Uuden alku on mahdollinen vain niin, että yhteyttä kolmanteen osapuoleen ei pidetä. Se täytyy ihan ekaks sopia.
Terapiassa on helppo puhua, jos molemmat osapuolet on sitoutunut yhdessä etenemiseen. Jos pettävä puoliso
on pahoillaan ja pyytää anteeksi, se on ratkaiseva askel etenemisessä. Jos yhdessäolo ei siteenkään onnistu,
kummallekin on hyväksi käydä asiat läpi perusteellisesti ja sitten voi lähteä uuteen elämään. Olen kuitenkin
vanhan ajan ihminen ja tykkään, että parisuhde teettää paljon työtä onnistuakseen.
Kirjallisuudesta on muuten paljon hyötyä, jos ei muuten, niin se auttaa ihmistuntemuksessa. Olenkin sanonut
ystävilleni, että joissain asioissa olen aikamoinen ihmistuntija. Tämä on kasvattanut paljon.
Epäilyksistä en ole vieläkään päässyt, 9kk jälkeenkin sitä seuraa kumppanin touhuja. Monesta yhteyksistä
ikävät asiat palautuu mieleen, ei tosin niin kivuliaana kuin aluksi. Tuska oli tosiaan jopa fyysistä aluksi.
Luottamus elämään ja ihmisiin on osittain palannut, mutta kestää varmaan kauan, ennenkuin kokonaan, tai
sitten ei koskaan. Ystäväni sanovat, että minusta on tullut surumielisempi ja tosikko. Niin kai se sitten on!

☺️❤️☺️ Rakkautta kaikille!

Torso2

Huomasin vasta tänään, että voin katsoa välillä vanhoja tekstejä kun aukaisen kirjoitusikkunan omaan välilehteen hiiren oikean näppäimen kautta, ehkä nyt tulee vähemmän toistoa. Kirjoitin jo päivällä pitkän tekstin mutta menetin sen kun yritin kikkailla ja katsoa vanhoja tekstejä.

Vaimoni ei ole pitänyt yhteyttä kolmanteen osapuoleen, kysyin asiaa viimeksi tänään ja pyysin häntä katsomaan minua silmiin vastatessaan, perustelin asiaa sillä, että hän on valehdellut minulle jo toista vuotta ja siksi halusin nähdä hänen silmänsä. Olin näkevinäni sellaisen katseen, että eikö tämä vakuuttelu jo riitä.
Meillä on tällä viikolla molemmilla omat ajat terapeutille ja vielä yhteinen aika myöhemmin. Olemme sopineet, että siitä ns. varmistusviestistä (tieto siitä että siellä on asiat ok ja että hän on varma siitä että me jatkamme yhdessä ja käymme terapiassa, eikä yhteytttä enää pidetä) sovitaan yhdessä ja vasta terapian jälkeen.

Tänään vaimoni sanoi, että hän pelkää katkeroituvansa jos hän joutuu luopumaan kaikesta muusta elämästä jota hän on viettänyt ilman minua, matkoja, saunailtoja, tanssireissuja ym. kavereidensa kanssa. Olen kuitenkin sanonut hänelle, että hänen ei tarvitse luopua kaikesta mutta minulle on annettava aikaa luottamuksen rakentamiseen. Olen kyllä tietoinen siitä että luottamuksen rakentamiseen ja asian taka-alalle painamiseen menee vielä paljon aikaa. Vaimoni ei oikein tahdo muistaa että minä olen elänyt tätä helvettiä vasta muutaman viikon ja hän jo toista vuotta.

Mietin myös itsekseni, että oliko tuon tempun tavoitteena vapauden saavuttaminen vai uusi suhde.
Hän on kyllä sanonut tavanneensa sen toisen sattumalta ja saaneensa ensin kuuntelijan ja tukijan samassa tilanteessa olevasta ihmisestä ja suhde on syntynyt vasta myöhemmin.
Täytyy pyytää häntä miettimään tätäkin asiaa, olin kyllä mielestäni antanut hänelle vapautta ja hän myöntääkin asian mutta eikö se riittänyt?

Hän on vuosien aikana usein puhunut hellyyden kaipuusta ja liittomme arkisuudesta mutta minä en ole osannut ottaa häntä todesta. Tarvittiin näin kova kolaus ennenkuin tajusin kuinka arvokas ja rakas ihminen minulla on.

Myös minulla tulee mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä mieleen tämä tapahtuma, nyt jo rupeaa vähän helpottamaan ettei tarvitse kaikkea pelätä.

Puhuimme tänään myös siitä että meidän on ruvettava rakentamaan yhteistä uutta arkeamme pienin askelin. Elämän pitää sujua luontevasti niin ettei tarvitse miettiä että mitä kivaa sitä tänään tekisi tai mistä sitä puhuttaisiin. Viime aikoina on kyllä puhuttu paljon, mutta aihe on ollut ikävä.
Eilen vietettiin mukava elokuvailta, vaimoni oli löytänyt sopivan neutraalin perhe-elokuvan jota saatoimme katsoa yhdessä ahdistumatta. Köllöttelimme yhdessä sohvalla ja nautimme elokuvasta.

Myös minä olen pyrkinyt lukemaan ja se on helpottanut, nyt luen eräästä toisesta keskusteluketjusta läytämäni linkin kautta ostamaani englanninkielistä kirjaa jonka saa imuroitua n. 14 euron hintaan.Maksaessani huomasin että maksu meni suomalaiselle aivotutkijalle.

