Vähäinen mutta suuri ahdistus
Luin teidän viestejä läpi ja tuli ihan hölmö olo. Suurimmalla osalla teillä on oikeasti suhteissa väkivaltaa, pettämistä ja muita suoria syitä ongelmatilanteille..
Minulla tilanne on ihan eri.. Suht tuore suhde maailman ihanimman miehen kanssa.
Hän huomioi mua, jumaloi. Tekee kaikkeensa meidän eteen, jopa vaikka häneen sattuisi. Hän tahtoo mun kans kaiken mitä voi elämässä saada/rakentaa. Lapseni viihtyy hänen kanssaan ja kaiken pitäisi loistaa onnellisuutta… Talousasiat hänellä on enemmän kun kunnossa jne eli ei ole edes sellaisia paineita. Silti mua ahdistaa…
Eroavaisuus meillä on siinä että hän on todella läheisyydenkipeä, minä taas en. Sekö mua ahdistaa vai mikä?! Ihan hölmöä.
Yhdessä aikaisemmassa suhteessa mua kans ahdisti, ja se suhde päättyi aika nopeaan. Onko tämä merkki siitä ettei hän ole mulle oikea mies vai pääsenkö ahdistuksesta yli? Johtuuko tämä vaan sitoutumiskammosta? Onko (ollut) kellään vastaavia tuntemuksia?
Tuntuu pahalta kun huomaa miten toinen kärsii tietomattomuutta mutta kun en itsekkään tiedä miksi ahdistaa.. Mietin haluanko hänet loppuelämäksi vai haluanko olla yksin ja vapaa tekemään mitä lystää. Ottajia minulla olisi jonoksi asti, mutta ei ne todellakaan olisi sen parempia miehiä kun nykyinenkään, päinvastoin.
Ajatuksia kiitos ☹️
Jotenkin on tullut tunne että kyseessä voisi olla jonkinlainen sitoutumiskammo.. Eikä välttämättä niinkään pelko että toinen mua jättäisi joskus vaan että hän rakastaisi mua liikaa... Etten voi vastata hänen tunteisiin tarpeeksi. Tahdon kaiken mitä voitais saada mutta en tiedä uskallanko.
Taustalla normi perhe mutta suhteissani on useampikin tekijä ku on voinut olla laukaiseva tähän..
Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa aikoinaan nuorempana ja olen kai edelleen vähän.
Omassa tilanteessani kyse oli mitä luultavammin sitoutumiskammosta. Kohdalleni osui eri elämänvaiheissa peräti kolme hyvää miesystävää, jotka onnistuin karkoittamaan käytökselläni pois luotani.
Erään miehen kohdalla tapailimme puoli vuotta, hän oli ihana, huolehtivainen ja olisi halunnut muuttaa yhteen ja puhui perheen perustamisesta, rakastin häntä, mutta pyrin pitämään hänet ystävän tasolla. Hän yritti päästä lähelleni, kavahdin hänen kosketustaan ja koitin vältellä läheisyystilanteita. Lopulta ymmärsin kuinka julmaa käytökseni oli häntä kohtaan ja kerroin etten voi enään jatkaa hänen kanssaan. Olin taas yksin.
Aikoinaan hakeuduin ns. renttujen kainaloon, kummasti osasin oikein poimia sellaiset muiden seasta ja menin aina palavasti rakastumaan tällaisiin. Jotenkin sen tiesi jo hyvissä ajoin ettei juttu pitkälle kanna ja tulisin samaan takkiini ja pahasti. Toistin itseäni moneen otteeseen ja näin ollen tietoisesti särjin sydämeni moneen kertaan. Ehkä sekin oli vaan tapa välttyä sitoutumasta keneenkään.
En osaa kertoa miten tällaisesta käyttäytymisestä pääsee eroon, en tiedä olenko koskaan itsekään päässyt.Itse tulin tällaiselle rentuksi kuvailemalleni miehelle raskaaksi, tätä miestä ei isyys kiinnostanut ja lähti lätkimään. Jäin yksin odottamaan lastani. Lapseni ollessa pieni tapasin mukavan miehen jonka kanssa viihdyin ja tämä mies tuli toimeen lapseni kanssa. Lapsen myötä asetuin aloilleni ja oli jotenkin niin luonnollista saada perheeseemme tämä ihana mies.
Nyt jo useita vuosia olemme pitäneet yhtä ja on yhteisiäkin lapsia siunaantunut. Silti edelleen joinakin hetkinä saatan ahdistua läheisyydestä ja vetäytyä välillä kauemmaksi, kun mieheni haluaa osoittaa hellyyttä minua kohtaan. Mieheni on jotenkin hyväksynyt sen, että läheisyys toisinaan ahdistaa minua ja antaa minulle omaa tilaa, kun sitä tarvitsen. Itse taas olen opetellut nauttimaan niistä läheisistä hetkistä silloin, kun niitä on tarjolla. Meillä on melko vähän kahdenkeskistä aikaa, joten kai sekin vaikuttaa.