätön minuun. Usein olen toivonut, että hänellä olisi joku toinen,koska se olisi hyvä syy erota. Itseäni pelottaa eroaminen niin paljon, etten ole tehnyt sitä. Mieheni on kuitenkin hyvä isä lapsillemme ja olen varma, että lapsemme kärsisivät suuresti, jos eroaisimme. En halua aiheuttaa lapsille kärsimystä, mutta ymmärrän kyllä, että oma hyvinvointini on koko ajan vaakalaudalla. Meillä on kuitenkin hyviä jaksoja, joiden aikana aina tuntuu, että haluan jatkaa tässä avioliitossa.
Mieheni on erittäin katkera ja kaunainen ihminen, hän miettii todella usein ja paljon vanhoja asioita, jotka harmittavat häntä. Viimeksi tänä aamuna hän syytti minua siitä, että halusin myydä talomme viisi vuotta sitten. Hän ei olisi halunnut. Myimme sen kuitenkin ja uskoin ja toivoin, että muutamme eräälle toiselle paikkakunnalle. Muuttoa ei ole kuitenkaan tapahtunut, koska mieheni ei ole saanut töitä mistään. Hän ei ole itse asiassa koskaan saanut hakemaansa työpaikkaa, haastatteluihin hän on kyllä päässyt montakin kertaa. Nykyisen työpaikkansa hän sai suhteilla vajaa 20 vuotta sitten. Uskon,ettei hän saa uutta työpaikkaa vuorovaikutusongelmien vuoksi. Mieheni ei suostu hakemaan apua työnhakuun tai mihinkään muuhunkaan.
Ennen teimme yhdessä mukavia asioita, esim. kävimme retkillä lasten kanssa. Viime kesänä veneilimme paljon, mutta silloinkin mieheni oli pääasiassa vihaisen oloinen. Yleensä hän sanoi syyksi lihavuuteni. Olen ihmetellyt, että jos lihavuuteni inhottaa noin paljon, miksei hän lähde. Mutta varmaan hän ei halua eroon lapsista. Itse en varmaan pystyisi olemaan sellaisen ihmisen kanssa, jta pitäisin ällöttävänä. Seksi-elämämme on tietenkin kärsinyt tästä. Mieheni ei koskaan tee aloitetta seksiin, mutta nauttii kyllä seksistä, kun sitä on. Vaikuttaa siltä ettei hän halua näyttää, että seksi kanssani kelpaisi hänelle, koska olen lihava.
Olen harkinnut sivusuhdetta, treffejä, kirjoittelua jonkun kanssa. Mutten ole saanut sitäkään vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin ihan hyvännäköinen lukuunottamatta lihavuutani. Uskon, että laihtuisin, jos eroaisin miehestäni, koska olisin silloin paljon onnellisempi. Olen sanonutkin sen hänelle monta kertaa.
Tilanteesi kuulostaa todella stressaavalta, enkä ihmettele yhtään, jos et koe itseäsi onnelliseksi suhteessanne. Kuulostaa myös kauhealta se, että miehesi on vihainen kokoajan ja lisäksi huomauttelee ulkonäöstäsi ja vanhoista asioista. Olette olleet todella pitkään yhdessä, jolloin varmasti arki rutinoitunut hyvin vahvasti eikä kaikesta syty enää samalla tavalla onnenpirskahduksia, mutta ei elämä silti onnetonta kuulu olla, olet ansainnut onnellisuuden juuri omana itsenäsi!
Kun toinen on kokoajan vihainen, on vaikea itsekään olla iloinen ja onnellinen. Energiaa menee niin paljon muuhun: lapsiin, kotiaskareisiin, työhön, parisuhteeseen ja omiin harrastuksiin/ajatuksiin. Vihaisuus ja negatiivisuus vie enegiaa kaikelta muulta. Ei miehesi varmasti huono ihminen ole, mutta jokin hänellä on, kun käyttäytyy tuolla tavalla - eikä sitä pitäisi sinuun purkaa.
Miten sinun miehesi reagoi siihen, kun kerroit hänelle ero-ajatuksistasi?
