Uskottomuus ja väkivalta
Mitenköhän pitkältä aloittaisin… Olen nelissäkymmenissä oleva nainen ja elämäni kriisissä. Mieheni kanssa olemme olleet kaksikymmentä vuotta naimisissa. Vuodet ovat olleet tavallaan onnellisia, olemme olleet läheisiä ja puhuneet kohtuullisen avoimesti asioista. Kolme upeaa poikaa on aikuistumassa.
Mieheni on ollut kaikkina näinä vuosina taipuvainen masennukseen ja alakuloon. Se on näkynyt kotona pessimistisyytenä, passiivisuutena ja apatiana, vaikka muuten hän on sosiaalinen ja erittäinen pidetty ihminen. Tunnen jääneeni yksin lasten kasvattajaksi, koko perheen perässävetäjäksi ja koossapitäjäksi. Nyt ymmärrän olleeni läheisriippuvainen ja liian kiltti. Mieheni paha olo on ”velvoittanut” minua olemaan vahva ja joustava, venymään loputtomasti ja aina. Eihän se pakko olisi ollut, mutta en ole muusta elämästä tiennyt kilttinä ihmisenä.
Viime kesänä aloin tuntemaan elämäni harmaaksi, toivottomaksi, loputtomaksi raatamiseksi, jossa ei ole mitään muutosta tulossa. Ajattelin myös, että kukahan minutkin huolisi, jos miehelleni sattuisi jotakin. Olin aika lopussa työpaineiden opiskelun ja perheen kanssa. Loppukesästä työpaikallamme oli tapahtuma, jossa tapasin yhteistyökumppaneita ympäri Suomea. Tapasin puhelimesta tutun miehen ja rakastuimme toisiimme saman tien. Mitään fyysistä pettämistä ei ollut, löysimme toisitamme sielunkumppanit ja käsittämättömän onnen tunteen. Alusta saakka oli selvää, ettemme riko perheitämme emmekä lähde seksisuhteeseen.
Pidimme yhteyttä tiiviisti pitkin syksyä, halusin irrottautua suhteesta, mutta olin aivan koukussa. Tämä oli elämäni rakkaus, en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa edes mieheni kanssa. Tämä toinen mies ymmärsi minua ja tuki elämässäni, oli vahva ja rakastettava. Hän oli peili, jonka avulla löysin oman itseni ja naiseuteni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Alkuvuodesta suhde tuli mieheni tietoon ja hän oli järkyttynyt. Ensireaktio oli, että minun pitää saada olla sen kanssa, jota oikeasti rakastan. Hän aikoi jättää minut. Tunteet aaltoilivat laidasta laitaan, välillä oli jääkausia, jossa en saanut edes koskettaa miestäni, välillä taas hulluja rakkauden puuskia. Omatkin tunteeni kävivät kierroksilla, kun jouduin luopumaan suuresta rakkaudestani. Kärsin valtavasta ikävästä, kärsin edelleen. Yhden jääkauden aikana sovimme mieheni kanssa, että olen hetken muualla asumassa, reilun viikon vain, että saamme järjestellä ajatuksia rauhassa. Mies jäi poikien kanssa kotiin, itse olin lähialueella ystäväni sivurakennuksessa. Tämä oli helpotus, koska koin mieheni reaktion olevan inhoa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Samalla tietysti ikävöin poikia.
Viikon kuluttua, pari päivää ennen sovittua kotiinpaluutani, menin nukkumaan, luin vielä sängyssä. Puhelin soi ja mieheni halusi jutella. Suostuin tottakai. Hän kertoi olevansa talon ulkopuolella. Hämmästyin vähän, mutta pyysin sisälle kun ovikin oli auki. Hän saapuessa sisään huomasin synkän ilmeen ja kysyin, onko meidän turvallista jutella kahden. Ei välttämättä, hän sanoi. Silloin sanoin hakevani ystäväperheen miehen paikalle toisesta talosta. Hän sanoi ”myöhäistä” ja kaivoi käsiaseen esille. Menin paniikkiin ja huusin ei, ei. Samalla elämäni filminauha kulki salamana mielessäni: meillä on lapset, he tarvitsevat minua! Lähdin pakoon, juoksin pihan poikki ystävien luo turvaan. En ole elämäni päivänä tiennyt sellaista kauhun tunnetta olevan olemassakaan, pelkäsin luotien lävistävän siinä juostessa. Pääsin karkuun ja huusin ystävilleni, että mieheni on täällä ja hänellä on ase mukana. Sitten jalat pettivät alta ja jouduin kai shokkiin.