Kirjoittaja oli perehtynyt asiaan jouduttuaan itse petetyksi ja kirjoittaa sivuillaan nimimerkillä.
Perusajatuksena on että aivoja voi valmentaa katkaisemaan negatiivisten tunteiden kehän ja valmentaa niitä kehittämään positiivisten tunteiden kehän.

Hei

Olen aivan umpikujassa ja en enää tiedä mitä tehdä avioliittomme suhteen. Olemme olleet naimisissa 33 vuotta, 2 aikuista lasta ja 2 lapsenlasta. Olemme kumpikin vähän yli 50. Tämä on pitkä kertomus ja kerron viimeisten kahden vuoden tapahtumat pääpiirteissään.

Huhtikuussa 2009 minulle tuli kuin puun takaa tieto että mieheni pettää minua, tekstiviestin kautta. Viikon pidin tiedon itselläni mutta sitten kysyin häneltä. Hän sanoi että on vain taputellut kyseistä naista. Näin hän selitti myös lapsillemme keittiön pöydän ääressä. Lapsemmehan ovat jo aikuisia ja ymmärtävät tällaiset asiat ja poikammehan sattui vielä olemaan kotona ja kuuli kun keskustelimme asiasta. Mutta tästä eteenpäin mieheni jäi valheista kiinni melkein joka viikko esim. viikon harrastanut seksiä, 2 viikkoa,3 viikkoa, kuukauden, 2 kuukautta, puoli vuotta, vuoden, 2 vuotta, 2 ja puoli vuotta, ollut hotellissa, ollut ”ylitöissä” ,työaikana varsinkin iltavuorossa .

Eli mm.näistä asioista valehteli mutta ei muistanut mitä oli sanonut ja näin” puhui pussiin.” Myöskin valehteli raha-asioista, oli lainannut pojan autoa näillä hotellimatkoillaan joista valehteli pojalleen.
Näin sitten mentiin huhtikuusta joulukuuhun. Tänä aikana tyttäremme kysyi kymmeniä kertoja isältään ethän enää valehtele meille. Lupasi aina ettei valehtele.
Mieheni kirjoitti minulle lappuja missä lupasi mm. lopettaa valehtelun pettämisen, syyttelemisen, ja aina vain jäi kiinni em. asioista.

Kävimme parisuhdeterapeutin luona useita kertoja missä hän lupasi aina aloittaa puhtaalta pöydältä kanssani ei valehteluja, ei pettämisiä. Aina nämä kariutuivat.
Syyskuussa 2009 kävin myös hänen työpaikallaan hänen kanssaan ja selasi nettiä ja hän oli vieressä. Huomasin, että hän on joka päivä käynyt pornosivuilla jopa 40-50 kertaa. Ihmettelin kuin hän on kerennyt työpäivän aikana ja uskaltanut.
Nämä kaikki annoin anteeksi vaikka hän syytti minua kaikesta kymmeniä kertoja ja jatkoimme yhdessäoloa.

Sitten tuli tammikuu 2010 ja sain viestin toisesta naisesta. Kysyin mieheltäni ja hän kertoi sen olevan vanha työkaveri joka oli soittanut hänelle kysyäkseen joitakin vanhoja työpapereita. Olin niin järkyttynyt ja pyysin että hän lähtisi vähäksi aikaa vanhempiensa luo asumaan. Hän lähti eikä pitänyt mitään yhteyttä minuun Puhelinerittelyistä selvisi että mieheni oli soittanut naiselle 3-4 kertaa päivässä vaikka oli jäänyt kiinni toisen naisen kanssa pettämisestä. Ja selitykset lisääntyivät: oli tukenut tätä naista kun sillä oli sisko kuollut. Eikä päässyt millään eroon.

Mieheni tuli takaisin ja yritimme jatkaa avioliittoa mutta aavistin että kaikki ei ole ok, jäi vähän väliä erilaisista valheista kiinni myös muissakin asioissa. Ja teki taas papereille lupauksia ettei valehtele, petä eikä salaa asioita.Tämän koko ajan minä työni ohella opiskelin .
Tuli marraskuu 2010 ja minulle kerrottiin että miehelläni on ollut suhde tämän viimeksi mainitun naisen kanssa vuodesta 2002 ja on ollut hänen asunnossaan aina iltavuorossa ollessaan. Asuu työpaikkani vieressä ja on 10 vuotta vanhempi kuin mieheni.Kehotin taas miestäni lähtemään pois kotoa, olin ihan lyöty. Sain seuraavina öinä uhkausviestejä tältä naiselta missä minua sanottiin sairaaksi ja hulluksi. Olin käynyt tämän naisen luona keskustelemassa silloin tammikuussa ja uskoin häneen kun hänkin sanoi siskonsa kuolleen. Sitten kävin mieheni kanssa yhdessä kun selvisi että heillä onkin ollut pitkä suhde. Mieheni kuitenkin häippäsi sieltä ja jätti minut yksin sen naisen eteen niin että tämä kävi minuun käsiksi.
Mieheni ei tehnyt mitään silloin kun minua uhattiin niin lapset hermostuivat ja kävivät salaa minulta tämän naisen luona kertomassa että jättäisi minut rauha sillä seurauksella että tämä nainen uhkasi myös lapsiamme..

