Tänään on tapahtunut jotain outoa. Olin kaupungissa ja törmäsin mieheni syrjähyppyyn. Aioin mennä ohi, mutta hän rupesi puhumaan mulle. Kysyi, miten teillä on mennyt ja oli pahoillaan aiheuttamastaan. Kertoi, että hänen elämään on tullut uusi mies ja he ovat tosi onnellisia. Kysyin katkerana, että etkö kaipaa miestäni enää. Naurahti ja sanoi, että se juttu on loppuunkäsitelty. Siinä heit sanottiin, kuin jotkut hyvänpäivän tutut.
Tulipa kumma olo. Nainen sai hahmon, oli ihminen. Ja sitten tuli mieleen, et noin helppoo se on lennellä suhteesta toiseen välittämättä siitä, millanen kaaos jää jälkeensä.
En oo kuiteskaan katkera sille, vaan enempi miehelleni, ettei pystynyt olemaan sortumatta tuohon naiseen.
Olisinhan aikaisemmin voinut käydä tuon naisen kimppuun, jos oltais törmätty!
No, jokin helpotti sisälläni. Se stoori on loppu!
Miten mieheni sitten selviää, on eri juttu. Voishan sitä vahingoniloisena ajatella, että kärsiköön nyt, kuten minäkin. Mutta kun on tähän sen kans jääny, kai sitä kuiteskin rakastaa ja haluaa, että tilanne rauhottuu ja entistä rikkaampi yhteiselämä alkaa.
Kun seisoin tuota naista katsoen, sydämessä riipaisi ajatus, mitä mieheni siinä näki. Ulkonäön puolesta ihan tavallinen pulliainen. Mut tutkimattomat on sydämen tiet.
Jospa sillä oli henkistä kapasiteettia, joka herätti ihastumisen?
On ihan outo olo. Kuin olis päähän lyöty! Täytyy vielä tätä läpikäydä, jospa tällä oli joku tarkotus?

Niin vuoristorataa tämä kyllä todella on ja juuri kun on toiveikas, että ehkä tästä selvitään ja mennään eteenpäin, kaikki taas romahtaa. Kuinkahan kauan tällaista tunteiden myllerrystä oikein jaksaa? Pian kestänyt jo 5 kuukautta.
Minua ahdistaa edelleen eniten puolisoni tunteiden viileys. Sen tiimoilta tietysti kasvaa epäilys. onko sittenkään kaikki päättynyt petturisuhteessa. Keskustelu on välillä lähes mahdotonta, puolisoni ahdistuu ja suuttuu, kun yritän häntä lähestyä. Välillä taas on tasaisempaa ja silloin tulee pieniä pilkahduksia asioiden järjestymisestä.
Odotan niin häneltä vastaan tulemista, keskustelun avaamista, minun lähestymistä ja ymmärtämistä. Kauheinta on yhtäkkinen muutos toisessa ihmisessä, välillä tuntuu kuin eläisi täysin vieraan ihmisen kanssa saman katon alla.
Ahdistavaa on myös tietämättömyys siitä miten tärkeä tämä toinen suhde hänelle pohjimmiltaan on ollut. Kaipaako hän suhdetta edelleen? Voiko yhtäkkinen suhteen lopettaminen ylipäätään onnistua eli onko hän sittenkään ollut minulle rehellinen? Luottamusta on vaikea rakentaa.
Kaipaan niin tavallista ja tasaista arkea ilman jatkuvaa ahdistusta avioliiton päättymisestä. Ajatus avioerosta tuntuu myös valtavan ahdistavalta. Mitähän minun pitäisi tehdä, ollako vaan ja odottaa, että puoliso saa mietintänsä valmiiksi??Kysymyksiä on miljoonia, vastauksia ei vaan tahdo löytyä..☹️

Hei kaikille. Kirjoitan pitkästä aikaa tänne sivustolle. Olen petetty nainen, jolle miehen pettäminen tuli täydellisenä yllätyksenä. Tiedon saamisesta on reilu 1,5 v ja suhteen aloittamisesta n. 2 vuotta.