Mies oli livahtanut saman tien kotiin, jossa pojat olivat asiasta tietämättöminä. Hän puhui vielä ennen pidätystä kanssani ja sanoi, ettei minulla oikeasti ollut vaaraa, hän halusi vain pelotella minua. Ja siihen ei aseita tarvita, jos haluaa toiselle jotakin tehdä. Mies vietiin putkaan, aseet takavarikoitiin ja hänelle määrättiin lähestymiskielto, joka loppuu lähiaikoina.
Olen ollut sairaslomalla kuukauden verran, nyt palasin töihin ja teen voimieni mukaan. Olen prosessoinut luopumisen surua tuosta toisesta miehestä. Emme ole missään yhteydessä, joitakin työasioita hoidamme sähköpostilla, ei mitään muuta. Hänellä on iso kriisi omassa liitossaan, jossa kuvio tuli myös ilmi. Soitin vaimolle joku aika sitten anteeksipyynnön. Vaimo kertoi, että on ihme, että he ovat edelleen yhdessä, eikä se vieläkään niin varmaa ole. Mutta olen päättänyt jättää miehen rauhaan, kärsin sitten itse ikävän tuskani.
Lähestymiskiellon lopun lähetessä myös tunteet miestäni kohtaan ovat aika pinnassa. En halua heittää heti hanskoja naulaan. Jos kestin rakastumisen toiseen pettämättä miestäni fyysisesti ja tietoisesti avioliittoani kunnioittaen, en myöskään tässä tilanteessa halua heti luovuttaa. Ongelma on se, että olen niin pitkään ollut kiltti, en tunne omia voimavaroja ja rajojani. Menin asekohtauksen jälkeen töihin, hajosin siellä ja olin pitkällä sairaslomalla. Luulin pystyväni siihen, en tajunnut tilaani. En osaa lukea voimavaroja mitä tulee mieheeni, opettelen vasta. 20 vuotta joustoa takana, nyt on uuden aika. Mutta en kestä edes ajatusta hänen kohtaamisesta. Ahdistaa koko ajan, on koko ajan enemmän tai vähemmän oksettava olo.
Antakaa tervejärkisiä vinkkejä, joita voisin ottaa huomioon. En siis huoli miestäni kotiin, eriytän raha-asiat, luon kodin turvalliseksi pojille, mutta minä… Voin tosi huonosti. Tiedän syyt, jotka johtivat minut rinnakkaissuhteeseen, olen pyytänyt anteeksi kaikilta osapuolilta. Rakastan tuota toista miestä edelleen, omaksi en häntä voi saada. Omaa miestäni tällä hetkellä enemmän vihaan, toisaalta olen hirveän pettynyt, että hän omin toimin tuhosi liittomme. Voiko tällaisesta päästä ikinä yli? Elämä vaatii tällä hetkellä niin paljon, vanhimman pojan lakkiaisetkin lähestyvät, kaikki siihen liittyvä valmistelu. Haluan laittaa kotia nyt siihen kuntoon, kuin minä sen haluan. Ylitseni on kävelty niin kauan. Mies saa viedä tavaraansa pois ja hoitaa itsensä kuntoon jossain muualla kuin kotona. Pelkään häntä. Konkreettisesti pelko on sitä, että hän voi paljain käsin viedä minulta hengen. Se sanallinen uhkaus on tosi iso painolasti.
Tässä pitkä selostus elämästäni, kerron varmaan lisää matkan varrella. Olen rikki. Olin jo aikaisemmin rikki ja nääntynyt, siksi ajauduin rakkaussuhteeseen. Sain siitä paljon voimaa ja eheyttä, jota nyt on tarvittu, jotta olen edes näin paljon kasassa. Kaipaan tukeanne. Jos teillä on jotakin ajatuksia, luen mielelläni. Myös muiden kokemuksista lukeminen on antanut voimaa, ennen kuin jaksoin itse tänne kirjoitella.
