Uskottomuus ja väkivalta
Mitenköhän pitkältä aloittaisin… Olen nelissäkymmenissä oleva nainen ja elämäni kriisissä. Mieheni kanssa olemme olleet kaksikymmentä vuotta naimisissa. Vuodet ovat olleet tavallaan onnellisia, olemme olleet läheisiä ja puhuneet kohtuullisen avoimesti asioista. Kolme upeaa poikaa on aikuistumassa.
Mieheni on ollut kaikkina näinä vuosina taipuvainen masennukseen ja alakuloon. Se on näkynyt kotona pessimistisyytenä, passiivisuutena ja apatiana, vaikka muuten hän on sosiaalinen ja erittäinen pidetty ihminen. Tunnen jääneeni yksin lasten kasvattajaksi, koko perheen perässävetäjäksi ja koossapitäjäksi. Nyt ymmärrän olleeni läheisriippuvainen ja liian kiltti. Mieheni paha olo on ”velvoittanut” minua olemaan vahva ja joustava, venymään loputtomasti ja aina. Eihän se pakko olisi ollut, mutta en ole muusta elämästä tiennyt kilttinä ihmisenä.
Viime kesänä aloin tuntemaan elämäni harmaaksi, toivottomaksi, loputtomaksi raatamiseksi, jossa ei ole mitään muutosta tulossa. Ajattelin myös, että kukahan minutkin huolisi, jos miehelleni sattuisi jotakin. Olin aika lopussa työpaineiden opiskelun ja perheen kanssa. Loppukesästä työpaikallamme oli tapahtuma, jossa tapasin yhteistyökumppaneita ympäri Suomea. Tapasin puhelimesta tutun miehen ja rakastuimme toisiimme saman tien. Mitään fyysistä pettämistä ei ollut, löysimme toisitamme sielunkumppanit ja käsittämättömän onnen tunteen. Alusta saakka oli selvää, ettemme riko perheitämme emmekä lähde seksisuhteeseen.
Pidimme yhteyttä tiiviisti pitkin syksyä, halusin irrottautua suhteesta, mutta olin aivan koukussa. Tämä oli elämäni rakkaus, en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa edes mieheni kanssa. Tämä toinen mies ymmärsi minua ja tuki elämässäni, oli vahva ja rakastettava. Hän oli peili, jonka avulla löysin oman itseni ja naiseuteni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Alkuvuodesta suhde tuli mieheni tietoon ja hän oli järkyttynyt. Ensireaktio oli, että minun pitää saada olla sen kanssa, jota oikeasti rakastan. Hän aikoi jättää minut. Tunteet aaltoilivat laidasta laitaan, välillä oli jääkausia, jossa en saanut edes koskettaa miestäni, välillä taas hulluja rakkauden puuskia. Omatkin tunteeni kävivät kierroksilla, kun jouduin luopumaan suuresta rakkaudestani. Kärsin valtavasta ikävästä, kärsin edelleen. Yhden jääkauden aikana sovimme mieheni kanssa, että olen hetken muualla asumassa, reilun viikon vain, että saamme järjestellä ajatuksia rauhassa. Mies jäi poikien kanssa kotiin, itse olin lähialueella ystäväni sivurakennuksessa. Tämä oli helpotus, koska koin mieheni reaktion olevan inhoa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Samalla tietysti ikävöin poikia.
Viikon kuluttua, pari päivää ennen sovittua kotiinpaluutani, menin nukkumaan, luin vielä sängyssä. Puhelin soi ja mieheni halusi jutella. Suostuin tottakai. Hän kertoi olevansa talon ulkopuolella. Hämmästyin vähän, mutta pyysin sisälle kun ovikin oli auki. Hän saapuessa sisään huomasin synkän ilmeen ja kysyin, onko meidän turvallista jutella kahden. Ei välttämättä, hän sanoi. Silloin sanoin hakevani ystäväperheen miehen paikalle toisesta talosta. Hän sanoi ”myöhäistä” ja kaivoi käsiaseen esille. Menin paniikkiin ja huusin ei, ei. Samalla elämäni filminauha kulki salamana mielessäni: meillä on lapset, he tarvitsevat minua! Lähdin pakoon, juoksin pihan poikki ystävien luo turvaan. En ole elämäni päivänä tiennyt sellaista kauhun tunnetta olevan olemassakaan, pelkäsin luotien lävistävän siinä juostessa. Pääsin karkuun ja huusin ystävilleni, että mieheni on täällä ja hänellä on ase mukana. Sitten jalat pettivät alta ja jouduin kai shokkiin.
Mies oli livahtanut saman tien kotiin, jossa pojat olivat asiasta tietämättöminä. Hän puhui vielä ennen pidätystä kanssani ja sanoi, ettei minulla oikeasti ollut vaaraa, hän halusi vain pelotella minua. Ja siihen ei aseita tarvita, jos haluaa toiselle jotakin tehdä. Mies vietiin putkaan, aseet takavarikoitiin ja hänelle määrättiin lähestymiskielto, joka loppuu lähiaikoina.
Olen ollut sairaslomalla kuukauden verran, nyt palasin töihin ja teen voimieni mukaan. Olen prosessoinut luopumisen surua tuosta toisesta miehestä. Emme ole missään yhteydessä, joitakin työasioita hoidamme sähköpostilla, ei mitään muuta. Hänellä on iso kriisi omassa liitossaan, jossa kuvio tuli myös ilmi. Soitin vaimolle joku aika sitten anteeksipyynnön. Vaimo kertoi, että on ihme, että he ovat edelleen yhdessä, eikä se vieläkään niin varmaa ole. Mutta olen päättänyt jättää miehen rauhaan, kärsin sitten itse ikävän tuskani.
Lähestymiskiellon lopun lähetessä myös tunteet miestäni kohtaan ovat aika pinnassa. En halua heittää heti hanskoja naulaan. Jos kestin rakastumisen toiseen pettämättä miestäni fyysisesti ja tietoisesti avioliittoani kunnioittaen, en myöskään tässä tilanteessa halua heti luovuttaa. Ongelma on se, että olen niin pitkään ollut kiltti, en tunne omia voimavaroja ja rajojani. Menin asekohtauksen jälkeen töihin, hajosin siellä ja olin pitkällä sairaslomalla. Luulin pystyväni siihen, en tajunnut tilaani. En osaa lukea voimavaroja mitä tulee mieheeni, opettelen vasta. 20 vuotta joustoa takana, nyt on uuden aika. Mutta en kestä edes ajatusta hänen kohtaamisesta. Ahdistaa koko ajan, on koko ajan enemmän tai vähemmän oksettava olo.