Meidän helvettiä kesti reilu vuosi. Sinä aikana koin elämäni raskaimmat kokemukset ja nöyryytykset mieheni pettämisen vuoksi. Valheita ja härskejä tekoja, aivan kohtuuttomilta tuntuvia vaatimuksia itselleni jne. Jossain vaiheessa elämämme alkoi kuitenkin mennä parempaan ja nyt tilanne on se, että nautimme yhdessäolosta kovasti. Nukumme lähekkäin, seksi sujuu ja huomioimme toisiamme monin eri tavoin. Hänen suhteensa tähän kolmanteen on loppu.

Kirjoitan tämän siksi, että kuten monet ovat todenneet, päätöksiä ei kannata tehdä liian nopeasti ja hätiköiden. Usein taustalla on pitkät liitot, jolloin liiton katkeaminen ei ole kovin helppo asia kenenkään kannalta. Lasten lisäksi ystävät ja sukulaisetkin ovat usein hyvin järkytyneitä.Itse sain apua ammattilaiselta, läheisiltä sukulaisilta sekä ihanilta ystäviltäni. Olen kaikille ikuisesti kiitollinen. Miehenikään ei aluksi tuntunut katuvan, mutta nyt hän on selkeästi osoittanut, että on äärimäisen pahoillaan tekemisistään. Itseäni syytän tapahtuneista tietyltä osin, vaikka en asiaa toki hyväksykkään.

Toivotan teille kaikille voimia, joskus tapahtuu pieniä ihmeitä. Ja vinkkinä, etsikää blogi Kaunis Kulkuri , löytyy googlettamalla. Sielläkin on myönteinen tarina selviytymisestä. Ja niille, joiden parisuhde ei jatkunut toivotan paljon voimia, ero on aina psyykkisesti hyvin raskas juttu ja toipumiseen menee aikaa. Elämä kuitenkin jatkuu.

Terve

Mukava nähdä myönteisiäkin kirjoituksia, toivottavasti pääsen kirjoittamaan niitä itsekin joskus.

Nyt on käyty pohjalla ja uskon, että tästä ei ainakaan pahempaan suuntaan mennä.

Vaimoni suhteen paljastumisesta on kulunut tasan kaksi kuukautta, terapiassa on käyty 5 kertaa viikoittain siitä lähtien kun saimme ensimmäisen ajan. Seuraavaan terapiaan on neljä viikkoa ja terapeutti totesi viime tiistaina, että meissä näkyy jo edistymisen merkkejä. Olemme olleet itsekin sitä mieltä, että edistystä on tapahtunut.

Torstaina tapahtui jotain sen jälkeen kun olimme pitäneet oman terapiaistuntomme kahdestaan. Vaimoni masentui täysin, enkä saanut häntä piristymään millään. Selvisi, että minulla on ollut ihan vääriä käsityksiä ja odotuksia hänen suhteensa, eikä hän kuulemma pysty vastaamaan niihin. Kävin pyöräilemässä ja palatessani hän oli mennyt nukkumaan. Aamulla kyselin häneltä, että eikö hän aio mennä töihin ja hän sanoi, ettei jaksa. Kuulin hänen soittavan töihin ja kertoavan, että hänellä on migreenikohtaus, eikä voi tulla töihin. Vähän ajan kuluttua hän hyppäsi autoon ja lähti kertomatta mitään ja jättämättä mitään viestiä.

Ajattelin antaa hänen olla rauhassa ja lähetin iltapäivällä viestin, jossa kyselin vointia ja kerroin olevani huolissani. Hän vastasi, että huonosti menee, hän on päättänyt päättää päivänsä. Olin jo arvannut missä hän oli ja ilmoitin tulevani sinne mutta hän vastasi, että on parempi etten tule. Vastasin, että hälytän ambulanssin jonka hän tietenkin kielsi. Hetken kuluttua tuli viesti, jossa hän sanoi että voin rauhoittua, hän ei pystynytkään toteuttamaan aikomustaan. Olin jo matkalla ja hälytin hänen parhaan ystävänsä myös paikalle.

Päästyäni perille hän oli nukkumassa ja arvasin, että hän on ottanut jotain ja sain kaivettua hänestä tiedon, että kaksi minulle määrättyä unitablettia ja yksi rauhoittava. Tarkistimme myrkytystietokeskuksesta, että onko aihetta toimenpiteisiin ja saimme tiedon että annostus on senverran pieni, että mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin vahtia vointia. Jututin häntä ystävän tuloon asti ja sitten yhdessä pari tuntia kunnes saimme hänet lähtemään kotiin.