Kevätterveisin
Kaakao
Hei kaakao,
Missäs nyt mennään? Kuinka sisustusarkkitehti voi 😉 ? Se pisti minua hymyilyttämään, kun itse olen käynyt sen vaiheen läpi vahvana myös. Että voi olla jälleen oman elämänsä arkkitehti, eikä olla vain toisten talutusnuorassa tempoillen. Alkaen siis kotinsa sisustamisesta. Mutta totuushan on, etten ole siihen ihan hirveästi satsannut enää aikoihin. Opinnot ovat imeneet mukaansa. Mutta silti rakentelen omaa pesääni pikku hiljaa omannäköisekseni. Tiedän myös, ettei minulla ole varaa oikeasti sisustaa, mutta teen sitä kuten Iisakin kirkkoa ajan kanssa. Jollakin tapaa minulla kuitenkin on aina oltava se oma pesä, joka muistuttaa minua. Sitä ei viimeinen parisuhteeni todellakaan tarjonnut. Häpesin kotiamme, häpesin tuoda sinne edes ystäviäni. Se oli minusta vain tavaroiden kaatopaikka vailla kauneusarvoja. Exäni viis veisasi siitä. Hän mietti jo seuraavaa naitavaa naista liukuhihnallaan. Mutta itse rakastan kaikkea kaunista, vaikkei minulla ole aina vara sellaiseen. Silti onneksi luovuuskin on keksitty, ja senteillä ja euroillakin voi luoda kaunista ympärilleen - vähitellen 😎 Eikä todellakaan tarkota, että vain rahalla saa kaunista. Ei kauneuden tarvitse olla kallista, onneksi 🙂🌻
Hei jokujossakin!
Onpa jännä että kirjoitit, kun olen juuri lukenut eilen ja tänään piiiiiitkääää viestiketjua Kolmas pyörä. Olen elänyt kipujasi ja tuntojasi yhdessä kirjoitustesi kanssa läpi ja sitten kirjoitat tänne minulle! Ihan huippua!
Jollakin tavalla mennään koko ajan eteenpäin, välillä ryömien, välillä kontaten, välillä naama ryvettyneenä, mutta eteenpäin silti. Itkukohtaukset ja kammottava tuska eivät ole päivittäistä, mutta viikottaista vielä kuitenkin. Mies on hakenut lähes kaiken tavaransa, sitähän onkin riittänyt, vielä varmaan tulee yksi kuorma. Koti alkaa olla mukavampi ainakin tavaroiden vähenemisen puolesta, muusta en tiedä...
Hymyilytti kun kerroit omasta sisustusvimmastasi, itse elän nyt sitä vaihetta. Olohuone on ihana, uusi lamppu katossa ja kaikki mieluiset esineet nätisti esillä. Kun istun sohvalla, silmät lepäävät. Joka puolella on rauhaa, kauneutta, lepoa. Ihan minua itseäni. Kun avaan ulko-oven ovikellon soidessa, ei tarvitse enää hävetä kuten aiemmin. Tavarat eivät enää pursua epäjärjestyksessä vaan kaikella on nätisti paikkansa. Olohuoneen jälkeen on makuuhuoneen vuoro, sitten pientä viilausta keittiöön, poikien huoneeseen ja pesutiloihin. En ole minäkään mitään täysremonttia tekemässä vaan pieniä juttuja, joilla mieli piristyy ja huoneen ilme saa uuden iloisemman sävyn. Tulevat oman näköisiksi. Olisikohan niin, että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä saan toteuttaa itseäni näin. Onneksi tosi läheinen ystäväni on hulluna sisutamiseen ja auttaa tekemään kodistani oman näköistäni. Punastuttaa sanoa, että ensimmäiseen uuteen kotiini äitini osti huonekalut poissaollessani. Ne olivat kyllä kivat, mutta en saanut niitä itse valita. Olin ihan tumpelo, yli kävelty ja käveltävä, täysin kypsymätön yksilö. Sen jälkeen ex-mieheni kanssa laiteltiin kotia, mutta hän toi kotiin aina omia juttujaan, jolloin oma käden jälkeni ei näkynyt missään. Vasta nyt saan kotonani avata sisintäni ja näyttää minuuttani, toisaalta nythän se vasta on löytynyt ja olemassa.
Lomakin alkoi juuri tänään. Pelottaa vähän, miten kestän sen, kun olen ilman työtä. Työ nielaisee sopivasti ison osan päivästä, etten koe niin montaa tuntia yksinäisyyttä, mutta nyt lomalla en tiedä... Mieli on aika valoisa osin varmaan myös masennuslääkkeiden ansiosta, mutta kai aikakin tekee tehtävänsä. Ulospäin voin olla hyvinkin iloinen, sitten tulee romahduksia lähinnä yksin. Sielun pohjavire on hiljainen kipu, joka pitää nyt selvitä läpi. Olen kuunnellut miljoona kertaa Pave Maijasen Elämän nälkää, juuri se kuvastaa niin osuvasti tuntojani. On aamuja ja hetkiä, jolloin vain ahnas elämän nälkä saa pidettyä minut pystyssä ja kiskottua eteenpäin. Ja ne tuntemukset "kun olin maahan lyöty eikä kukaan voinut yli synkän virran mua kantaa". Koko se kappale, samoin kuin saman laulajan Ikävä kolahtaa myös tosi lujaa. Miten hän osaa puhua juuri minusta? Musiikki puhuttelee, sanojen ja sävelten yhteys porautuu sydämen sopukoihin asti. Soinnut, sävyt, tauot, soittimet jne. antavat niin hirveän paljon. Pakko sanoa vielä, että tämä Jipun ja Edelmanin yhdessä laulama Jos sä tahdot niin on myös puhutellut. En kerro enempää näistä osuvista lauluista, niitä on paljon ja monen tyyppisiä. Tässä nyt hiukan avasin sydämeni ajatuksia musiikin siltoja pitkin.