Kyselin paljon tästä ajasta mitä ovat tehneet missä tavanneet yms. Hän antoi selityksiä, jotka nyt kuukausi sitten osoittautuivat kaikki valheeksi. Nimittäin tämä nainen soitti minulle, kun on sairastunut syöpään ja kertoi kaiken. Suhde alkanut jo vuonna 2000 ja tavanneet päivisin , iltaisin, viikonloppuisin .. Myöskin tammikuussa 2010 kun sain viestin tästä naisesta niin mieheni oli heti mennyt hänen luokseen sopimaan mitä valehtelevat minulle ja tavanneet vielä kesällä 2010.

Kun tämä nainen kertoi minulle 3 tuntia puhelimessa asioista niin hän oli kaikki kirjoittanut ylös vuosien varrella ja tiesi meidän ja lasten asioista melkein paremmin kuin minä. Ja tällaisia minun ja mieheni kahdenkeskisiä asioita esim. seksiin kuuluvia asioita hän tiesi hyvin.
Olemme käyneet neljällä eri parisuhdeterapeutilla näiden 2 vuoden aikana ja joka kerta mieheni valehtelee ja syyttää minua tapahtuneesta. Ja jättää kesken terapeutilla käynnit. Nyt olen ihan poikki tästä kaikesta, meillähän on myös poika ollut 3 vuotiaasta asti vakavasti sairas ja olen oikeastaan yksin hoitanut häntä hänen olleesaan pieni. Olen yrittänyt olla hyvä perheen äiti ja vaimo mutta enpä ole riittänyt miehelleni. Olen kysynyt häneltä miksi hän tarvitsi muita vaikka minä en ole kieltänyt häneltä mitään esim seksin suhteen. Syitä kyllä löytyy. Nyt olemme ihan umpikujassa, luottamusta häneen minulla ei ole yhtään ja mieheni hermostuu heti jos yritän keskustella tapahtuneesta hänen kanssaan. Hän on sanonut koko tämän kahden vuoden ajan että haluaa jatkaa kanssani ja haluaa perheensä takaisin. Mutta kaikki tämä tapahtuu valehdellen. Joka päivä herään pelkäen, että mitä valheita tänään tulee esiin, onko hän kertonut nyt kaiken, pettääkö hän nyt jonkun toisen kanssa.

Olen sitä mieltä, että vähäinenkin ylimielisyys pettävän osapuolen puolelta vie suhteen erilleen ennen pitkään, joten
pitäis päästä vakuuttuneeksi siitä, että pettäjä haluaa vain jatkaa puolisonsa kanssa, eikä poukkoilla sinne tänne.
En halua pelotella, mutta ihminen ei loputtomiin kestä sitä, että kaikki juuri kasaan saatu romahtaa aina vain
uudelleen. Siksi tarvitaan se ulkopuolinen arvioimaan, onko molemmat asiassa vakavissaan mukana.
Meillä tilanne nyt se, että yhteiset istunnot on terapeutin kanssa loppuneet. Pelottaa vähän, pystytäänkö kaikkia
asioita sittenkään käsittelemään keskenämme. Riitatilanteita on tullu jo nyt. Sitten ajattelen, että eihän sitä
ennenkään oo terapeutti ollut ongelmia ratkomassa. Jos käy ylivoimaseksi, saahan varata uuden ajan.
Nyt on sovittu, että kerran viikossa puhutaan noin tunti näistä asioista, koska puolisoni on kertonut, että hänen
voimilleen käy raskaaksi tämä kaikenlainen vatvominen ja hän haluais jo unohtaa menneet. Siispä minä
olen jonkun kerran kirjottanut paperille kysymyksiä, joihin haluan vastaukset. Hän kirjottaa vastaukset
ajan kans. Sanoi, että tulee kysymystä paremmin mietittyä ja vastaukset on olleet perusteellisempia.
Ei tarvitse vihassa ja tuskassa vastata, tulee sanottua sellaista, mikä ei oo rakentavaa.
Tänä viikonloppuna huomasin, että elämässä on muutakin väriä kuin musta. Olin ystävieni kanssa Vuokatissa
taideleirillä. Siis harrastuksista ja ystävistä voimaa. Olis kai opittava ottamaan vastuu omasta elämästä,
roikkumatta menneessä ja puolisossa, kuitenkin niin, että yhteiselämä sujuu. Pahemminkin vois olla!🙂