Aamulla tilanne oli vähän parempi, mutta huolestuttavaa oli se, että hän sanoi minulle, ja oli viestittänyt ystävälleen, että häntä hävetti ja nolotti, koska hän ei pystynyt toteuttamaan suunnitelmaansa. Päivän skarpattuaan hän vaipui apaattisuuteen ja ystävän saavuttua paikalle saimme hänet lähtemään lääkäriin. Olimme jo todenneet ystävän kanssa, että meillä ei ole enää vaihtoehtoja, jos emme toimi, saamme katua loppuikämme.

Saimme lähetteen psykiatriseen sairaalaan, ja koska saimme hänet suostumaan vapaaehtoisesti, ei tarvinnut tehdä pakkohoitomääräystä. Saimme myös kuulla lääkäriltä, että olimme toimineet oikein, tilanne oli niin paha. Hän yritti tietysti puhua meidät ympäri matkalla ja vielä sairaalan pihallakin, mutta saimme lempeällä määrätietoisuudella hänet osastolle. Päivystävän lääkärin ja hoitajan kanssa pidetyn puolentoistatunnin istunnon jälkeen saimme hänet suostumaan jäämään sisään. Illalla tuli viesti, että hän ei halua, että häntä käy kukaan katsomassa.

Päivällä minulle soitti aivan kuin eri ihminen, joka pyysi minua tulemaan luokseen kolmen aikuisen lapsemme kanssa, hän oli päättänyt että lopetamme salailun ja kerromme lapsille asian taustat, olemme kertoneet heille vain, että meillä on vaikea vaihe menossa. Kaksi ja puoli tuntia yhteistä aikaa ja saimme huomata, että meillä on kolme aikuista ajattelevaa lasta, jotka ymmärtävät, että kaikki tekevät virheitä ja äitikin on vain ihminen. Ei vihaa eikä syytöksiä, vaan helpotus siitä, että äiti on hyvässä hoidossa ja hekin nyt tietävät mistä on kysymys.

Nyt vaimoni saa hoitosuunnitelman ja pääsee terapiaan purkamaan pahaa oloaan, eikä vain kuuntelemaan minun pahanolon vuodatustani. Olen tiedostanut koko ajan, että vaimoni ei saa sanottua kaikkea mitä miettii vaikka olen häntä yrittänyt siihen kannustaa ja varmaan painostaakin.

Nyt vaimoni suhteesta ylipääseminen tuntuu helpommalta kun toinen vaihtoehto olisi saattanut olla hänen kuolemansa käsittely sen lisäksi. Olen sanonut hänelle myös sen, että hänen kuntoutumisensa on etusijalla ja vasta sitten meidän parisuhteemme. Sanoin myös, että olen jo tiedostanut sen vaihtoehdon, että hän lähtee ja minä jään yksin. Nyt olen saanut totutella ajatukseen kaksi kuukautta eikä se tule olemaan yllätys, pettymys kylläkin jos niin käy.

Nyt illalla kolme varttia puhelimessa ja vaimoni sanoi haluavansa kotiin minun luokseni, kertoi nyt ensi kerran koko sopan aikana tuntuvan siltä, hän ei halua olla yksin vaan minun kanssani. Se oli parasta mitä olen kuullut pitkiin aikoihin.

Kaiken tämän vuodatuksen pointti on se, että petturikin on ihminen ja hänellä on syyt tekoonsa, pettämiseen ei ryhdytä sen takia, että haluanpa loukata minulle rakkaita ihmisiä. Taustalla saattaa olla hyvinkin vaikeita kokemuksia ja ennenkaikkea vikaa omassa parisuhteessa. Meidän tulee siis katsoa peiliin.

Haluan vielä korostaa, että jos kenellä tahansa on itsetuhoisia ajatuksia niin niihin pitää suhtautua vakavasti.

Tämän kirjoittaminen on minun tämän päivän terapiani, ensi viikolla hakeudun yksilöterapiaan.
Nyt suhtaudun taas positiivisesti tulevaisuuteen, takana on rankka viikonloppu mutta näen taas valoa putken päässä, saan nähdä huomenna minulle tärkeimmän ihmisen.
(no ehkä lasten jälkeen tärkeimmän..)