Tunnen jotenkin oloni surulliseksi siitä, että saatuani kokea onnea ja rakkautta, naiseuden ja minuuden löytymistä nyt saan olla ihan yksin. Elämä vuoden päähän, viiden vuoden päähän ja pitemmälle tuntuu kohtuuttoman koviata. Niin niin, tietysti pitää mennä päivä kerrallaan, sitähän tässä tehdään, mutta on aika normaalia suunnitella vähän elämää eteenpäinkin. Nuorimmainen on viiden vuoden päästä aikuinen, yksinkö tässä vain ollaan? Ahdistavaa ja painostavaa. En silti näitä ajatuksia koko ajan mieti, lähinnä vaan elämä tuntuu olevan ilman tulevaisuutta. Nyt olen kohtuullisen nuori ja nättikin, odotanko vain vanhenemista, yksin? Huoh, kuinka raskasta. Jokainen päivä on taistelua tämän ajatuksen kanssa.
Exäni on ollut tosi passiivinen suhteessa minuun. En tiedä mitä ajatella, pitäisikö pelätä vai olla tyytyväinen? Lapsiinkaan hän ei ole liikoja yhteyttä pitänyt, soitti nyt yli viikon tauon jälkeen nuorimmalle. Hänellä on ikävä.. Siis lapsella. Itse kysyin sähköpostilla jotakin asiaa, en saanut edes vastausta. En ole senkään vaivan arvoinen. Kun viimeinen kuorma on haettu, saan viimein sulkea hänet elämästäni. Tavatessamme viimeksi kolmisen viikkoa sitten, saimme jutella vajaan tunnin ihan sovussa. Pojat olivat onnellisia, kun pystyimme puhumaan ihan asiallisesti. Hän toivotti lopuksi voimia minulle ja käveli ulos elämästäni. Sydän pakahtui rinnassani, ei ikävästä, vaan siitä, että olen niin vähän arvoinen hänelle. Olen niin halpa, että minut voi vain jättää. Teki tosi kipeää. Sen jälkeen en ole mitään kuullutkaan.
Sydän on edelleen kipeänä, veresliha alkaa muodostamaan arpikudosta, näyttää vielä rumalta, mutta siitä vähitellen eheydytään. Ei nämä koskaan lähde elämästä jälkiä jättämättä, mutta helpottaa voi ainakin tämä pahin tuska.
Kiitos jokujossakin muistamisesta, taas jälleen kerran. Naivia sanoa, että minut muistettiin, olen siis olemassa. Sellaiselta silti tuntuu.