Hei Tulevaisuus ja muutkin!
Kriisin keskellä on oltu täälläkin jo nelisen kuukautta. Aavistin puolisoni suhteen, sitä oli kestänyt ilmeisesti reilut puoli vuotta. Alku totuuden tultua julki oli valtava shokki, suurin isku mitä olen elämässäni tähän mennessä kokenut. Puolisoni lopetti suhteen lyhyen miettimisen jälkeen, mutta jäljelle jäi minulla luottamuspula, puolisolla hukassa olevat tunteet ja epäily siitä, että voisimme vielä saada suhteen ennalleen. Hän oli valmistautunut siihen, että haluan lopettaa avioliittomme välittömästi, mutta ei: entistä lujemmin haluan pitää kiinni ja jatkaa. Se tuntuu itsestäkin välillä kummalliselta kaiken sen jälkeen, mitä toinen on tehnyt.
Koen vaikeimpana sen, että puolisoni ei vilpittömästi ole katunut tekoaan, hänen mielestään suhteemme ei ole toiminut pitkään aikaan ja hänellä on tunteet minua kohtaan aika lailla hukassa. Toisaalta hän haluaa aikaa ja toivoo, että tunteet vielä löytyisivät.
Pieniä valopilkkuja on tässä suossa kuiteskin jo ollut. Parisuhdeterapiassa olemme käyneet ja se on hieman avannut tilannetta. Välillä tuntuu, että pääsemme toisiamme lähemmäksi, mutta kovin on ailahtelevaa vieläkin. Käyn läpi omaa kriisiäni, olenko riittävä, miksi en kelpaa, mikä tässä oikeasti mättää jne. Lisäksi luottamuspula on vielä valtava. Olen kuitenkin toiveikas, uskon siihen, että aika tekee myös työtään. Tärkeää olisi saada keskusteluyhteys myös suhteeseen liittyvistä asioista toimimaan.
Lisäksi yhteinen tekeminen, kivat ja molempia kiinnostavat asiat tuo vähän valoa synkkyyteen. Minä haluaisin puhua jatkuvasti tästä tilanteesta, puolisoni sen sijaan väsyy kovin nopeasti käsittelyyn ja usein tilanteessa tulee riitaa, ikävä olo ja toivottomuus.
En tiedä, petänkö itseäni, kun yritän uskoa ja luottaa siihen, että saamme yhteiselomme vielä toimimaan. Työ on valtava ja välillä tekee mieli heittää koko liitto menemään. Tunteita on kuitenkin vielä ainakin minulla jäljellä ja sen vuoksi haluaisin kaikkeni yrittää. Olen sitä mieltä, että jos vähänkään tuntuu siltä, että tilanteen vois saada korjattua, kannattaa yrittää! Terapiassa puhuttiin, että yhteinen tavoite pitää olla, mutta meillä ainakin sitä vielä haetaan. Toivon sen löytyvän. Voimia meille kaikille näissä tunteissa tarpoville, tämä on hyvä kanava antaa ja saada vertaistukea. 🙂🌻

Hei

Liityn mukaan tänne pohdiskelijoiden joukkoon. Sain tietää mieheni uskottomuudesta viikko sitten. Uskottumuus oli jatkunut reilu puolivuotta. Pieniä aavistuksia minulla asiasta oli. Silti se oli kuitenkin yllätys. Olemme olleet naimisissa 25 vuotta.

Pettäminen oli tapahtunut työkaverin kanssa. Mies kertoi olevansa rakastunut tähän naiseen ja aikoi lähteä koettamaan onnistuuko elämä hänen kanssaan. Kerrottuaan samana päivänä vanhimmalle (17 v) tyttärellemme ja nähdessään hänen kamalan reaktionsa, hän sitten peruikin päätöksensä ja päätti YRITTÄÄ kanssamme.

Viikko on ollut helvetillinen minulle, kuten varmaan moni teistä on sen kokenut. Ei unta, ei ruokaa, itsetuhoisia ajatuksia, vihaa, katkeruutta, epätoivoa...Mies ei lupaa mulle kuitenkaan varmasti että voiko olla pitämättä yhteyttä uuteen naiseen. ja kuinka voisikaan koska hän on työkaveri. Tämän viikon nainen on tosin ollut vielä lomalla, joten ensi viikosta tulee varmaan minun kannalta vielä kamalampi.

Luulen, että hän menee...ja minun täytyy luovuttaa. Näen sen hänen silmistään, mutta hän ei uskalla sitä päätöstä ottaa. Sen olen itselleni luvannut, että minä en eropäätöstä tee, koska tunteeni häntä kohtaan ovat liian voimakkaat. Tämä voi olla itsepetosta, koska enhän saa vastarakkautta😭

Mitä teen???

Peppi2,

Jotta teillä olisi mahdollisuus yrittää miettiä jatkoa yhdessä, miehesi on ensin ratkaistava suhteensa toiseen naiseen. Jos suhde jatkuu, on melko mahdotonta yrittää selvittää tilannettanne. En usko, että olisin jaksanut enää elää yhdessä, jos puolisoni suhde ei olisi loppunut pian paljastumisen jälkeen.
Raskainta minusta on ollut odottaa toisen ratkaisuja etenkin kun tunteet ailahtelevat laidasta laitaan. Siinä roikkuu kuin löysässä hirressä ja odottaa toiselta pelastusta. Joka tapauksessa olen huomannut, että tässä kriisissä tarvitaan AIKAA, hätiköiden ei pidä tehdä ratkaisuja. Suosittelen esim. perheasiain neuvottelukeskukseen hakeutumista ja asian läpikäymistä siellä yhdessä, jos miehesi on siihen valmis.
25 vuotta on pitkä aika yhdessä (niin myös meillä). Ei kannata heittää kaikkea hätiköiden pois etenkin jos liitosta löytyy vielä jotain säilytettävää.
Voimia ja jaksamista sinulle, tiedän tuskasi ja ahdistuksesi. Hieman helpottaa, kun aika tekee työtään.
🙂🌻

Hei

Mieheni teki sitten ratkaisun ja päätti lähteä toisen naisen luo. Tätä sanoinkuvaamatonta tuskaa on vaikea kestää. Jotenkin ehkä sittenkin ahdistin hänet tekemään ratkaisun ja tein oikean mokan...syytän tästä nyt itseäni etten voinut olla vaatimatta. Olihan hänellä tosin ollut jo aikaakin miettiä asiaa kuukausia ja minulla vain viikko.