Hei kaikille!

Olen lueskellut kirjoittamianne viestejä tässä ketjussa, ja huomannut että ajatuksen kulku ja asiat pettämisen ollessa kydeessä, on lopulta kaikilla aika saman tyyppisiä. Ainakin siinä tilanteessa, jos pettäjä ei tiedä mitä haluaa eikä varsinaisesti kadu tekoaan muusat syytä kuin siitä, ettei ole osannut aiemmin puhua asiasta, vaan on pitänyt paljastua, mistä johtuen tilanne on paljon hankalampi.

Olen miettinyt miten se asia onkaan näissä tapauksissa, missä mies sanoo petettyään (siis oltuaan suhteessa toiseen naiseen), että ei tiedä mitä tuntee puolisoaan kohtaan, mutta rakastaa tai tietää mitä tuntee tätä toista naista kohtaan. Itse en jaks aenää olla kovin sinisilmäinen, olen ajatellut, että suhteemme ei voi jatkau niin kauan kuin tunetita tähän toiseen henkilöön on. Olen miettinyt omaa suhtautumistani, ja tulkitsen sitä myös niin, että olen kuin kilpailuasetelmassa; minä olen se epätoivoinen tässä. Minä takerrun siihen mielikuvaan onnellisesta suhteesta. Olemmeko sittenkin olleet vain niin tottuneita toisiimme, arki sujuu jne... En ole huomannut hoitaa suhdettani, mutta oltuani itse tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, huomaan miten toisilla se vain on luonnollista arkipäivää, se toisen huomioiminen... Pitääkö sen olla työlästä? Kirjoitan ehkä nyt kauhean vaikeasti, toivottavasti joku saa kiinni mitä tarkoitan 😟

Jos mieheni rakastaa toista, on hänen kanssaan tekemisissä jne, vaikka on jäänyt suhteesta kiinni, haluaisin ehkä kuitenkin että hän menisi pois. Suuttusiinhan minä, itkisin ja potisin, totta kai, mutta haluaisinko itse elää ihmisen kanssa, joka ei tiedä palaavatko hänen tunteensä minua kohtaan ennalleen. Milloin tunne on loppunut? Onko se loppu myös minulta, mutta nyt, kun olen loukkaantunut, tarraudun mielikuvaan...

Miksi kukaan haluaa riskeerat toimibvaa liittoa olemalla suhteessa toiseen, jos liitto ja kumppani todella on ok.... Ei kai kukaan ole niin hölmö oikeasti kun tietää riskit... Niinpä, ehkäpä minunkin liittoni kesti sen ku olimme kaksin, mutta ei enää sitä että arki vei erisuuntiin.