Kaakao
😋 Vai olet sinä lukenut piiiiitkäääää viestiketjua. Niitä on muitakin, mutta se varmaan liippaa kaikkein läheisimmin sitä mitä sinäkin olet kokenut. Olen edelleenkin täällä vaikeroimassa, vaikka takana on jo vuosia tukinettiä 😟 Jotkut toiset ovat päässeet kuiville niin paljon nopeammin. Hyvä niin heille, mutta olisihan se jo aika itsekin selvitä täältä kokonaan ulos 😠 Tässä vaan on se hyvä puoli, ettei tänne ole oikeasti velvotteita ketään kohtaan. Itse olen aina iloinen, jos kuulen kuinka ketjujen muilla suihkii. Sitä jää seuraamaan ihmisten polkuja, kun on alkanut vaihtamaan ajatuksia. Toivoen, että jokainen omissa pohdinnoissaan pääsisi johonkin. Minä taidan polkea paikoillani enimmäkseen, kun pyörin täällä yhä...siitä hirvittävän raskaasta ajatusprosessista huolimatta, mitä olen viime vuodet käynyt läpi. Josta sitten on ollut yhtenä tuloksena nuo piiiiiitkät ketjutkin 😉
Tulossa pakollinen nettibreikki kun maastoudun maaseudun rauhaan ilman nettiyhteyksiä riesana 😎 Mutta kirjoitellaan lisää kun tulee taas sellainen hetki. Älä sinäkään liikoja mieti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. On mullakin väliin tosi kova paikka olla yksinelävä. Ja väliin nautin elämänmenosta niin hurjasti, etten muista sitä surra. Totuus on, etten haluaisi elää loppuelämääni yksin. Totuus on sekin, etten halua elää sitä huonon kaverin kanssa kaksin. Totuus on sekin, etten jaksa juuri nyt kauheasti mitään uutta. Ehkä ekoja kertoja elämässäni ihan oikeasti alan nauttii paikallaan olemisesta (kai just siks, että viime vuodet on tullu kaaoksena muutosta muutoksen perään). En edes haluaisi uusia ihmissuhteita elämääni millään muotoa, mutta niitäkin vaan tuntuu tuppautuvan elämääni, halusin sitä eli en. Olen yrittänyt jarrutella itseäni ja pitää etäällä ihmisiä, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä siinä kauheasti onnistumatta. Kas kun mä olen kuten Pikkuprinssin Kettu, että kun olet kesyttänyt jonkun ihmisen ystäväksi, olet myös vastuussa hänestä. En halua kesyttää ketään, ellen pysty oikeasti olemaan sitten ystävä. Mutta taidan toimia kuin itse paradoksi käytännössä kuitenkin 😳 Se perusminä on kuitenkin aina utelias ja valmis lähestymään uusia ihmisiä. Sitten ihmettelen, kuinka on tulossa taas uusia tuttavia - ja pahimmassa tapauksessa ystäviä 😮 kun en koe olevani valmis ystävyyteen. En koe, että minulla on rahkeita uusiin ystävyyksiin. Ja silti - pahoin pelkään, että tänäkin iltana on yksi uusi sellainen syntymässä...Voi mua...oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee 😉
Kirjuutellaan🙂🌻
Hei,
kirjoitin tänne toiseen kohtaan aiemmin, mutta tämä on varmaan parempi ketju asialleni. Aiemmin kirjoitin tilanteestamme seuraavaa. Olemme mieheni kanssa olleet todella pitkään yhdessä. Mieheni tekee ja on tehnyt jo muutamia vuosia yötyötä. Viime syksynä ilmeni, että hän on lähetellyt useille kymmenille naisille viestejä, niin sähköposti kuin tekstiviestejä ja pitänyt näihin naisiin ehkä muutenkin yhteyttä. Järkytys oli minulle suuri. Olin luottanut mieheeni. Saamani käsitykseni mukaan naiset ovat olleet ilmeisesti hyvinkin kiinnostuneita miehestäni.
Mikä sitten on pettämistä? Sitä olen miettinyt tässä vajaan vuoden. Onko pettämistä se, että lähettelee seksipainotteisia viestejä ja keskustelee puhelimessa? Varmuutta muunlaisesta ns. pettämisestä en vielä ole saanut. Mies kieltää. Öisin ennen nukkumaanmenoa saatan ahdistua, kun mietin, mitä mieheni tänä yönä tekee työn ohella.
Olen ehdottanut miehelleni, että muuttaisimme erillemme, mutta sitä hän ei halua. En tiedä, onko minullakaan siihen voimia. Tällä hetkellä en tiedä, mitä tekisin. Mies on luvannut lopettaa tällaisen käyttäytymisen, mutta en osaa sanoa, pystynkö enää luottamaan häneen. Aika ilmeisesti näyttää.
Näin ajattelin viimeksi, kun kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa. Tämän jälkeen ilmeni, että mieheni on jälleen ottanut yhteyttä yhteen tällaiseen naiseen. Kysyessäni asiasta, hän kertoi että mitään ei tapahtunut, hän korkeintaan hyväili itseään naisen luona, mutta ei pystynyt etenemään pidemmälle vaan lähti pois. Luottamukseni romahti täysin, minulla on todella paha olo. Miksi mieheni tekee tällaista eikä jätä meitä (minua ja lapsia).
Aiemmin viime vuonna mieheni kohdisti minuun myös väkivaltaa. Nenäni mm. murtui.
Tällä hetkellä yritän jaksaa puoli päivää kerrallaan aina seuraavaan päivään.
Milla2 nyt mene pian juttelemaan asioistasi johonkin sairaanhoitajalle, mielenterveyshoitajalle tai yksityiselle psykologille/psykoterapeutille! Elät väkivaltaisessa ja sairaassa suhteessa. Suhteesi ei ole normaali!! Olet ehkä masentunut tuosta kaikesta, joten saatat tarvita todella ammattiapua päästäksesi eteenpäin elämässäsi!