Ensin hän ei osannut päättää mutta puhuttuaan toisen naisen kanssa hän oli taas kuin huumaantunut. Siinä ei järkipuheet auttaneet. Hän oli jo luvannut jatkaa meidän kanssa ja varasimme jopa perheelle lomamatkankin lokakuulle. Meidän liitto on kuulemma ihan hyvä, mutta hän ei voi tunteilleen mitään. Tämä on niin tuskaa.😭

Huomenna menen keskustelemaan kriisikeskukseen yksin. Mies aikoi tulla mukaan yhden kerran minua auttaakseen. Hän silittelee, hellii ja välittää. Ja se onkin niin ristiriitaista. Tekeekö hän sitä lievittääkseen huonoa omaatuntoa. En tiedä-

peppi2

Olen pahoillani puolestasi. ☹️ Nyt on tärkeää, että sinä ja tyttäresi saatte tukea ja selviätte tästä tuskasta. Ota kaikki apu vastaan mitä on mahdollista saada ja hae lähellesi kuulevia ja ymmärtäviä ystäviä, myös ammattiapu on varmasti tarpeen. Voimia ja jaksamista sinulle, olet ajatuksissani.

Kiitos Sade.

Pienetkin lohduttavat sanat auttavat eteenpäin. Toivotan teille kaikille, jotka haluavat jatkaa suhdetta pettämisen jälkeen onnea ja voimia. Se ei minulle onnistunut, mutta siihen en voinut itse vaikuttaa. Miehen päätöksen mukaan täytyy nyt elää ja jatkaa yksin ja ystävien kanssa/tuella.🙂👍

Hei Kaikille!

Ihanaa lukea kertomuksianne, viestien lukemisen jälkeen tunnen, etten ole ongelman kanssa yksin.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta, kolme lasta. Kolme viikkoa sitten tapahtumaketju lähti purkautumaan. Tänä aikana mieheni on kertonut suhteestaan toiseen naiseen. Tämä tunnemyrsky on sellainen, jota en kuvitellut kohtaavani tai saatika että tällaista tunneryöppyä voisi olla olemassa. Viha, suru, pettymys, tyhjyys, silmitön raivo, itku, helpotus, luottamus tulevaisuuteen, pelko tulevaisuudesta, pelko omasta jaksamisesta, voimakas hyvän tunne omista vahvuuksista, tietoisuus omista heikkouksista - osa yhtä aikaa tai tunne vaihtuu monesti päivässä.

En halua vanhaa suhdettamme takaisin, koska en ollut siihen itsekään tyytyväinen. Meidän olisi pitänyt käsitellä tunteemme jo aikaisemmin. Olen miettinyt, että miksi näin ei tapahtunut. En ole varma, mutta ehkä kummallakaan ei ollut osaamista tai uskallusta avata keskustelua.

Vaikean tästä tekee nyt se, että seksisuhde toisen kanssa hankaloittaa ja mutkistaa ainakin minun päätöstäni jatkosta. Tuntuu siltä, että mieheni ylitti rajan, joka vei luottamuksen. En ole varma siitä, katuuko hän tekoaan oikeasti. Eikä hänkään ole päättänyt suhteen jatkosta minuun.

Olen iloinen siitä, että joudumme kasvotusten suhteemme tilan kanssa nyt. Olemme keskustelleet, raivonneet, huutaneet, väitelleet kahden viikon aikana enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä.

Ainut asia, josta olen nyt varma on se, että lähden hänen kanssa parisuhdeterapiaan. Hän on luvannut hoitaa (aloittanutkin jo) ajan sopimisen. Juuri nyt olen sitä mieltä, että haen avioeroa. Kiitos harkinta-ajan, lopullisen päätöksen tekemiseen on aikaa vielä puoli vuotta.

Elämä on seikkailu, jossa olen itse oppinut että vaikeatkin asiat on uskallettava kohdata suoraan. Ne kipeimmät kysymykset on vain uskallettava kysyä. Ne hurjimmatkin tunteet on hyväksyttävä. Olen itse vastuussa omasta onnesta, omista haluista, omista päätöksistäni, itseni huolenpidosta, siitä miten kohtelen lähimmäisiäni - tämän muistaminen tuntuu hyvältä.

Voimia ja jaksamista kaikille!

Terve pitkästä aikaa.

Olin jo päättänyt, että en enää osallistu näihin keskusteluihin kun tuntuu ahdistavalta lukea näitä juttuja. Olen välillä kuitenkin käynyt lukemassa ja näen, että en tosiaankaan ole yksin tässä helvetissä.
Olen pahoillani niiden puolesta, jotka ovat päätyneet suhteen loppumiseen omista tai puolisosta johtuvista syistä. Sama kiirastuli jatkuu ja tuntuu vielä pahemmalta kun on yksin.

Sade4 näyttää olevan lähinnä samassa tilanteessa kuin minä, mulla on takana 8 viikkoa tunteiden vuoristorataa, 6 viikkoa parisuhdeterapiaa kerran viikossa. Välillä tuntuu menevän paremmin mutta sitten iskee totuus, tämä on tosiaan tapahtunut minulle, maailman kaikista ihmisistä se, johon luulin pystyväni luottamaan eniten teki minulle katalan tempun.

Kokoilen tässä itsetuntoni rippeitä ja koetan jatkaa eteenpäin. Kelailen mennyttä vuotta ja mietin, että kuinka paljon minua on vedätetty ja manipuloitu ja välillä iskee viha omasta hölmöydestä ja siitä mitä selkäni takana on touhuttu.
En kuitenkaan ole purkanut vihaani vaimooni, rakastan häntä kaikesta huolimatta, olen kyllä kertonut hänelle tunteistani ja mietteistäni mutta olemme saaneet puhuttua rakentavasti, vihapäissään tulee loukattua toista pahasti ja tilanteen korjaaminen on entistä vaikeampaa. Olemme myös noudattaneet terapeutin ohjetta ja rajanneet asiasta puhumisen tiettyihin aikoihin. Olemme pystyneet jo pitämään välipäiviäkin.