Antakaa tervejärkisiä vinkkejä, joita voisin ottaa huomioon. En siis huoli miestäni kotiin, eriytän raha-asiat, luon kodin turvalliseksi pojille, mutta minä… Voin tosi huonosti. Tiedän syyt, jotka johtivat minut rinnakkaissuhteeseen, olen pyytänyt anteeksi kaikilta osapuolilta. Rakastan tuota toista miestä edelleen, omaksi en häntä voi saada. Omaa miestäni tällä hetkellä enemmän vihaan, toisaalta olen hirveän pettynyt, että hän omin toimin tuhosi liittomme. Voiko tällaisesta päästä ikinä yli? Elämä vaatii tällä hetkellä niin paljon, vanhimman pojan lakkiaisetkin lähestyvät, kaikki siihen liittyvä valmistelu. Haluan laittaa kotia nyt siihen kuntoon, kuin minä sen haluan. Ylitseni on kävelty niin kauan. Mies saa viedä tavaraansa pois ja hoitaa itsensä kuntoon jossain muualla kuin kotona. Pelkään häntä. Konkreettisesti pelko on sitä, että hän voi paljain käsin viedä minulta hengen. Se sanallinen uhkaus on tosi iso painolasti.
Tässä pitkä selostus elämästäni, kerron varmaan lisää matkan varrella. Olen rikki. Olin jo aikaisemmin rikki ja nääntynyt, siksi ajauduin rakkaussuhteeseen. Sain siitä paljon voimaa ja eheyttä, jota nyt on tarvittu, jotta olen edes näin paljon kasassa. Kaipaan tukeanne. Jos teillä on jotakin ajatuksia, luen mielelläni. Myös muiden kokemuksista lukeminen on antanut voimaa, ennen kuin jaksoin itse tänne kirjoitella.
Kevätterveisin
Kaakao
Kuule, oletko käynyt ammattiauttajan puheilla? Sinuna ottaisin nyt kaiken kriisiavun vastaan, mitä on mahdollista saada. Psyykelääkkeet tai terapia, viikottainen ja parikin kertaa jos mahdollista. Sanotaan, että toipuminen erosta vie noin puolet siitä ajasta minkä on yhdessä ollut, joten älä odota pikaista toipumista varsinkaan noiden tapahtumien jälkeen. Ota päivä kerrallaan, ja yritä tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja vaikka eivät, tee niitä silti sillä joku päivä huomaat, että voit jälleen hengittää ja iloita.
Muista, että vaikka teit omat ratkaisusi, niin miehesi on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja elämästään, omista ratkaisuistaan. Miehesi olisi jo aikapäivää sitten pitänyt käydä psykiatrin juttusilla ja saada apua omiin ongelmiinsa. Olet kestänyt aivan liian kauan, mutta nyt sinulle alkaa uusi elämä.
Muista myös se, että jos miehelläsi on vakavia mielenterveysongelmia, niin hän ei ole ollut sellaisessa tilassa, että olisi voinut ajatella järkevästi. Se on se sairas mieli, joka nyt teki pahojaan, ei varmasti se mies, jonka kanssa aikanaan naimisiin menit. Koita ajatella asia niin, että miehesi on sairas, hän ei voinut ajatella järkevästi..
Tuollaisessa mielentilassa olevalle ihmiselle pettäminen on pahin mahdollinen teko, ei niinkään eron uhka vaan se, että on toinen kuvioissa..Sinulla on kuitenkin oikeus elää elämääsi niin kuin sen itse haluat elää. Ihminen on erehtyväinen, ja anteeksi voi antaa ja saada. Ennen kaikkea siis anna anteeksi itsellesi tuo tekosi, älä rankaise itseäsi siitä. Et kuitenkaan halunnut jatkaa miehesi kanssa, joten sait ratkaisun aikaiseksi. Voin vain kuvitella, miltä tuo uhkailu on tuntunut, olisit voinut kuolla.
Ehdottaisin siis, että otat yhteyttä paikalliseen mielenterveystoimistoon tai työterveyshuoltoon ja aloitat lääkityksen jos tarpeellista. Pyydät päästä terapiaan. Elät päivän kerrallaan, hetken kerrallaan, annat itsellesi luvan surra ja potea. Kerrot asiasta töissä jos tarpeellista, ja palaat töihin. Työnteko voi olla pelastuksesi, paitsi jos olet asiakaspalvelutyössä. Tarvitset muuta ajateltavaa.
Voimia sinulle.
Kiitos Juulia00!
Puhuit juuri niitä asioita, jotka ovat ajankohtaisia tällä hetkellä. Kyllä, olen hakenut apua paikallisesta kriisipäivystyksestä kun siitä kuukauden jälkeen tapahtumista kuulin. Uskomatonta, kuinka vähän voimaa ihmisellä voi olla etsiä sellaista paikkaa, jossa voi itseään purkaa. Kriisitilanteessa pitäisi olla joku taho tai ihminen, joka antaa lapun ja puhelinnumeron kouraan ja sanoo, että soita tänne, tänään. Sitä en saanut, kun paikallisesta mielenterveysyksiköstä annettiin pakit, oli kuulemma niin ruuhkaa, että kuukauden päästä pääsen jonoon... Avioliittoneuvonnasta sanottiin, että tämä on liian vakava tapaus, eivät hoida tällaisia, sieltä sitten sain numeron kriisipäivystykseen.