Väkivalta parisuhteessa ei ole normaalia!
Pettäminen ei kuulu terveeseen parisuhteeseen!
Valehtelu ei kuulu terveeseen parisuhteeseen!
Miehesi pettää sinua. Piste. Sinun ei tarvitse miettiä onko kaikki luettelemasi pettämistä, sillä mielestäsi se on ja silloin miehesi on ylittänyt sovitut rajat eikä sinun tarvitse sitä sietää. Kyllä se minunkin mielestäni on pettämistä ja ennen kaikkea miehesi ei kunnioita sinua lainkaan! Etsi voimia muista ihmisistä suhteesi ulkopuolella ja ota ero pikaisesti. Väkivaltaa ei tarvitse kenenkään sietää!
Kiitos Juulia vastauksestasi. Kaikki mitä sanot on totta ja pitäisi toimia noin, mutta kun en vain saa itseäni (ja lapsia) lähtemään pois miehen luota. Nytkin koko tilanne ahdistaa minua kovasti. Mies on jälleen yötyössä ja minä lasten kanssa kotona. Illalla mies kertoi, että näitä naisia oli hänellä aika liuta, mutta yksikään ei kuulemma merkinnyt mitään eikä mitään lopullista tapahtunut. Tämä tieto ei kuitenkaan oloani helpota. Tuntuu kuin vatsassa olisi perhosia.
Odotan tavallaan, että mies tekisi ratkaisun ja lähtisi luotamme, mutta niin ei näytä tapahtuvan. Itse olen ollut liian heikko tekemään ratkaisua.
Tuon väkivaltatapauksen jälkeen olen käynyt muutaman kerran juttelemassa asiantuntijan luona, mutta kun minä en näköjään pysty toimimaan vaikka mikä olisi. Olen niin heikko, mistä olen pettynyt itseeni.
Hei Milla2,
Kenenkään elämän ei kuulu olla vain selviytymistä sekunnista toiseen. Itse "harrastin" sellaista elämään exäni kanssa noin 7 vuotta sillä seurauksella, että olin vain ihmisraunio enää siinä vaiheessa. Joo opin kyllä sen, ettei kaikkea tarvitse tietää eteenpäin ja että elämässä on paljon sellaista, mitä ei todellakaan voi kontrolloida. Mutta älä sinä tee kuten olen tehnyt...juokse karkuun elämää, joka kuristaa sinua. Hae apua, tiedän kuinka heikoilla sellaisessa tilanteessa on. Avaudu ihmisille, jotka näkevät tilanteesi selkeämmin kuin sinä itse. Olet sellaisessa pyörityksessä, ettet jaksa nähdä metsää puilta. Olet ansainnut onnellisen elämän. Itse haaveilin sellaisen suhteen loppuvaiheissa, että voisin elää vielä yhden onnellisen päivän ennen kuolemaani. Kuvittele, että olin niin loppu, että se oli ainoa toiveeni🤕 Olin myös fyysisesti pahoinpidelty, seksuaalisesti rikottu, henkisesti kuritettu ja suhteessani kestopetetty. Mitäs parempaa voisi parisuhteessa toivoa 🙄 Joten uskoa itseesi, pontta etsiä ratkaisuja ja mahdollisuuksia. Itselleni viimeisin sysäys oli pelko fyysisen terveyteni lopullisesta romahtamisesta. En halunnut moisen hirviön kynsiin jäädä fyysisessä alakynnessä, kun joka tapauksessa olin alakynnessä jo suht terveen kirjoissa ollessani. Kuvittelin, kuinka tuo hirviö olisi sadistisesti kiduttanut minua, jos olisin jäänyt hänen armoilleen. Antoi puhtia valmisteluihini kohti omaa elämää 😋
Ero oli hirvittävän vaikea ja sinnikäs sissi kun oli kiusasi minua monin eri tavoin ja aiheutti hallaa myös rahallisesti. Mutta kun lopullisen päätökseni tein, minua ei enää mikään saanut palaamaan. Siihen asti hän oli aina onnistunut manipuloimaan ja houkuttelemaan minut takaisin. Lähtöyrityksiä oli monta monta 😞 Mutta vikalla kerralla olin kypsynyt ajatukseen ja varma asiastani. Henkinen napanuorani oli poikki ja seisoin omilla jaloillani. Vaikkakin romuna. Ja olen onnellinen, että edes siinä vaiheessa tajusin paeta ja pelastaa itseni. Oikeastaan myös hänen lapsensa, koska heidänkin tilanteensa helpottui sen myötä. Tosin uudet uhrit odottivat jo nurkan takana.