Ymmärrän huolesi lastesi hyvinvoinnista eron tullessa. Ero olisi kaikille osapuolille varmasti raskas kokemus - mutta lapset selviäisivät siitä kyllä, niin kuin sinäkin. Lapset eivät eron tullen menettäisi kumpaakaan vanhempaa, vaan heillä olisi teidät molemmat, vaikkakin eri osoitteissa. Luulen, että se olisi lastenkin etu, jos molemmat vanhemmat olisivat onnellisia. Lapset ovat herkkiä kuitenkin vaistoamaan, jos kotona kaikki ei ole hyvin. Oletko ajatellut koskaan, että puhuisit tunteistasi ja ajatuksistasi esimerkiksi vanhimman lapsesi kanssa?
Minä olen ollut mieheni kanssa vasta vajaan kymmenen vuotta yhdessä, mutta olen myös huomannut, kuinka miehestäni on tullut hyvin vihainen ja aggressiivinen. Hän on lähes joka päivä vihainen, tiuskii ja on puhumatta minulle mitään. Ajoittain mietinkin, johtuuko se minusta, mitä taas tein? Mutta kun kysyn asiaa, vastaukseksi tulee, että väsyttää. Ei hän juuri koskaan mistään puhu kunnolla. Meillä on kaksi pientä lasta, ja olen itsekin väsynyt, mutta en silti jaksa vähää energiaani tuhlata negatiivisuuteen. En kuitenkaan ole enää täysin se sama iloinen ihminen, joka aikaisemmin olin. Olen myös ajoittain miettinyt eroa, mutta mutta haluaisin silti vielä yrittää, kun on kuitenkin niitä hyviä aikoja myös välillä..
Hei!
Täällä kirjottaa, sulle vanhempien erosta jo aikuiseksi kasvanut. Itse olin pitkässä parisuhteessa ja kun meille vihdoin tuli ero, tajusin sen viimein että meillä jokaisella on vain yksi elämä ja siitä elämästä päätät juuri sinä itse. Lapset ovat sopeutuvaisia eroon, kuten näkyy olen minäkin hengissä. Se mitä tämä kaikki mielestäni aiheutti ettei vanhempani eronneet kun se oli jo ajankohtainen. Minua käytettiin sekusaalisesti hyväksi, kiusattiin koulussa ja koulun ulkopuolella. Vanhemmat tappeli ja laitoin teini ikäisenä ollessani volat kaakkoon. Huusin heille joskus että erotkaa ettei tätä tarvitse katsoa. Kumminkin sinä olet se joka päätät asioista miehesi kanssa. Kerron vain, että uskon lapsenne huomaavan jollain tapaa teidän ahdingon parisuhteessa. Ja lapsi oikeasti tekee asioita mitä vanhemmille ei kerrota. Osasin itse piilottaa seksuaalisen hyväksikäytön koko elämäni kunnes kerroin aikuisena vanhemmilleni. Se mitä kuulee aikuisena vanhempien erosta ymmärtää vanhempiaan, ettei se ole todellakaan helppoa. Voimia ja kyllä varmasti asiat järjestyvät, niin on yleensä tapahtuvaksi.
Kirjoituksessasi on paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Olen itsekin useamman vuoden pohtinut avioeroa. Yli 20 vuoden parisuhde ja pitkä avioliitto, kouluikäisiä lapsia, miehen puolelta katkeruutta yhteisistä päätöksistä, tyytymättömyyttä omaa uraansa kohtaan sekä riitaisaa arkea sekä pettymystä puolin ja toisin siihen, ettemme ole enää samanlaisia kuin ennen. Meillä mies on muuttunut kärttyisäksi, häijyksi ja välillä hyvin itsekkääksi. Hänellä on myös painon ja alkoholin kanssa ongelmia sekä siinä, että kaikki vika löytyy aina muista ihmisistä tai ulkopuolisista asioista ja aniharvoin peilistä.
Aviomiehenä hän on hetkittäin ihana, onneksi isänä useimmiten, mutta arki on raskasta. Minä en ole enää sellainen supernainen, joka kykeni ja haluasi tehdä kaiken. Saan kuulla olevani laiska ja etten välitä mistään, kun en enää suostu tekemään asioista ongelmia vaan pyrin hyväksymään ne ja keskittymään niin asioihin, joihin voi vaikuttaa nyt. Koen, että hänen avustaan pitäisi olla aina erityisen kiitollinen ja sekin kääntyy itseään vastaan, koska kiitos ei ole kiitos vaan moite niistä kaikista edellisistä tekemättä jätetyistä kerroista. Välillä tuntuu, että mies on yksi huollettava lapsi lisää, kun tarvitsisin kipeästi toisen aikuisen. Joskus mieheni on riidan aikana huutanut minulle ”tapa itses” ja heikkoina hetkinä ajattelen, että mies toivoo jäävänsä leskeksi mieluummin kuin eroaisi.