Kun synkät ajatukset iskevät päälle mutta niitä ei pääse heti purkamaan niin tulee harkinneeksi paremmin sanojaan. Olen myös ottanut tavaksi kirjoittaa ajatuksiani päiväkirjan tapaan aina kun tuntuu pahalta, teen aina uuden tiedoston, vanhojen tekstien lukeminen saattaa tuoda jo käsiteltyjä asioita pintaan ja pahentaa senhetkistä tilannetta.
Toki olemme todenneet, että emme kumpikaan olleet tyytyväisiä yhteiseen elämäämme mutta minulle ei tullut mieleenkään lähteä korjaamaan sitä käymällä vieraissa.

Nyt yritämme keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, laitoimme talon myyntiin tietoisina siitä, että on mahdollista, että muutamme tästä vielä eri osoitteisiinkin.
Molempien tavoitteena on kuitenkin se, että jatkamme yhteistä elämäämme ja olemme varovaisen toiveikkaita.
Korjaamme ensin taloudellista tilannettamme maksamalla velat pois ja vaihtamalla pienempään asuntoon, se antaa mahdollisuuden tehdä enemmän asioita yhdessä, esim. matkustella.

Nyt pitäisi päästä tästä alakuloisuudesta ja yrittää saada elämään muutakin sisältöä kuin parisuhteen märehtiminen, on hyvin vaikea innostua mistään.
Vieläkin pelottaa mennä sellaisiin tilanteisiin, joissa ennen tätä juttua ei ollut mitään ihmeellistä. Olen kuitenkin pakottanut itseni tekemään asioita, jotka tuntuvat ahdistavilta etukäteen, vihlonta vähenee joka kerta, eikä kaikista asioista tulee enää mieleen synkkiä mietteitä ja vihaa.

Kirjoittaminen ja muiden kokemuksista lukeminen tuntuvat kuitenkin tuovan jonkinlaista helpotusta.
Suhtadun luottavaisesti tulevaisuuteen mutta olen oppinut elämään senkin tosiasian kanssa, että en ehkä pääsekään tämän yli ja päädymme eroon mutta nyt minulle on annettu aikaa sopeutua.

Olen tullut siihen tulokseen kaiken lukemani ja kuulemani perusteella, että suhteen päättäminen heti pettämisen paljastuttua on hätiköity ratkaisu ja olenkin pahoillani niiden puolesta, joille näin on käynyt.
Yksin jääminen siinä tilanteessa on pahinta, mitä voin kuvitella, toivottavasti teillä on ympärillänne ihmisiä joille purkaa tunteitaan.