Oon lukenu näitä tarinoita, ja tullut siihen tulokseen, että paljon kaaosta saa ihmismieli aikaan parisuhteessa! Sinulla Tulevaisuus? vielä pitää huolehtia kumppanisi jaksamisesta oman murheesi lisäksi. Ja he, jotka ovat jääneet yksin, olen tosi surullinen, että niin kävi.
Oletteko ajatellut, että uskottomuus johtuukin identiteettikriisistä. Kun aikansa on niellyt jotain ylipääsemätöntä, alkaakin kapinoida. Pahaa oloaan potiessaan heittää kaikki turvalliset käyttäytymistavat ja alkaa tehdä asioita, joita ei koskaan ole saanut tehdä. Silloin oma puoliso on varmaan se nurkkaan ahdistava osapuoli, kaikki syyt kaatuu hänen niskaansa ja apua pitää lähteä hakemaan ulkopuolelta. Jos se on ystävä tai terapeutti, hyvä on. Mutta jos se on joku, joka kuuntelee, ymmärtää, kannustaa ja vielä antaa hellyyyttä ja kaipaamaa seksiä, niin soppa on valmis. Ei siinä puoliso tule mieleen, kunhan minä kerrankin saan sitä mitä haluan.
Kun puoliso tajuaa menettävänsä rakkaimpansa, hänkin alkaa työstää itseään. Onko silloin parisuhteessa uusi mahdollisuus? Molempien kriisien myötä parisuhde saa uudet kasvot. Tähän voi päästä, jos molemmat myöntää heikkoutensa ja virheensä ja avoimesti kertoo, missä mättää. Mietitään yhdessä, miten eteenpäin mennään niin, että kumpikin pääsee eroon ahdistavista tunteistaan ja voi nauttia itsenäisenä, mutta sitoutuneena yhteisistä asioista.
Ettei tarvitse luopua mistään minulle tärkeästä tai alistuttava sellaiseen, mikä tuottaa tuskaa. Siinäpä sitä on vaikeutta ylen määrin. Ja tämä edellyttää tietenkin, että pettävä puoliso käsittelee omaa kriisiään, eikä ole rakastunut kolmanteen osapuoleen.
Minusta tuntuu, että ne joiden puoliso on valmis yrittämään uudestaan uskottomuuden jälkeen, ovat olleet jonkinlaisessa kriisissä joko molemmat tai toinen ennen uskottomuutta. Elämä vaan menee niin, että joskus tulee seinä vastaa. Kai sen on tarkotus opettaa meitä, jotta voimme siirtyä uudelle tasolle.
Omalla kohdallani oon tullut siihen tulokseen, että meidän suhteessa kävi näin. Ainoa ongelma on nyt se, että puolisoni tais keritä rakastua puolen vuoden seurustelun aikana. Siitä selviäminen vie aikansa, enkä enää odota hänen sanovan
minulle niitä sanoja, joita kaipaan:Rakastan sinua. Hän on lämmin, huomaavainen, rakastava ja seksikin sujuu, mutta se tunne joka oli suhteemme alussa, on poissa. Ajattelen, että antaa ajan kulua, kyllä kai rakkauskin palaa.
Nyt tuli paljon tommosta filosofiaa, mutta jos se nyt edes jotain auttais!

Kaikesta huolimatta jaksamista kaikille!

lueskelin nuita juttuja ja taisi olla kaikissa petetty osapuoli kertojana.

siitä on nyt viisi vuotta, silloin vielä kuului alkoholi elämääni. juopottelin naapureiden kanssa paljon mieheni ollessa työhommissansa. siinä sitten kävi niin että tuli suhde naapurimiehen kanssa. pari kuukautta sitä kesti kunnes minä päätin olla rohkea ja kertoa miehelleni pettäneeni. tietenkin hän oli vihainen,surullinen ja minä olin pahoillani. olimme erota, mutta kuitenkin päätimme jatkaa yhteistä elämää lasten vuoksi, aikomuksemme oli korjata suhde. jonkin aikaa meni hyvin, varsinkin kun naapurin mies oli muuttamassa pois. alkoholi pysyi kuvioissa koko ajan. tuli uusi mies naapuriin. humalapäissämme meille tuli vispilän kauppaa, siitä en miehelleni paljastanut mitään. sitä en tiedä tänäkään päivänä oliko hänellä omia epäilyksiänsä vai ei.
kuningas alkoholi oli saanut minusta vallan ja totesin oman pohjani tulleen vastaan, raitistuin. parisuhde ei kuitenkaan toiminut, mieheni kertoi antaneen minulle anteeksi suhteen vieraan miehen kanssa (sen josta tiesi), asioista kuitenkin jonkin verran puhuttiin.
mutta minä en vain itse voinut antaa itselleni anteeksi pettämistäni, en varmaan ole antanut vieläkään. kaksi vuotta sitten erosimme, meillä on molemmilla uudet kumppanit. raittiina eläminen varmasti pitää minut pettämisen tieltä pois. mutta haluaisin kokea vielä sen päivän että olen itse antanut itselleni anteeksi, olen niin pahoillani yhä tekemisistäni, vaikka ne olivatkin humalaisen akan tekosia mutta silti ne on tehty. sitä en tiedä että olisiko liitto vielä onnistunut jos olisin kyennyt itselleni anteeksi antamaan, sitä on turha spekuloida. kävi niin kuin kävi. mieheni kuitenkin olisi ollut valmis uuteen alkuun pettämisen jälkeen, minä itse en vain kyennyt. mutta nyt hänellä on uusi hyvä liitto, hän on onnellinen, siitä minäkin olen onnellinen.