Sain myös masennuslääkkeet kovaan ahdistukseen, joka tuntuu paineena, välillä tuntuu happi loppuvan, on oksettava olo ja mieli maassa. Psykiatri antaoi myös lähetteen traumaterapiaan, saapa nähdä voinko sellaista saada. Mieheni, joka aseen kanssa heilui ja haki apua, sai kuulla, että hän ei saa kunnalliselta puolelta pitempiaikaista apua, lääkityksen sai. Olen kyllä aivan järkyttynyt. Siis suututtaa niin, että lähdenkö sinne itse istumaan ja sanomaan muutaman valitun sanan asiasta päättäneille. Psykiatri oli todennut mieheni olevan selvästi pitkäaikaisen hoidon tarpeessa. Voin vakuuttaa, että niin todella on. Tunnen olevani välikädessä tosi pahasti. Minut jätetään jännittämään, mitä miehen seuraava liike on, ei hän ole ennenkään mitään ikävää kestänyt varsinkaan minun taholtani.
Eilen sain sähköpostia mieheltäni. Hän aikoo laittaa avioeron vireille ensi viikolla ja vaatii omaisuuden ositusta mahdollisimman pian. Hän on tehnyt kaikenlaista velkaa vuosien saatossa, meillä on yhteinen asunto, joka on minun nimissäni. Käytännössä tulee merkitsemään sitä, että joudun vielä hänen velkojensa maksumieheksi, kun omaisuus tasataan. Pieni kiva yli 50 000 lasku tulee erosta. Olen ihan turta tästä kaikesta. Joudun vielä tässä tilanteessa miettimään, miten rahat riittävät.
Eniten avioerossa mietityttää se, että koin mieheni laittavan vaakakuppiin minut ja yhteisen yrittämisen, toiseen puoleen hänen nimissään olevat velat, jotka ovat kaatumassa päälle. Valinta oli hänelle helppo, rahat tietysti, vaimo saa mennä. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Puhuimme täysi-ikäisen poikani kanssa viime yönä puoli kolmeen asti. Sanoin hänelle, että jos tähän asti on selvitty, tästäkin mennään läpi, ne ovat vain raha-asioita, eivät elämän ja kuoleman juttuja. Sen ääneen sanominen jo helpottaa, vaikka pakahdun ahdistukseeni. En voi enää tämän jälkeen elätellä mitään toivoa yhteisen elämän jatkamisesta, vielä hetki sitten edes yritin ajatella sitä yhtenä mahdollisuutena. Nyt se tie on lopullisesti tukittu.
Pakko saada purkaa ajatuksia. Mitä tästä kaikesta kuormasta vielä puuttuu? Kuitenkin raha-asioista viis, meillä on kolme ihanaa poikaa, jotka kasvavat ja pitävät kiinni elämässä. Rakkaat ystävät auttavat monella tavalla. Kaikesta huolimatta joudun menemään tämän läpi yksin. On niin hauras olo, kuin olisin lasia ja murtumaisillaan. Pitää vaan jaksaa, on pakko! Tämä on henkinen tehokuntokuuri, kai tästä vahvempana tullaan ulos. Mutta miten kauan tämä kaikki kestää? Lokakuun lopussa puolen vuoden harkinta-aika tulee täyteen, silloin varmaan lopullinen ero astuu voimaan.
Tiedättekö, varmaa lukemattomat muut parit ajattelevat samoin avioliittoa solmiessa, niin minäkin. Jaksoin kaikki nämä vuodet sillä, että ajattelin liiton olevan ikuinen, kunnes kuolema meidät erottaa. Oman puolison hylkäämäksi jättäminen sattuu ja vielä rahan takia. Muistatteko tarinan Jaakobista ja Eesausta, kun Eesau myi erikoisoikeutensa keittoannoksesta? Halvalla meni, samoin meni meidän liitto. Vaikka todellisuudessa avioliitto loppui asevälikohtaukseen. Mutta se, että mies teki päätöksen näin pian, emme ehtineet puhua mitään, ilmoitti vain. Mietin sitäkin, onko hän oikeasti narsisti, ainakin piirteitä siihen suuntaan on nähtävissä, kouluesimerkkitapaus hän ei kyllä ole.
Itse tiedän avioliiton päättymisen syyt, mutta se taitaa näyttää ulkopuolisin silmin siltä, että vaimon pettäminen sen aiheutti. Siitä seurasi mitä seurasi ja liitto ajautui eroon. Oikeasti olen ollut kipeän ihmisen kanssa naimisissa, nyt voi jo sanoa mielenterveydeltään sairaan ihmisen kanssa, joka lisäksi uhkaili minua sanallisesti aseella jo yli vuosi sitten, ennen kuin tutustuin tähän toiseen mieheen. Jotain piti tapahtua, että tilanne ajautui näin pitkälle, tällä kertaa tarina meni näin.
Olisi niin paljon purettavaa, toisaalta olen ihan tyhjä. En ole itkenyt tätä yhtään, kai kyyneleet ovat jo niin lopussa. En voi uskoa tapahtumia todeksi. Ei minulle tällaisia tapahdu. Vain elokuvissa...
Kaakao
Otappa yhteyttä oikeusavustajaan/asianajajaan, äläkä missään tapauksessa kirjoita nimeäsi yhteenkään miehesi esittämään paperiin. En usko, että teidän omaisuuden jako aivan niin yksiselitteisesti menee, kuin mies on kaavaillut ja jos menisikin, niin ainakin on tehty oikein.
Älä syyllistä itseäsi, sillä kun katsot asioita kauempaa, niin huomaat, että syytä on ollut myös miehessäsi ja paljon, mutta olet sulkenut silmäsi niiltä vuosikaudet. "..kun sitä on tahdon sanottu, sitä tahdotaan, tuli syvin tai matalin"...mutta ei vain toisen voimilla.
Kaakao,
olen sanaton. Oikein iso hali ja paljon voimia asioiden läpikäymiseen. Ilman muuta hae oikeusapua!! Ja pura tänne tuntojasi, minä ainakin olen tukenasi! Kaikesta päätelleen olet selväjärkinen ja vahva ihminen ja selviät tästäkin!!!!
Tässä on taas vedetty happea ja prosessoitu vaikka mitä. Eroilmoitus mieheltäni tuli vapunaattona, osasin siihen jo varautua. Sain edellisenä päivänä sähköpostia, jossa hän sanoi eron hakemisen olevan niin raskas askel. Ilmoitin, ettei se ole minun suunnitelmissani ollut ja että se on täysin hänen oma ratkaisunsa. Enpä saa myöhemmin syytöksiä ainakaan siitä. Kun sanoin, että olen käynyt neuvottelemassa pankkilainasta, hän riemastui ja ilmoitti laittavansa eron seuraavana päivänä vireille. Siis oikeasti, en voinut uskoa lukemaani. Raha on tärkeämpää kuin mikään muu.
