Uskottomuus paljastuikin todelliseksi kaksoiselämäksi
Päätin kirjoittaa tänne jäsentääkseni omia ajatuksiani ja kenties samalla toivon, että jollakulla täällä olisi kokemusta edes samantyyppisestä tilanteesta ja sitä kautta saisin vertaistukea ja ulkopuolisen ihmisen mielipiteen.
Mutta aloitan alusta. Olen epäillyt miestäni pettämisestä ajoittain jo useamman vuoden ajan. Olen myös kysynyt häneltä asiasta suoraan, ja aina hän on kieltänyt asian ja loukkaantunut. Erään kerran näin hänen kännykkänsä ruudulle pomppaavan seksiviestin, mutta senkin mies onnistui selittämään parhain päin. Viimein sain itsestäni sen verran irti, että otin suoraan yhteyttä seksiviestin lähettäjään ja niin koko vyyhti alkoi paljastua. Miehellä oli ollut tuon naisen kanssa seksisuhde melkein kahden vuoden ajan. Kun mies jäi tästä kiinni, avautui hän kaikesta. Hän on elänyt aivan suoranaista kaksoiselämää. Hänellä on seuranhakuprofiileja monissa nettipalveluissa sekä ollut viimeisen viiden vuoden aikana lukemattomia seksisuhteita ympäri Suomea. Mies tekee reissutyötä ja on paljon pois kotoa ja sillä tämä onkin mahdollistunut.
Mies on onnistunut vakuuttamaan ja valehtelemaan itselleen, että meillä on ollut avoin suhde. Hänen puheitaan tukee se, että olen ollut yhteyksissä muutamaan hänen kumppaniinsa ja he ovat olleet tietoisia perheestä ja olleet siinä käsityksessä, että suhteemme on avoin. Mies on aivan murtunut. Suuremmassa shokissa kuin minä itse. Hän on omasta mielestään koko ajan ollut sitoutunut minuun ja lapsiin ja perheeseen eikä ole etsinyt mitään ”parempaa” tai ”korvaavaa”. Seksi on ollut hänelle ajan vietettä ja harrastus. Kun kaikki tuli ilmi (reilu 6kk sitten), mies omien sanojensa mukaan lopetti kaikki tapailut ja hän on kyllä monessa suhteessa muuttunut. Hänellä on suuri halu selvitä tästä eteenpäin yhdessä eikä hän halua erota. Ja hän on vannonut, että tällainen säätäminen loppuu. Hän, toisin kuin minä koen, ei koe että olisi pettänyt monta kertaa vaan laskee tämän yhdeksi isoksi pettämisen vyyhdiksi, josta on nyt kiinni jäätyään havahtunut. Eikä hän kuulemma enää koskaan halua loukata minua näin.
Mies on tätä pettämiselämää lukuun ottamatta hyvä mies ja puoliso. Olemme olleet yhdessä teini-ikäisestä saakka (melkein 20 vuotta) ja meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Nyt tämän kaiken paljastuttua olemme puhuneet paljon asioista, mistä olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten. Mies vakuuttelee rakkauttaan ja olemme pystyneet elämään ihan ok arkea, mutta nämä kaikki salaisuudet syövät minua elävältä. Tuntuu, etten tunne enää koko miestä. Toinen puoli minusta haluaisi uskoa, että tästä pääsemme vielä eteenpäin sillä kiintymystä on ja miehen puolelta näen suurta tahtoa. Omaa tahtoani epäilen, kuten myös sitä, voiko toinen mukamas muuttua kaiken jälkeen.
Hei, meitä on täällä niin valitettavan monta. Hyvä, että löysit tänne ja pääset purkamaan ja jäsentelemään ajatuksiasi. Meillä oli "vain" työkaveri ja "vain" vuoden suhde, mutta uskon että oli kyse kerrasta tai vuosista, sillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Haava on syntynyt, oli sen taustat ja toteutukset mitkä tahansa.