Tervehdys! Olen ihan uusi kirjoittaja täällä, tukinetin sivut imivät mukaansa vaikeassa elämäntilanteessa ja löysin tämän ketjun ja iski valtava tarve kirjoittaa!
Vertaistuki on mielettömän tärkeä juttu, huomaan sen nyt. Tunnistan tämän ketjun muista kirjoituksista paljon omia tuntemuksiani ja koska en oikein pysty läheisilleni näistä asioista puhumaan, tuntuu helpottavalta ymmärtää, että en ole tunteineni yksin.
Olemme olleet yhdessä 8 vuotta, meillä on ollut vaikea alku ja melko myrskyisä suhde (vahinkoraskaus, joka hitsasi meidät yhteen, rahaongelmat, miehen peliongelmat ym), mutta toisen lapsen syntymän aikoihin elämämme rauhoittui ja menimme naimisiin pari vuotta sitten. Olin elämäämme ihan tyytyväinen, hetkittäin jopa onnellinen.
Vuoden alussa mies alkoi juoda paljon ja alkoi vetäytyä kotona. Ajattelin, että hänellä on työpaineita ja annoin hänen koluta kapakoita kavereidensa kanssa - kuvittelin, että kyllä hän asettuu vielä kotiin. Elämä alkoi olla aikamoista kaaosta, vaikka en sitä myöntäkään silloin: mies oli viikot harmaa haamu, väsynyt ja etäinen, viikonloppuillat pois kotoa, vähitellen joitakin öitäkin. Riitelimme paljon, toisaalta myös fyysistä läheisyyttä oli, vaikka mitään muuta, esim. henkistä yhteyttä ei ollut. Katsoin paljon sormien läpi, ajattelin, että tämä on vain väliaikaista. Kunne sitten huhtikuussa, eräänä lauantaina mies ilmoitti, ettei pysty enää elämään kanssani. Se kipu, mikä huuhtoi mukanaan, oli mieletön! En oikeastaan edes muista niistä ajoista mitään, kaikki oli yhtä kipua, sumua ja tuskaa. Lapsia mies tapasi, mutta keskenään emme puhuneet juuri mitään.
Meni kuukausi ja aloin riuhtoa mieheltä vastauksia, koska kaikki tuntui olevan epäselvää ja epätietoista ja tuskaista. Missään ei ollut mitään mieltä, sillä muistin vielä aivan selkeästi, miten olimme olleet ihan onnellisia joskus - ei edes niin kauan sitten. Lopulta mies kakisti ulos, että oli ollut uskoton. Se kipu, mikä tästä tiedosta seurasi, oli vielä jotakin hirvittävämpää kuin eroamisen tuska! En ole koskaan elämässäni kokenut mitään niin rampauttavaa, niin fyysisestikin raastavaa. Ajattelin, että maailma romahtaa juuri tähän.
En tiennyt vielä koko totuutta, koko kivun määrää...
Yllättävää kyllä, muutaman päivän itkettyäni aloin kerätä palasia ja kun tuntui, ettei ole enää mitään menetettävää, ryhdyimme keskustelemaan mieheni kanssa. Siitä alkoi uusi, outo, kummallinen aika - löysimme toisemme uudestaan, tai oikeastaan ensimmäisen kerran. Koskaan meillä ei ole ollut kahdenkeskistä aikaa eikä mitään alkuhuumaa, kun olimme aina olleet perhe. Nyt se yhtäkkiä alkoi, rakastuminen, tuntikausien keskustelut, valvotut yöt, mielettömästi seksiä ja läheisyyttä! Tuntui, että saimme uuden mahdollisuuden ja se tuntui uskomattoman hyvältä. Kuvittelin, että kykenen unohtamaan miehen hairahduksen, aloitamme alusta ja puhtaalta pöydältä. Sitten, muutaman viikon jälkeen minuun iski äkkiä jokin vaisto: ei tässä ole mitään järkeä. Ei se ole ollut vain yhden illan juttu, joku tuntematon, ei siinä ole ollut kyse seksistä. En tiedä, miten punoin yhteen kaiken, koska en tavallaan mitään aavistellut, mutta sinä yhtenä sekavana yönä, kun sain puristettua miehestä ulos totuuden - sinä yönä vasta todella kohtasin kivun ja pienen kuoleman. Miehellä oli ollut useita kuukausia kestävä suhde - parhaan ystäväni kanssa.
Monta kuukautta selkäni takana oli valehdeltu, peitelty, piiloteltu. Kaksi läheisintä ihmistäni pettivät minut niin raa´asti, että totuuden paljastuttua luulin kuolevani.
Kaikki oli alkanut siitä, että minä ja mies ei kyetty keskustelemaan toistemme kanssa, arki kulki uomissaan, mutta kumpikin ikään kuin eli tahoillaan. Tämä ystäväni eli myös huonossa avioliitossa ja istuimme paljon iltaa yhdessä. Vähitellen nämä kaksi huomasivat, että pystyivät keskustelemaan keskenään, alkoivat tuntea vetoa toisiinsa ja lopulta päätyivät suhteeseen. Tunnen tämän ystäväni n. 15 vuoden ajalta ja tiedän, että hän on hyvin vahva ja manipuloiva persoona, jopa narsistinen. Hän on nauttinut siitä, että sai käyttää valtaansa minuun (olimme todella läheisiä samaan aikaan kun heillä oli suhde) ja mieheeni ja vielä uskotella aviomiehelleen kaikenlaista. Mieheni oli lopulta päättänyt suhteen ja samalla ilmoittanut minulle haluavansa erota. Mies kuvaili, ettei kyennyt enää menemään suuntaan jos toiseenkaan ja kaikki oli heitettävä hajalle.
No, tällä hetkellä, kaikesta on kolme kuukautta (heidän suhteensa päättymisestä pian puoli vuotta) ja olemme jo eläneet melko hyvän vaiheen - keskustelua on jatkettu, kaikesta on puhuttu, vuosien takaisetkin asiat on käsitelty ja uudenlainen läheisyys ja rakkaus ja taistelunhalu on löytynyt. Mies vannoo nyt ymmärtävänsä mitä haluaa ja rakastaa minua yli kaiken, on hyvin pahoillaan ja katuva. Minä olen pääosin ihan jaloillani, toisinaan romahtelen, kuten nyt on muutamana päivänä tapahtunut. Ymmärrän, että jotenkin minun on käsiteltävä myös tämä ystävyys-episodi, kaikki siihen liittyvä kierous ja valehtelu ja vasta sitten voin jatkaa eteenpäin. Haluaisin uskoa, että tästä selvitään, että uusilla voimilla jatkamme miehen kanssa eteenpäin, uudenlaisella rehellisyydellä ja avoimuudella, mutta juuri tällä hetkellä en tiedä mistään mitään. Toisinaan tuntuu, että ihan uusi, puhdas alku mulle ja lapsille olisi paras, mutta toisaalta tuntuu uskomattoman kivuliaalta erotakaan, varsinkin nyt, kun uudenlainen yhteys on löytynyt. Tätä ystävääni kohtaan tunnen valtavaa vihaa ja sen vihan haluaisin käsitellä pois.
Tällainen tarina, tulipa vuodatus. Oli helpottavaa lukea teidän tarinoita ja kokea, että kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja ja sallittuja ja ne menevät ohi, ne kyllä menevät ohi! Jos en niin uskoisi, olisin varmaan jo aivan masennuksen syövereissä, kykenemättä näkemään huomispäivää.