Enpä ole asiaa surrut, tavallaan olen helpottunut, että asia on ratkeamassa näin päin. Vaikka liittomme on ollut lämmin ja läheinen, oma joustokykyni on nyt käytetty ja olen kuolemanväsynyt venymään näin kipeän miehen kanssa. Välimatka meidän välillä vain pitenee. Olen kyllä ollut aika vihainen, sekin on tosi terveellistä kokea. Aiemmin vain ymmärsin loputtomasti. Aina löytyi selitys itselleni, miksi pitää jaksaa. Nyt olen oppinut, että vihan tunteet ovat ystäviäni, tosi rakentavia ja energiaa antavia. En kyllä halua katkeraksi vanhaksi muijaksi, vaan aidoksi ja rehelliseksi ihmiseksi. Paras tapa on elää tunteet tuoreina, sekä viha että kaikki muukin, se on samalla vapauttavaa. Opin tuntemaan omia rajojani ja löytämään itselleni sopivan tavan elää.
Sain sitten vastauksen, jota osasin odottaa, en nimittäin päässyt sinne traumaterapiaan. Vielä pitäisi jaksaa soittaa uudelleen paikkaan, jossa asevälikohtauksen jälkeen ilmoitettiin, että heillä on niin paljon ruuhkaa, että kuukauden kuluttua ottavat seuraavan kerran ihmisiä jonoon... Näin paljon apua saan. Masennuslääkkeet ovat kuitenkin piristäneet kummasti, joten en ole niin huonossa kunnossa kuin aiemmin olin. Elämä voittaa, vaikka paljon tässä on vielä kesken. Päivä kerrallaan mennään ja odotan jo uutta arkea, kun elämä asettuu tuttuihin uusiin uomiinsa. Jossain vaiheessa haluaisin kuitenkin käydä läpi kokemuksiani ihan ammatti-ihmisen kanssa, viimeksi Jalasjärven perhetragedia vappuna toi taas kaikki pintaan. Siinä oli käytetty samantyyppistä asetta kuin miehelläni oli.
On samalla apea ja rauhallinen, aika iloinenkin olo. Ristiriitaista, eikö? Menen pää pystyssä eteenpäin. Ystäväni nuhteli minua kun puhuin että olin ollut uskoton. Hän sanoi, etten hänen mielestään edes ollut ja olisi syytä lopettaa tuollaiset puheet itsestäni. Kun hän sen sanoi, jotain tapahtui minussa, lamppu syttyi ja tajusin, että niin juuri, en ollut ollut uskoton vaan uskollinen. Se oli niin totta, koko ajan suhteessa toiseen mieheen halusin kunnioittaa omaa miestäni, pitää hänet ykkösenä, antaa hänen kokea kaiken sen rakkauden ja onnen, mihin sain energiani siltä toiselta mieheltä. En antautunut toiselle, vain ja ainoastaan omalle miehelleni, olin uskollinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tietysti ymmärrän satuttaneeni miestäni suhteellani, mutta enää en tunne häpeää, olenhan sopinut kaiken kaikkien osapuolten kanssa. Tämä oivallus oli niin iso juttu itselleni, että tunnen suorastaan olevani uusi ihminen. Elämä tosin on muuttunut olosuhteiden takia, mutta se ei varmasti ole pelkästään huono asia.
On jotenkin niin upeaa saada elää ja jakaa näitä kipeitä kokemuksia ja isoja löytöjä teidän muiden kanssa. Tuntea muiden tuskaa ja jakaa sitä itse. Kaiken kokemani jälkeen arvostan ihmissuhteita niin paljon enemmän kuin tätä ennen. Mitä millään muulla on väliä, kun meillä on rakkaita ihmisiä ympärillä? Vaikka maailma sortuisi ympärillä, rakkaat läheiset ihmiset eivät jätä enkä minä heitä. Yhdessä voimme kestää mitä vain. Kiitos kaikista lämpöisistä ajatuksista ja kommenteista teille kaikille! Matka jatkuu.
Luultavasti teille on parempi mennä eri teitä. Voit aloittaa elämäsi ihan uusiksi, ja toivoa, ettei exästä ole sinulle vaaraa. Koskaan ei tosin tiedä..
Mutta, ikävä sanoa, minusta sinä silti petit miestäsi..elät vähän itsepetoksessa, jos miellät ettet tehnyt mitään väärää. Olen itse elänyt suhteessa, jossa toinen osapuoli ei näe henkistä pettämistä pettämisenä, vaikka se sitä on. Minusta on väärin, kun tämän nyt tiedän, että se puolison iloinen energia tulee juuri siitä kolmannesta pyörästä. Mitä iloa minulle on siitä, että puoliso on iloinen kun se lähde on ihan joku muu kuin minä tai muu elämä, johon ei liittyisi sitä kolmatta pyörää..? Voin kertoa, että se on erittäin, erittäin tuskallista ja pahempaa kuin mikään fyysinen pettäminen ikinä. Se, että puolisoni tarvitsisi elääkseen _minun kanssani_ jotain toista ihmistä psyykkaamaan häntä tai jolle hän kertoisi sydämen asiansa, olisi niin totaalinen hylkääminen etten kyllä kykenisi sitä antamaan anteeksi, en usko.
Toivon, että asiasi sutviutuvat pian parempaan suuntaan ja voit hengittää luottavaisena pelkäämättä mitä tapahtuu. Sinun sijassasi ottaisin yhteyttä traumaterapeuttiin, koska hyvin pienellä asialla voit saada helpotusta, ehkä yksikin käynty riittäisi.
Näköjään oletkin yrittänyt päästä sinne traumaterapiaan. Kehotan menemään yksityiselle, koska yleensä ihan yksi tai kaksi käyntiä voi riittää. Ahdistukseen voisi auttaa akupisteiden painelu. Olen lukenut traumaterapiasta, jossa kyseistä menetelmää on onnistuneesti käytetty. Pointti on siinä se, että kun mietit traumaattista tapahtumaa ja painat samalla akupistettä, rentoudut etkä voi olla samaan aikaan ahdistunut. Yksi akupiste on peukalon ja etusormen välissä ylhäällä..ajan myötä ahdistus vähenee tapahtumasta puhuttaessa..tiedä sitten toimiiko todella.