Meillä kaiken selviämisestä aikaa vuosi. Minulle isoin apu on ollut omasta terapiasta ja nyt myös pariterapiasta. Asiaa auttaa miehen tahto käydä myös oma terapiansa läpi ja yhdessä yritämme selvittää, olisiko meissä vielä jotain mitä kannattaa vaalia ja rakentaa.
Vuosi on ollut karmea, kaikki on revitty auki. Eilisessä pariterapiassa terapeutti sanoi, että nyt kun haava on puhdistettu pohjia myöten, se voi vasta alkaa parantua. Jälkikäteen ajatellen helpoin ratkaisu olisi ollut lähteä, mutta yli 20 yhteistä vuotta, kaksi lasta ja avioliittoakin 18 vuotta takana, sai jäämään ja taistelemaan. Välillä tuntuu, että on vimmaisena taistellut ja taistellut ja uupunut yrittämiseen. Toisinaan taas pienet hyvät hetket tuovat toivoa. Jossain ketjussa tätä on kuvattu vuoristoradaksi ja sitä se on.
Tänään olen tyytyväinen, että jäin taistelemaan vaikka se takuulla oli se vaikein vaihtoehto. Pitkässä juoksussa uskon kuitenkin, että kävi meille miten kävi, kaikki valinnat on kestävämmällä pohjalla. Ja ihan siitä syystä, että olen saanut tutustua itseeni, kasvaa, aikuistua, opetella löytämään oman ääneni. Matka on vielä kesken, mutta mihin tässä kiire valmiissa maailmasa, totesi viisas isoäitini aikoinaan. Ja hänet jätettiin aikanaan toisen naisen takia.
No, harhauduin aiheesta, mutta ainut neuvo on että pidä itsestäsi huolta. Tämä kaikki vie aikaa...valitettavasti vuosia. Toivon, että se on sen arvoista.
Voimia.
Uskomatonta miten paljon täällä on kohtalotovereita. Hurjasti voimia teille muille. Miten voivat ihmisten elämät ja haaveet mennä näin täysin päin persettä?
Itselleni selvisi muutama kuukausi sitten, asumuseron ja monien vaiheiden jälkeen, että miehellä oli suhteen aikana useampi eri mittainen sivusuhde työkavereihin, satunnaisia yhdenillanjuttuja ja prostituoitujen käyttöä. Miehellä on myös päihdeongelma, jonka vakavuuttakaan en ole tajunnut ennen kuin ihan hiljattain.
Mies on hakeutunut itse päihdehoitoon, jossa on nyt parhaillaan vielä tämän kuun loppuun ja ollut ennen sitä jo parin kuukauden jakson päihteittä. Hän haluaa pelastaa itsensä ja loppuelämänsä kaikelta päihteiden ja kaksoiselämän tuomalta paskalta sekä oppia olemaan rehellinen itselleen ja muille. Sen lisäksi hän haluaisi saada minut takaisin ja saada suhteemme toimimaan. Hän sanoo haluavansa olla minulle hyvä ja tajuneensa vasta nyt vähitellen kaikkien tekojensa kamaluuden ja sen että hän voi itse oman elämänsä suunnan muuttaa ja omiin tekoihinsa vaikuttaa.
Hoitonsa aikana hän on ilmeisesti oivaltanut paljon asioita käytöksestään ja siihen johtaneista syistä. Samoin raitistumisen ja hyvän elämän edellytyksiä hän tuntuu tajunneen paljon. Itse olen hakeutunut psykoterapiaan hoitamaan itseäni. Saan välillä tästä kaikesta paniikinomaisia itkukohtauksia ja rinnassa on jatkuva puristava tunne. Itken vähän väliä. Tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä ajattelen, että nyt pitää juosta, vain hullu antaisi miehelle kaiken jälkeen mahdollisuuden.
Siltikin rakastan miestä valtavasti yhä. Tai sitä, mitä ajattelen hänen olevan ongelmiensa takana. Meissä on ja voisi olla niin paljon hyvää yhdessä, että jos on pienikin mahdollisuus hänen toipumiseensa, niin ehkä elää hänen rinnallaan, mutta toivottavasti itsenäisempänä kuin ennen. Onneksi asumme tällä hetkellä erillään, niin hän saa ottaa vastuun omasta toipumisestaan ja omasta käytöksestään ja voin vetäytyä suhteesta, jos päihteidenkäyttö jatkuu tai saan mitään viitteitä epärehellisyydestä.