Hei pitkästä aikaa!
En tiedä mitä minussa tapahtuu... Olen aivan romahtanut.. Kaikki fyysiset voimat on lopussa, vatsa on ollut sekaisin jo kaksi kuukautta, työkyky on lähes olematon. Olen loputtoman väsynyt ja keskittymiskyky tosi vähissä. Samaan aikaan on pakko tehdä jotakin, on vaikea olla paikallaan. Aloitin lenkkeilyn viime viikolla, mutta takkiin tuli, pääsin tällä viikolla hädin tuskin kotiin lenkin jälkeen, niin poikki olin.
Kuulin ystävän kertoneen, että mieheni aseuhkaus oli tietoinen ja harkittu valinta. Siinä vaiheessa, kun aloin huutaa, hän lamaantui.. Pääsin pakoon. Miten voi olla, että elämäni tärkein ja turvallisin ihminen (ainakin oletetaan näin) tekee jotakin tällaista? Mitä minussa tapahtui silloin?
Ihan kuin olisin saanut sirpaleen sisuksiini. Välillä se vaeltelee rauhassa ja omia aikojaan, ei vaivaa mitenkään. Sitten se tulee pintaan milloin minkäkinlaisin oirein. Luulen, että alkaa olla aika käsitellä ihan minua ja traumaa. Menen alkuviikosta traumaterapiaan. Tähän mennessä olen saanut puhua tapahtumista, mutta enemmän ne ovat keskittyneet syihin ja yrityksiin ymmärtää. Sirpale on vain vaeltanut siellä piilossa.. Nyt se lamauttaa koko elämän. Olen kuolemanväsynyt. Sisällä on paniikki ja pelko. Olen ihan ihmeissäni.
Kiitos teistä tukijoukoista. Olette korvaamattoman arvokkaita!
Kaakao
Hei sisustusarkkitehti 😉
Kirjoituksestasi tuli mieleen pitkäaikaisen ystäväni kommentti, joka valitettavasti on käynyt läpi jotain samaa kuin minäkin parisuhteissaan. Ainakin väkivaltaa. Valitin kerran hänelle sitä valtavaa väsymystä, ja hän totesi hyvin realistisesti, että on ihan normaalia että moisen rääkin päälle olet väsynyt. Ja silloin tajusin, että niinhän onkin. Eli kyllä minusta sinunkin reaktiosi ovat ihan terveen ihmisen sellaisia. Olet käynyt läpi rankkoja tilanteita ja juttuja. Ne ovat syöneet sinua ja voimavarojasi. Olehan itsellesi hellä ja huomaavainen. Älä vaadi itseltäsi liikoja. Hemmottele itseäsi, tarvitset sitä erityisesti nyt, kun ymmärtääkseni sinulla ei ole enää perhettä ympärillä sitä tekemässä.
Edellisen eron yhteydessä häpesin tilannettani niin kovin, etten kehdannut oikein kertoa mm. sitä että väliin olin ilman ruokarahaa muusta rahasta puhumattakaan. Siksi ystäväni eivät voineet tukeakaan yhtä paljon. Olen uskaltanut vasta toisen kriisieroni/erokriisini yhteydessä oikeasti puhua ystävilleni monista käytännönkin vaikeista asioista eroon liittyen. Sen vuoksi moni heistä on seissyt todella tukevasti rinnallani. Ihmeesti ovat jaksaneetkin, kun ei esim. rahatilanteeni ole vuosikausiin parantunut. Heistä moni silti muistaa edelleenkin tukea minua. Kuka mitenkin. Väliin olen kyynelissä, kuinka hyvälle tuntuu, kun ihmiset auttavat pyytämättäkin. He tietävät, etteivät itse selviäisi tuloillani ja menoillani. He tietävät myös sen, että olen kykyjeni ja voimieni mukaan ollut heidän tukenaan, kun he ovat sitä kaivanneet. Ehkä se on sitä vastavuoroisuutta. Mutta olen äärettömän kiitollinen siitä, että he ovat sillä tavoin myötäeläneet tuskaista taivaltani. Pitkäaikaiset ystäväni tietävät myös, että olen tullut vedätetyksi rankasti myös taloudellisesti. Tietävät, että rakkailleni annan kaiken mitä voin. Ja lopulta ne jotka sitä ovat hyväksi käyttäneet ovat vieneet tietenkin kaiken ja jättäneet aina minut pulaan.