Olen pitänyt harvakseltaan yhteyttä mieheeni sähköpostin välityksellä. En ole kyennyt puhumaan puhelimessa saati tapaamaan häntä. Lähestymiskiellon loppumisesta on nyt kolme viikkoa ja esikoisemme lakkiaiset lähestyvät. Sovimme eilen, että tapaamme ylihuomenna, mukana on kaksi tuttua ja luotettavaa miestä. Nyt jännittää. Näin viime yön painajaisia...
Lähinnä mietin, ettei minulla ole oikein mitään sanottavaa. Tosiasiassa sanottavaa olisi paljonkin, mutta mieheni psyykkinen kunto huomioiden en taida voida kaikkea sanoa. Voin tietysti olla väärässäkin. Olen nyt ollut muutamiin ihmisiin yhteydessä. Yksi terapeutin kokemusta omaavana sanoi, että mies on menettänyt yhteyden tunteisiin. Hän puhuu tapahtuneesta ulkokohtaisesti, kuin raporttia, mutta tunteita ei ole mukana. Tämä kokemus myös itselläni on vuosien saatossa tullut, että hänen on vaikea, miltei mahdoton käsitellä vaikeaa taustaansa, kun tunneyhteys siihen on olematon, lähes nolla. Tämä selittää myös sen, etten saa mitään vastakaikua sähköpostiviesteissä siihen, että kerron omista vaikeuksistani. Hän kääntää kaiken niin, että hänelläkin on vaikeaa. Tuntuu kuin huutaisin tuuleen. Siksipä en tiedä, mitä puhuisin tavatessamme.
Elämä jatkuu hiljakseen. Tunnen lisääntyvää väsymystä kodin pyörittämiseen ja vastuun kantamiseen yksin. Lakkiaisjuhlia järjestän mielelläni, se on iloinen juhla, mutta se vie voimia. Olen saamassa apuakin, mutta silti itselleni jää paljon suunnittelua ja organisoimista. Tunnen kuitenkin selviäväni, vaikka onkin raskasta.
Sain viimein ajan itselleni, en traumaterapiaan, vaan kunnalliseen mielenterveyspalveluun. Mielenkiinnolla odotan tapaamista työntekijän kanssa. Puhuminen ammatti-ihmiselle tuntuu hyvältä, se auttaa aina eteenpäin.
Kiitos Juulia00 kommenteistasi. Pidän arvokkaana, että sanot suoraan mitä ajattelet. Varmasti loukkasin miestäni, se on täysin tiedossani ja siitä olemme puhuneet paljon. Olen pyytänyt häneltä niin sydämeni pohjasta anteeksi kuin vain ikinä osasin, olen myös katkaissut välit siihen mieheen, jonka kanssa pidin yhteyttä. Tässä kohti tarkoitin uskottomuudella sitä, että sillä on niin fyysinen kaiku, että sanouduin siitä sanasta irti. Olin uskollinen fyysisessä mielessä huolimatta valtavasta kiusauksesta molemmin puolin, mutta henkisesti petin miestäni. Tai voidaan vaikka sanoa, että olin henkisesti uskoton. Miten vain.
Olen pohtinut myös suhdettani omaan mieheeni. 20 vuotta elimme yhdessä, hänen paha olonsa lisääntyi vuosi vuodelta, siinä samassa oma paha oloni siitä tyhjyydestä ja puutoksesta mitä suhteessamme oli. Kun sain näkökulmaa siihen, mitä suhde jonkun kanssa voi olla, silmäni avautuivat. Muutuin kotona hoitajasta vaimoksi, mutta se ei enää käynytkään. Miehen sairas reaktio tulla uhkailemaan minua aseella tappoi avioliittomme, ei suinkaan tämä toinen mies. Kaikki sinetöityi mieheni eroilmoitukseen, jotta hän saisi raha-asiansa kuntoon. Hän sai kuntoon, mutta sysäsi ongelman päälleni, jouduin ottamaan hänen osansa lainasta sekä lisälainan hoidettavakseni. Tähän kiteytyi mielestäni olennainen, minun pitää jaksaa kantaa hänen ongelmansa jaksoin tai en. Tässä nyt sitten olen isojen lainojen sekä lasten kanssa.
Tällaista jutustelua tällä kertaa. Jos teillä on vinkkejä, mitä kannattaa ottaa huomioon tavatessamme, kirjoittakaa ihmeessä.
Kauniita kevätpäivä kaikille!
Kaakao
Hei Kaakao,
Olen lukenut tarinaasi jaksamatta vastata siihen. Ehkä se on ahdistanut itseäni, koska siihen liittyi paljon kokemaani. Mutta nyt jäin ihmettelemään, että miksi ihmeessä sinun pitäisi ottaa niskoillesi miehesi osuus lainasta??? Onko siihen olemassa joku ihan oikeasti järkevä syy vai vain liiallinen kiltteytesi? Olen itse eronnut kahdesti todella vaikeissa olosuhteissa myös rahallisesti, joten tiedän vain sen, että erotessa helposti tekee hätiköityjäkin ratkasuja, kun ei jaksa miettiä pitkän päälle aina. Ens alkuun. Vasta myöhemmin tajuaa seuraukset.
Joka tapauksessa toivon sinulle voimia eron jälkeiseen elämään ja henkiseen eroprosessiin. Se on rankka kasvun paikka joka tapauksessa ilman näitä dramaattisia tapahtumiakin 🙂🌻
Kaakao, älä huoli, kyllä asiat järjestyy. Ota jos pystyt vain neutraali asenne miestäsi kohtaan. En muista enää sanoitko näin, mutta luulenpa että miehesi koko elämä on mennyt psykoosissa. Et oikein voi tehdä mitään päästäksesi häntä lähelle henkisellä tasolla. Sinun ei varmaan kannata yrittääkään ottaa asioita puheeksi itse hänen kanssaan, vaan ottaa kehiin lakimies tms., jonka kautta voit hoitaa asiat ja jäädä itse turvallisen välimatkan päähän.