En haluaisi lapsilleni näyttää esimerkilläni, että hyväksyn jatkuvan huutamisen ja riitelyn tai että parisuhteessa toista saisi kohdella näin ja toisaalta en halua viedä lapsilta mahdollisuutta olla molempien vanhempiensa kanssa tekemisissä joka päivä. Itsekin olen ajatellut, että olisimme eronneet, jos lapsia ei olisi. Voi toki olla, että vain sillä selitän tilannetta itselleni. Olen joskus aikaisemminkin pohtinut eroa ja silloin miehessäni ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Itse vain ahdistuin siitä, miten elämä oli menossa autopilotilla suuntaan, jota en halunnut. Silloin selitin itselleni, että jos olisi joku "oikea" syy kuten fyysinen väkivalta tai alkoholismi niin sitten eroaisin samaan tapaan kuin sinä toivot nyt miehesi löytävän jonkun toisen, jotta olisi joku hyvä syy.
Uskon, että uusi suhde olisi vain oire siitä mikä on pielessä parisuhteessa, eikä välttämättä auttaisi sinua eroon miehestäsi sellaisella tavalla joka sinua lopulta auttaisi.
Kannattaa pysähtyä miettimään, miksi epäonnistuminen ja häpeä avioliiton kariutumisesta muiden silmissä on sinulle niin iso asia, että toivot miehesi antavan sinulle pettämisellä oikeutuksen eroon ja ulkopuolisten sympatiat. Samaa pohdin minäkin.
Itse roikun löyhässä hirressä, koska en uskalla olla yksin ja pelkkä ajatus lapsille kertomisesta särkee sydämen. Elättelen toivetta, että mieheni vielä muuttuu ja saan takaisin sen ihmisen, jonka kanssa menin naimisiin. Pelkään, että mies muuttuu vasta, kun tulee joku tarpeeksi kova paikka eteen kuten se ero ja että hän kyllä kykenee olemaan se oma ihana itsensä, mutta ei minun kanssani vaan jonkun toisen. Ja silti, eikö olisi parempi lapsille, että heillä olisi kaksi rakastavaa vanhempaa ja rauhallinen koti, vaikka se olisi sitten kahdessa osoitteessa ja useamman ihmisen toimesta? En vain ole niin epäitsekäs ihminen, että pystyisin siihen ainakaan vielä.
Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi ja varsinkin sitä miten reagoi ja mitä tekee. Olen kokeillut ja se kyllä toimii ja saan väliaikaisen rauhan aikaan, jos teen kaiken mitä mies ehdottaa ja koetan järjestellä asiat niin, että hän kokee mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä ja ärsyttäviä asioita. Mutta, ja tässä on se iso mutta, en ole valmis tekemään niin enkä missään nimessä halua sitäkään esimerkkiä lapsilleni antaa. En, vaikka arki sujuisi paremmin. Olen sortunut siihen, että lapsia pyydän tekemään jotakin sanomalla "tehkää ennen kuin isä tulee kotiin, ettei se ala taas huutamaan" ja siihenkin, että lapsissa jokin negatiivinenpiirre, joka muistuttaa miehestäni saa minut näkemään punaista välittömästi.
Oletteko tehneet Väestöliiton tunnekeskeisen parisuhdekurssin netissä omatoimisesti? Se voisi olla jotain mikä teitä ehkä auttaisi varsinkin, jos miehesi on kuin omani, ettei suostu parisuhdeterapiaan. Sen tekeminen myös yksin saattaa auttaa sinua ymmärtämään omia ja miehen toimintatapoja paremmin.
Oletko kokeillut elää elämääsi nyt niin kuin olisitte jo eronneet? Keskittyä tekemään asioita joista sinä pidät niin yksin kuin lastenkin kanssa. Tehdä elämäntapa muutoksen, ehkä laihduttaakin, ei sen takia, että mies niin haluaisi vaan oman hyvinvointisi takia.
Kerro mihin ratkaisuun päädyitte ja miten elämä sujuu nyt. Niin kuin joku jo sanoikin asioilla on tapana järjestyä.