Mitä kauempana uskottomuuden paljastumisesta on, sitä vaikeampi on keskustella siitä. Mieheni menee itseensä, ja alkaa masentavan murjotuksen. Minä käyn yhäkin juttuja läpi, takerrun johonkin lauseeseen, joka aiheuttaa epäilyksiä, ollaanko oikealla tiellä. Mieheni kuuntelee musiikkia joskus tietsikalla. Kerran kuuntelin vierestä ja huomasin, että kappaleissa lauletaan kaihosta jonnekin, jota on menettänyt. Otin puheeksi. Hän sanoi, ettei hän silleen ajatellut, mutta ilmeestä näki hänen kuunnellessaan, että ne koskettivat häntä. Tulin siihen tulokseen, että vaikka suhde toiseen onkin päättynyt, ajatukset palaavat vielä sinne. Ihminen voi hallita tekonsa, mutta ajatukset onkin sitten eri juttu. Et voi pakottaa toista rakastamaan itseäsi, ellei toinen ole unohtanut kolmatta osapuolta. Olen lukenut, että rakastumisesta selviäminen kestää minimissään vuoden. Eli mies käy läpi surutyötä toisen menettämisestä vieläkin, samoin syyllisyys on kova pala.
Joskus tunnen olevani todella yksin ja epätoivoinen, koska en voi vaikuttaa tuohon suruun, sen on mentävä ohi ajallaan. Ja se häiritsee meidän uutta yhteistä elämää, koska surun luonne on molemmilla erilainen. Yritäpä ymmärtää toista, kun oot itse surullinen.
Niin, noiden murjotusten loppua ei tule, ellen ole aktiivinen ja pakota keskustelemaan, mistä taas kenkä puristaa. Aina sieltä löytyy selitys, että olen sanonut tai syyttänyt jotenkin tai kyseenalaistanut uuden alun. Tähän asti on selvitty puhumalla.
No tiesihän sen lähtiessään, ettei tule olemaan helppoa. Sen sanoi mulle se kolmaskin osapuoli, kun mieheni päätti jatkaa elämää kanssani. Oikeassa oli siinä.
Kauan tää kestää. Mut en enää kuitenkaan vatvo tapahtunutta, kuten vielä pari kuukautta sitten, kun luin päiväkirjaa, missä olin silloin, kun ne.... Ajatukset on enempi nykyisessä. Joten, onko päästy vähän eteenpäin.
Mutta sen verran itsekäs saa olla, ettei tunne syyllisyyttä toisen tekemisistä, vaan pitää nyt vain paneutua omaan itsensä jaksamiseen. Tehtävä juttuja, jotka vie ajatukset ainakin hetkeksi pois murheesta. Sitten kun jaksaa!
Tsemppiä taas kaikille, kertokaahan kuulumisia!

Terve

Tämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa, välillä menee paremmmin ja välillä päin helvettiä. Viime aikoina on ollut päällä syvä vihantunne kolmatta osapuolta kohtaan, vaikka vaimoni katkaisi suhteen heti alussa kun päätimme jatkaa yhdessä elämäämme. Mikä oikeus vieraalla ihmisellä on tulla minun elämääni ja aiheuttaa tällainen tuska? Kun puhuin asiasta yhtenä päivänä, vaimoni yritti selittää ja puolustella sen yhden tilannetta. Sanoin, että ei kiinnosta minua pätkääkään, minun silmissäni ihmiset, jotka elävät parisuhteessä ja tapailevat toista, ovat pettureita.

Olin jo päässyt näistä ajatuksista eroon kun tänään otin puheeksi meidän välisen seksin ja kysyin vaimolltani, että miksi hän ei ole enää siitä niin kiinnostunut kuin silloin kun aloitimme tämän uuden vaiheen suhteen paljastuttua ja loputtua. Sain puristettua hänestä ulos sellaisen tiedon, että ei häntä se niin paljon ole vieläkään kiinnostanut kuin hän on antanut ymmärtää, vaan on harrastanut sitä minun takiani. Mullehan iski tietty hirvee epäilys, että se johtuu minusta, onhan sitä kuitenkin harrastettu muualla. Vaimoni vetosi siihen, että ei tee mieli kun viiskymmppinen ja kun tilanne on niin huono. Ristiriitaista on se, että hän sanoo, että ei ajattele koko pettämisasiaa.
Lopulta homma kääntyi niin päin, että minä olen se joka painostaa ja hän ei pysty tekemäänn enempää tilanteen parantamiseksi ja vetäytyi kuoreensa.

Nyt minulla on paska olo kun vaimoni oli mennyt nukkumaan silläaikaa kun olin, pyöräilemässä. Hän on yleensä väsynyt ja omissa oloissaan kun hänen huonot fiilikset ja minä tietysti tarkkailen häntä ja hänen mielialojaan ja pelkään, että hän tulee katumapäälle ja päättää jättää minut kuitenkin. Suurin pelkoni on tietysti se, että se kolmas ilmestyy hänen elämäänsa siinä vaiheessa. Yhteyttä ei ole pidetty ja vaimoni väittää, että hän ei usko palaavansa siihen suhteeseen vaikka me päätyisimme eroon.

Olen päässyt jo vähän parempaan vaiheeseen, että en ajattele niinkään menneen vuoden tapahtumia vaan yritän keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Vaikka tänään mentiin taas pari askelta taaksepäin, niin olen edelleen toiveikas ja lohtua toi tiistain terapiassa se, että terapeutti sanoi jo meistä näkyvän jonkinlaista edistymistä ja iloa. Myös se ilahdutti kuulla, että vaimoni kertoi tällä viikolla olevan taas varmempi tämän onnistumisesta kuin pari viikkoa sitten.

Sanoin vaimolle tänään, että hän on edelleen mielestäni kaunis ja viehättävä ja että rakastan häntä edelleen. Tarvittiin oman maailmani ja itsetuntoni romahduttava temppu sen tajuamiseksi. Kerroin myös aikovani muuttaa omaa käytöstäni ja hänen huomioimistaan siihen suuntaan, että hänessäkin herää taas kiinnostus lämpimät tunteet minua kohtaan.

Minun on pidettävä mielessäni ne lupaukset joita olen hänelle tehnyt tilanteen korjaamiseksi, edessä on pitkä ja kivinen tie.
Vaimoni on myös pidettävä kiinni tietyistä asioista luottamuksen saavuttamiseksi.