Turha sanoa, olet jo yrittänyt montaa asiaa, mutta ota kaikki se apu minkä voit vastaan. Oikeusaputoimisto, mielenterveystoimisto, työpaikkalääkäri, ystävät, sukulaiset, sosiaalitoimisto jne. Valitettavasti joudut varmasti ihan yksin pohtimaan tapahtumaan johtaneita syitä ja miehesi ajatuksia, et ehkä koskaan saa selville sitä mitä hänen päässään pyörii. Sanoisin, että ajattele ihan ensisijassa itseäsi ja tee vain niitä asioita, jotka tuottavat jonkinlaista mielihyvää. Kuulen, että sähköpostiviesteily miehen kanssa saa sinut ahdistumaan, ehkä siis viisainta lopettaa yhteydenpito häneen tai pitää se niin minimissä kuin vain voit. Vältä niitä asioita, jotka tuovat ahdistusta. Ymmärrä, että miehesi voi olla niin sairas, että et ikinä saa kaikkea selville mitä tarvitsisit..kun taas kohtaat miehesi, niin voi olla viisainta olla mahdollisimman etäällä tai ainakin välttää jutustelua ellei vierelläsi ole joku turvallinen aikuinen, älä jää kahden kesken miehen kanssa..
Niin ikävää kuin se tapahtunut onkin, niin kehottaisin keskittymään positiivisiin asioihin. Kun muistaa, että asialla olisi voinut olla karmeampikin (ja peruuttamaton) loppu niin ehkä osaa olla kiitollinen kaikesta pienestäkin asiasta..tästäkin vielä noustaan.
Kiitos Juulia00 ja jokujossakin vastauksistanne. Lämmittää niin kovasti, kun on ihmisiä, jotka myötäelävät vaikeissa vaiheissa.
Tapasimme toissapäivänä mieheni kanssa. Mukana oli kaksi muuta miestä, joka molemmat tunnemme. Minun oli todella vaikea edes katsoa miestäni, viimeksi olen katsonut häntä silmästä silmään, kun hän on ollut ase kädessä. Luulin, että se on viimeinen hetkeni tässä maailmassa. En siis pystynyt häneen kunnolla edes katsomaan ja oli tosi ahdistavaa muutenkin. Tiesin ennalta, ettei mieheni henkinen kunto ole hyvä, mutta olin tosi yllättynyt miten huonossa jamassa hän oli. Lyhyesti tilanne meni niin, että hänellä ei ollut mitään sanottavaa minulle, hän ei pahoitellut mitään, ei osoittanut katumusta mistään eikä tietenkään siten pyytänyt mitään anteeksi. Odotin aluksi hänen sanovan jotakin, kunnes tajusin, että hän ei aio puhua mitään, vaikka ei ollut myöskään mitenkään agressiivinen. Otin sitten itse asioita puheeksi, kysyin joitakin juttuja ja kerroin omista tuntemuksistani. Mikään ei liikauttanut häntä mihinkään suuntaan. Koin, että hän on todella kuolettanut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tapasin täysin vieraan miehen, en voi uskoa, että olen ollut saman ihmisen kanssa naimisissa 20 vuotta!
Tapaamisen tarkoitus oli helpottaa kohtaamista lakkiaskuvioissa ja uskon sen nyt olevan helpompaa. Kohtaamisen jälkeen tunnen, etten jää ainakaan tätä miestä kaipaamaan. Sitä entistä voin muistella lämmöllä, paljon hyviäkin muistoja on. Sen kaipauksen aika tulee kai myöhemmin, nyt en kaipaa yhtään. Olen enemmänkin helpottunut kun tiemme eroavat. Koin myös sen positiivisena, että sain sanoa ääneen hänelle oman kokemukseni kaikesta tapahtuneesta, vaikka hän ei ottanutkaan mitään vastaan. Ainakin olen tehnyt sen mitä pystyn, enempää en oikein voikaan. Jos toinen pakenee diagnoosin tai kipujensa taakse eikä ota vastuuta mistään, mitä sille voi? Sääli vain, että tuollainen ei myöskään näytä tervehtymisen tieltä, siinä katsotaan tosiasioita silmiin ja tunnustetaan omat virheet. Näin ainakin itse ajattelen. Pakenemalla mieheni on kerännyt pahaa oloa itseensä ja aina vain jatkaa pakenemista... Surullista.
Jokujossakin, puhuin miehen velkojen osuuden ottamisesta omiin nimiini, tarkoitin asuntovelkaa. Kun velka oli puoliksi, jouduin ottamaan hänen osuutensa nimiini, lisäksi uuden velan tasingon maksua varten. Minulla on paljon kaikkea: monta ihanaa poikaa, joiden eteen teen mitä vain, paljon rakkaita ystäviä, paljon kipua ja paljon velkaa. On myös paljon toiveita paremmasta tulevaisuudesta, jossa elämä on valoisaa ja täynnä yllätyksiä.
Juulia00, annoit juuri sellaisia ohjeita minulle, joita olin jo aiemmin päättänyt toteuttaa. Pysyn etäällä miehestäni, kommunikoin vain välttämättömät ja hoidan yhteiset asiat loppuun, esim. lastenvalvojalla käynnin ja lakkiaiset. Olen antanut miehelle aikaa siirtää omat tavaransa pois 15.6. mennessä, sen jälkeen en aio olla missään tekemisissä paitsi korkeintaan lasten asioiden takia. Hänelle on turha puhua tai kertoa mitään, kun kaikki tulee bumerangina takaisin höystettynä hänen ongelmillaan. Eipä siinä mitään, mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja etsitään pieniä ilon aiheita elämästä. Onhan niitäkin, olen luonteeltani optimisti.
Ainoa asia, jonka koen ongelmaksi, on syvä ja koko olemuksen läpi käyvä yksinäisyys. Se on suorastaan tuskallista! Olen sosiaalinen ihminen enkä viihdy yksin. Pidän siitä, että voin tehdä toisen onnelliseksi. En nyt aio etsiä itselleni toista hoivattavaa, vaan kaipaa tasaveroista suhdetta kaikilla mausteilla. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, en ole ollenkaan vielä kunnossa tai valmis mihinkään sellaiseen. Mutta yksinäisyyttä ihan pelkään. Tosissaan.