Mutta mitäs näistä. Joskus ehkä itsekin olen rahallisesti jaloillani vielä. Sitten on todennäköisesti muiden haasteiden aika. Vai kävisikö tässä niin, että kun saa oman elämän tolalleen, alkaa tukea seuraavan sukupolven haasteita ja kituuttaa jälleen kerran 🙂 Mutta sitten se on jo oma vapaa valinta eikä pakko kuten eroon liittyvät rasitteet. Sitä paitsi en todellakaan haaveile maallisesta omaisuudesta erityisemmin, vaan mahdollisuuksista tehdä asioita ja harrastaa. Nyt lähes kaikesta sellasesta joutuu kieltäytymään rahan puutteen vuoksi.
Eli kyllähän nämä erot ovat pitkällisiä polkuja kaiken laisin vaivoin, mä nyt jymähdin tuohon taloudelliseen puoleen kai siitä syystä, että eroon liittyen joudun maksaan taas olemattomia veroja...todellisuudesta poikkeavia...ja tänään juuri juttelin armaan verokarhun kanssa 😝
Hei Kaakao!!
Luin tätä sun tarinaa täältä ja olen pahoillani sinun puolesta, mitä olet joutunut kokemaan. Toivottavasti pääset siitä yli. Kirjoitan tätä sängyn reunalla kone sylissä. Olen kiitollinen sinun tuestasi. En tässä paljoa jaksa kommentoida, mutta kiitos. Voin kuitenkin sanoa, että mua pelottaa kauheasti. Enkä varmaan pääse tästä surusta koskaan eroon.
Toivon sulle kuitenkin rakas Kaakao paljon hyvää!!🙂🌻
Tässä on nyt reilu vuosi tapahtumista ja olen saanut huhtikuulle kutsun käräjäoikeuteen. Vuoden aikana on tapahtunut paljon, enimmäkseen ihmissuhderintamalla. Ylitse en ole päässyt vieläkään sielunkumppanini ja rakkaani menettämisestä, toki jonkinlaista edistymistä on tapahtunut. Edelleen kuitenkin ikävöin häntä, paljon.
Mitä tulee avioeroon, se ei ole ollut niin raskas asia traagisten tapahtumien takia. Olemme tavanneet eri yhteyksissä ex-mieheni kanssa. Viimeksi hän oli hyvin ystävällinen ja lämmin, sellainen kuin hän on pääsääntöisesti ollut avioliittovuodet. Olin hyvin hämmentynyt, onneksi sitä kesti vain hetken aikaa. Lapsille on toki parempi, ettemme ole huonoissa väleissä. Ja minulle on parempi, että emme ole juuri missään tekemisissä, ellei ole pakko. Viha on eletty läpi, en vain enää halua tuota miestä elämääni.
Mutta mutta, laittoman uhkauksen käsittely on piakkoin ja nyt tuntuu tosi raskaalta. On käsittämättömän vaikeaa mennä käräjille vastatusten 20-vuotisen aviokumppanin kanssa. Jos kyseessä olisi joku vieras ihminen, se olisi paljon helpompaa. En oikeasti halua mitään muuta kuin oikeuden tapahtuvaksi. Huolettaa myös lasten puolesta, miten tämä kaikki vaikuttaa heihin. En ole edes kertonut vielä, että käsittely on tulossa. Ajattelin kertoa vasta joko lähempänä tai sen jälkeen. Ehkä olisi reilua kertoa hieman ennen. En tiedä..
Joudun käymään asiat läpi oikeudessa niin kuin ne ovat tapahtuneet. Pelkään omia tunnereaktioitani, kauhua ja pelkoa, mitä koen asian kanssa. Samalla ajattelen, että voi olla toisaalta hyvä, että ex-mieheni näkee omin silmin, miten syvästi tapahtuma on minuun vaikuttanut. Pelkään häntä oikeasti, enkä halua kokea enää sitä kauhua, mitä koin. Pelkään myös sitä, että asioiden käsittely ja tuleva tuomio aktivoivat exässäni jotakin arvaamatonta.
Tällä hetkellä ruoka ei maistu, on vaikea keskittyä työhön, raskaat ja apeat ajatukset valtaavat mielen. Olen saamassa asianajajan sekä tarvittaessa tukihenkilön mukaan. Lisäksi rakas ystäväni on paikalla minua varten. Yksin en siis ole, mutta henkisesti joudun kohtaamaan tämän totaalisen yksin. Olisipa lämmin ja turvallinen syli, johon saisin käpertyä ja unohtaa kaiken!
Kerrohan Kaakao, kuinka siinä on käynyt...