Hän sanoo että hoidossa on pohdittu paljon myös pettämistä ja siihen johtaneita syitä. Hän sanoo olevansa varma, että hän ei minua tule ikinä enää missään tilanteessa pettämään. Että jos jostain syystä ei onnistu raitistumaan tai muuttamaan elämäänsä, niin sitten pistetään peli avoimesti poikki, mutta uskoo täysin mahdollisuuksiinsa raitistua sekä meidän suhteemme mahdollisuuksiin. Kuulostaako täysin hullulta ajatella uutta mahdollisuutta? Voiko ihminen muuttua, jos itse sitä haluaa?
Kyllä ihminen muuttuu jos hän itse haluaa, mutta toista ei voi muuttaa. Eikä se tarkoita, että se olisi aina helppoa. Useimmiten siihen tarvitaan jokin suuri kriisi, jonka aikana tapahtuu syvä tunnetason päätös muutoksesta. Ero voi olla tämmöinen tapahtuma. Se, että hakee itse apua on jo hyvä merkki, mutta muutos testataan käytännössä, teoilla, ei sanoilla.
Siinä mielessä tilanteesi kuulostaa toivekkaalta, että puolisosi on hakenut apua, mutta olen hieman skeptinen siihen, että samassa suhteessa pystyy merkittävään muutokseen. Pettämisen jälkeen suhde ei kuitenkaan palaa koskaan siihen vanhaan, vaan on aina muuttunut ja saman kumppanin kanssa ajautuu helposti takaisin samoihin vanhoihin kaavoihin. Mutta ajan kanssa on mahdollista rakentaa uusi ja hyvä suhde jos kärsivällisyys ja stressin sietokyky on hyvä.
Kiitos vastauksestasi. Siitä olemme paljon yhdessäkin puhuneet, että onko kaikki tapahtunut ollut aivan liikaa, jotta olisi mahdollista aloittaa ns. uusi suhde yhdessä, vaikka molemmat sitä todella paljon toivomme. Olemme puhuneet, että sitoudumme molemmat pariterapiaan sekä omiin yksilöterapioihimme, mikäli jatkamme yhdessä. Meillä on myös tietty päivämäärä sieltä parin kuukauden takaa, miehen raitistumispäätöksen päivämäärä, jota pidämme vedenjakajana. Että on tapahtunut paljon pahoja asioita ennen ko. päivää, joille emme voi enää mitään, miehen valtavasta katumuksesta huolimatta. Niitä asioita tulee ja pitää käsitellä, mutta niihin ei voi jäädä vellomaan. Ne ovat sairaan ihmisen tekemiä asioita. Sen sijaan sen jälkeisistä asioista hän ottaa täyden vastuun, piiloutumatta sairautensa taakse ja siitä ajasta eteenpäin hän tekee parempia valintoja ja työskentelee paremman elämän eteen.
Luoja miten paljon toivon, että hän raitistuu ja oppii rehellisyyden taidon. Siltikään ei toki tule olemaan helppoa, mutta se on edellytys ja lähtökohta millekään. Toivon itselleni voimia hyväksyä, että miehen toipuminen ei ole minun käsissäni. Sitä asiaa käsittelen paljon omassa terapiassani, että miten tulla sinuiksi epävarmuuksien kanssa. Kun niitä asioita elämässä kuitenkin väistämättä on, mihin ei voi itse vaikuttaa mitenkään. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, elämä ei ikinä ole valmis tai taatun turvallinen. Eikä minun tarvitse olla muiden silmissä aina täysin kontrolloitu tai tyyni. Saan olla keskeneräinen, epävarma ja sekaisin.
Aika näyttää. Jos hommat taas menee mönkään, niin voin yrittää silti nauttia ja olla kiitollinen niistä hetkistä, joita saamme ennen sitä. Uskomattoman raskasta tämä kaikki kyllä on.