Kaakao
Hei Kaakao,
Olen matkaan lähdössä, enkä ehdi nyt raapustaa, mutta lähetän sinulle lämpimän viruaalihalin...ole hellä ja armollinen itsellesi...tarvitset kaiken rakkauden nyt itseäsi kohtaan, että jaksat hetkestä toiseen...ehkä sinunkin - kuten minun muutama vuosi sitten - on aika oppia kääntymään kohti itseä ja omaa onnellisuutta. Minulla oli se harha, että olen onnellinen jos muut ovat onnellisia. Väärin, muut tulevat onnellisiksii, jos minäkin olen onnellinen, eikä päinvastoin.
Jaksamista viikonloppuun 🙂🌻
Hei Kaakao,
Kuinkas lakkiaiset meni? Kuinka jaksoit sen rumban läpi henkisesti ja käytännön tasolla?
On jotenkin jännä, että tuntuu aina toistuvan tämä sama teema näissä uskottomuus/väkivaltakuvioissa...nimittäin että me uhrit emme osaa pitää huolta itsestämme, vaan keskitymme enemmän toisten hyvinvointiin ja unohdamme itsemme. Laiminlyömme itseämme, olemme itsetuhoisia suorastaan. Onko niin että vakka kantensa valitsee siinäkin. Jos olisimme ihmisiä, jotka pitäisivät hyvää huolta itsestään, rakastaisivat ja kunnioittaisivat itseään, emme ehkä päätyisi noihin omalta kannaltamme hyvin itsetuhoisiin suhteisiin alunperinkään. Tajuaisimme heti, että vastapeluri onkin meidän tuhomme. En tiedä, väkisinkin vaan laittaa miettimään, kun nämä samat kuviot toistuu omassa elämässä ja niin monessa tarinassa täällä tukinetissä.
Tuli mieleeni Kaakao, kun kirjoitit, että ehkä kaipaus johonkin yhteisestä elämästä joskus vielä tulee. Minulla itselläni on molemmista vaikeista parisuhteistani myös valoisia positiivisia muistoja jäljellä, tietenkin. Eihän mikään vaihe elämässä yhtä mustaa ole, vaikka se sillä hetkellä saattaisi siltä tuntuakin. Mutta hetkeäkään en haikaile niihin suhteisiin takaisin, vaikka mielelläni parisuhteessa eläisinkin. Mutta sen sijaan toivoisin, että jos pääsen haavojeni yli ja tervehdyn tarpeeksi, että vielä pystyisin rakentamaan sen elämäni ensimmäisen rehellisen ja terveelle pohjalle perustuvan parisuhteen, jossa lähtöasetelmat olisi terveet. Saas nähdä kuin ämmän käy 😎
Hei Jokujossakin ja kiitos välittämisestä, isosta lämpimästä halauksesta ja muustakin tuesta. Se on ollut korvaamattoman arvokasta.
Lakkiaiset tulivat ja menivät, meillä oli tosi mukavat juhlat, vaikka sisimmässä kävin kovaa kamppailua. Juhlien loppupuolella olin aivan kuolemanväsynyt, kun ex-mieheni vielä jutteli ystäväni kanssa. Olin vieressä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa minulle. Se satutti, mutta ne itkut on jo itketty. Sain apua ystäviltä ja kaikki kiittelivät mukavasta juhlasta. Ja itse juhlakalu, hän aivan loisti, kaikki onnistui hienosti.
Puolessa välissä viikkoa sovimme elatustukiasioista. Onpahan nekin hoidettu, vaikka sain puoleni pitää. Ei, en ole niitä ihmisiä, jotka lypsävät kaiken sen, mitä mahdollista, vaan pidin terveesti puoleni. Miehellä ei ole tuloja, ei työtä, ei sairaslomaa. Sairaspäiväraha olisi hyvä, mutta hän ei ole käynyt lääkärissä, kun hoitoa ei luvattu. Kritisoin tiukasti sitä, että hän voi teoriassa sillä väistää elatusvastuunsa (rahaa löytyy elämiseen, kun maksoin hänet liitosta ulos). Näin ollen saimme sovittua elatusmaksun sairaspäivärahan mukaisen tulotason mukaisesti. Tämä sopi minulle, ja oli myös oikeus ja kohtuus.
Nyt sitten hän on hakenut tavaroitaan pois. Jotenkin näin konkreettinen toimenpide on taas laukaissut ison ahdistuksen, olen henkisesti tosi heikoilla. Olen Yksin sanan varsinaisessa merkityksessä. Kukaan ei jaa enää ilojani ja surujani reaaliajassa, kuten puoliso ennen. Pojat eivät tietenkään voi korvata sitä aukkoa ja kaipaan taukoamatta sitä toista miestä. Olen ihan sairaana ikävästä. Tiedätkö, suhde häneen avasi silmäni näkemään mitä voi olla terve suhde. Tasa-arvoinen suhde, jossa molemmilla on tilaa olla oma itsensä. En ole elämän päivänä voinut kuvitella, mikä vapaus on siinä, että minun ei tarvitsekaan olla vahva ja pitää kaikkia naruja käsissäni. Se on ollut elämääni pienestä pitäen. Sen ymmärtäminen on laittanut minut todella pohtimaan sitä, että en enää halua olla vain muita varten. Haluan konkreettisesti eroon läheisriippuvuudesta ja teen töitä oivaltaakseni niitä kuvioita omassa elämässäni. Olen päässyt kunnallisen mielenterveystyön piiriin ja saanut nyt pari kertaa keskusteluapua psykiatrian sairaanhoitajalta. Siitä on ollut todella paljon hyötyä. Hoito jatkuu.