Tunnistan osittain noista itseäni minkalainen olin ennen aviokriisiä. Minä en oikein osannut puhua ongelmistani tavallaan mulla oli hirmu iso reppu selässä minne laitoin tunteeni ja vaikeat asiat. Arki rullas hyvin ja olin tavallaan tyytyväinen elämääni. Mutta se reppuni vain kasvoi ja kasvoi minulle rupes tulemaan kaikennäkösiä pelkoja mitä ei ennen ollut huolia miten muut pärjää jos mulle käy jotain. Mutta sitten kun tuli aviokriisi vaimoni lyhyt sivusuhde paljastui. Niin alkoi armoton rakentaminen ja repun tyhjennys. Uskalsin puhua ja kertoa asioita joita olin mukanani kantanut niin oloni keveni. Kaiken näköset pelot hävisi ei ole stressiä enää. Mitä oon nyt ihmisten varsinkin miesten kanssa puhunut ketkä on jonkin näköisen kriisin käynyt läpi niin kaikilla on ollut se periaate vaikka viimiseen asti jaksetaan niitten asioiden kanssa. Työnnetään vaan ne pois mielestä mutta silti ne kalvaa sisältä päin.
Olin itse ennen vihaisempi, kärttyinen, pienestä asiasta saatto mennä hermot, itsetunto nollissa, kokoajan mietin jotain asiaa, alkoholia en kyllä käyttänyt, työ ja raha oli tärkeintä, en saanut mielen rauhaa jos vaikka auto oli rikki pakko oli korjata saman tien, olin vähempi kotona tai läsnä.
Nyt vasta tajuan mikä on tärkeintä ja miten tätä elämää pitää elää että se on helppoa ja kevyttä.
Eräs minulle sanoi sitten olet valmis eromaan kun sinulla ei silmä kostu kun laitat oven kiinni perässäsi viimeistä kertaa.
Se on totta toista ei voi muuttaa muutoksen pitää lähteä itsestään. Eikä toista voi tehdä onnellisesti jos on itse onneton.
Kun puhun miehelleni eroajatuksista, hän syyttää minua siitä, että aina ehdotan eroa, enkä mitään muuta. En kuulemma ole valmis tekemään mitään muuta. Hän ei siis halua erota ja suuttuu, kun puhunkin erosta.
Mun päähän ei mahdu se, että jos hän ei halua erota, niin miksi hän sitten käyttäytyy niin huonosti minua kohtaan? Mitä hän itse saa tästä avioliitosta? Miten jollekin voi riittää se, että on perhe kasassa ja lapsilla molemmat vanhemmat saman katon alla.
Lapsille mieheni on siis hyvä isä ja meillä on rauhallista kotona.
Minäkin olen omien vanhempieni erosta selvinnyt hyvin. He erosivat, kun olin 12-vuotias ja se oli mielestäni hyvä asia, koska isäni oli päissään väkivaltainen äitiäni ja siskoani kohtaan.
Minun oma avioliittoni on täysin erilainen. Meillä on rauhallista ja lapset vaikuttavat onnellisilta ja iloisilta.
Olen nyt aloittanut laihduttamisen ja kuntoilen ahkerasti. Mieheni kylmäkiskoisuus minua kohtaan on masentavaa, mutta olen päättänyt, etten laihduta häntä varten, vaan itseäni varten ja kenties tulevaisuudessa jotakuta toista miestä varten.
Kiitos miesnäkökulmasta, kaipaan varsinkin sitä kipeästi, kun yritän ymmärtää miestäni! Kuulostaa siltä, että sinulla on joitakin samanlaisia vinkeitä kuin minun miehelläni. Haluaisin kuulla sinun mielipiteesi siitä, että vaikka mieheni käyttäytyy noin minua kohtaan, ei hän silti käy vieraissa. Se on siis mielestäni outoa.
Kiitos teille kaikille kommenteista! Niistä on apua minulle. Heti mieheni loman alussa eli heinäkuun alussa puhuin miehelleni hyvin suoraan näistä asioista ja ehdotin jälleen kerran eroa. Tein selväksi, mitä en hyväksy, mutta lupasin aloittaa laihdutuksen.
Vaikuttikin siltä tämän viikon keskiviikkoon asti eli peräti pari viikkoa, että välimme paranevat. Meillä on ollut suorastaan paljon seksiä ja mieheni on ollut mukava. Ajattelin, josko nyt asiat muuttuisivat? Nyt taas vaikuttaa, että hän on muuttunut takaisin omaksi välinpitämättömäksi ja kylmäkiskoiseksi itsekseen, tosin en ole varma. Saa nähdä siis, mitä tapahtuu.