Terapoin itseäni myös niin, että sisustan omaa kotiani ihan itseni näköiseksi. Moni asia muuttuu ja koen sen valtavan helpottavana. Pojat ovat innoissaan minun innostani ja pitävät näkemästään. Uudet sohvat tulivat jo ennen lakkiaisia, sain paljon kehuja niistä. Vielä laitan uuden lampun olohuoneeseen. Jo vuosia sitten minussa kuoli kaikki sisustamisen halu, millään ei tuntunut olevan väliä, kun mies teki ja osti mitä halusi. Eikä rahaakaan jäänyt. Jos laitoin jotakin kivaa johonkin, kohta siellä oli iso tavaravuori, eikä tulos ollut sitä mitä kaipasin. Niin lannistuin ja lopetin sen kokonaan. Nyt sitten otan menetettyjä vuosia takaisin.
Olen jo sisimmässäni päättänyt, etten enää tule missään olosuhteissa jatkamaan elämää tämän miehen kanssa. Näen, että on liian iso riski sillä, että taas ajaudun häntä hoitamaan ja hän ottaa sen itsestäänselvyytenä. Ehei, näin en tee. Toivon hänelle kuitenkin oikeaa psykiatrista hoitoa ja hyvää tulevaisuutta. Rankkaa nähdä tämän hetkinen tilanne, kuinka kuollut ihminen voi olla sisimmältään.
Jokujossakin, luen tätä keskustelupalstaa päivittäin, mutta en ole jaksanut mitään kirjoitella vähään aikaan. Ihana, kun laitoit viestiä! Päivä kerralla mennään varmasti vielä pitkän aikaa.
Kaakao
Hei Kaakao,
Mitä tiedän tuttavapiiristäni ja omasta elämästäni, jostakin syystä suhteet, jotka tulevat heti pitkän suhteen perään, eivät tahdo kauaksi kantaa. Onko se sitten sitä, mitä kutsutaan laastariksi, eli lähtökohdat ovat jälleen väärät. Itse olisin säästynyt paljolta, jos olisin malttanut mieleni ensimmäisen eron jälkeen kestää yksinäisyyden paineet ja jättänyt parisuhdekokeilut sikseen. Jos olisin malttanut odottaa, että oikeasti tervehdyn, en ehkä olisi haksahtanut toiseen vinksahtaneeseen parisuhteeseen. Ja olin oiva uhri, kun en ollut kunnolla toipunut, enkä pystynyt vielä ajattelemaan selkeästi, mitä terveeseen ihmissuhteeseen kuuluu. Ajattelin vain simppelisti, että kaikki mikä ei kuulunut exän ja mun välille oli hyvää 😟 Ja unohdin mallin kotoa siitä, että kun toista rakastaa, ei tee esim. tahallaan asioita, joita toinen pelkää tai inhoaa tai vihaa. Unohdin sanat keskinäinen kunnioitus ja luottamus. Niitä kun vaadittiin lähinnä minun puoleltani. Unohdin autuaasti senkin, että parisuhteen pitäisi olla vastavuoroinen taidelaji. Uudelleen sorruin siihen, että velvollisuudet tuppasivat kasautumaan minun puolelleni rajapyykkiä ja oikeudet sille toiselle puolen 😝
Tuo parisuhteen jälkeinen yksinäisyys, kun ei ole sitä aikuista jakamassa arkea. Sitä itsekin eniten kaipaan parisuhteelta ylipäätänsä. Muutoin pärjään aikamoisen näppärästi. Ihmissuhteissa ja touhuissa löytyy. Mutta eiväthän ne parhaimmillaankaan korvaa sitä, että jakaisi elämänsä jonkun kanssa. Siis aikuista tarkotan. Lapset ovat eri asia. En tiedä, mitä ei-niin-kauheasti-arvostamani herra Freud sanoisi siihen, että viime aikoina olen jäänyt kiinni jonkun kerran siitä, että olen laittamassa sormuksiani vasemman nimettömään 😋 Itse ajattelisin sen olevan konkreettinen lapsus sille, että koen olevani taas valmis ajattelemaan mahdollisesti ehkä kenties uutta parisuhdetta. Kaipaus on suuri. Sydämessäni on taas tilaa. Vaikka tällä hetkellä panostan kaikkein eniten tulevaisuuteni materiaaliseen rakentamiseen, eli uuden ammatin hankintaan. Tai paremminkin ensimmäisen oikean ammatin hankintaan. Nuorena vain ajauduin työelämään kiitos parisuhteideni paineiden - ilman mitään järkevää koulutusta siis. Joten kun molemmat exäni olivat vastahankaan jatko-opiskelujeni suhteen, en halua ottaa sitä riskiä, että taas jonkun miehen takia heittäisin koulutukseni jorpakkoon...minähän kumminkin aina menen uusiin asioihin ja suhteisiin kaasu pohjassa 😀
Joten nyt on pitkälti kaiken tuon vuoksi "harkinta-aika" meneillään 😉 En halua sitoutua erityisesti kehenkään tai mihinkään, kunnes opintoni ovat kunniallisesti maalissaan...eikös silleensä järkevät ihmiset rakenna elämäänsä...ja sitä paitsi tiedän, että jos joku rakastaa oikeasti, hän myös antaa toiselle tilaa kasvaa ja kehittyä - toisin kuin exäni tekivät. Kontrolli oli heidän avainsanansa. Uskottomuus oli heidän toinen tärkeä ohjenuoransa. Mutta se siitä. He olkoot omassa ylhäisyydessään. Heistä huolimatta uskon, että pystyn vielä löytämään ihmisen, joka osaa rakastaa minua. Uskon, että olen oppinut tärkeitä läksyjä siitä, mitä rakkaus on. Se ei ole hattaranpunaisia unelmia, eikä marraskuun synkkää puserrusta. Niitähän exäni tarjosivat 😝 Laidasta laitaan pomppien. Mutta uskon vielä, että voin rakastaa aikuisena, en ripustautuvan lapsen tavoin. Uskon vielä, että tulevaisuudella on kauniita asioita annettavanaan. Minulla on paljon unelmia - suuri osa niistä ei liity edes parisuhteeseen, koska se tulee jos on tullakseen - joten elämässä on paljon elettävää eteenpäin. Enää en koe jatkuvasti sitä valtavaa väsymystä, mitä vuosikymmenten tarpominen oli aiheuttanut. Elämä ei tunnu enää vain vaikeuksien klaaraamiselta. Elämässä on paljon muutakin. Siinä on myös hyvä hengittää vapaasti jälleen 🌻🙂🌻