Hei,

Valitettavasti rakastumisen huumassa nuppi voi todellakin mennä niin sekaisin, että siinä tuhoaa elämänsä hyviä asioita ja satuttaa kaikkia asianomaisia.

Miehesi tulisi vain uskoa, että se tunne menee ajan kansssa ohi. Hän on nyt saanut nauttia mainospaloista ja esitellä itsestään niitä parhaita puolia - arki voi totisesti olla jotain aivan muuta. Kipeää tekee tunnetasolla palkitsevasta huumepiikistä (tuo rakastumisen kokemus) vieroittuminen, mutta kyse on kuitenkin siitä, kuinka vahvasti hän tuota tahtoo. Tässä vaiheessa ei lopultakaan ihan hirveästi ole kyse toisesta ihmisestä, vaan niistä hormonipyrähdyksistä, joita aivot tuottavat - ja ne menevät ohi. Romantikot kiistänevät tämän. Rakastaminen alkaa myöhemminen ja siinä mitataan myös sitä kuuluisaa tahtoa. Tahdon kaikista vaikeuksista huolimatta rakastaa...

Oma mieheni rakastui ja huumaantui ystävättäreemme ja oli todella epätoivoinen. Hän päätti haluta jatkaa elämäänsä kanssani ja vuoden kuluttua tuo elämää suurempi rakkaus olikin kuihtunut surumieliseksi muistoksi. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän ihmettelee tapahtunutta. Se siis ihan oikeasti menee ohi, jos sen antaa mennä.

Hyvä olisi kuitenkin pohtia oman liiton tilaa ja omia tuntemuksia siinä - kuten ilmeisesti olettekin tehneet. Meillä oli selkeästi molemminpuolista piilotettua tyytymättömyyttä vastuunkannon jakaantumisesta ja asioista päättämisessä.

Mielestäni sinun tulisi nyt löytää oma vahvuutesi ja keskittyä itseesi ja hyvinvointiisi. Hanki uusi kampaus, kauniita vaatteita, osoita että myös sinulla on vaihtoehtoja elämässäsi. Ettet riipu miehessäsi. Ulkoisella olemuksella kannattele nyt lyyhistynyttä sisintäsi.

Vaikka miehesi päättäisi jatkaa liittoanne, voi hän silti katkeroitua tuosta elämänsä rakkauden menetyksestä; sai tuntea olevansa ihailtu ja haluttu, niin ehkäpä tuli myös nuoruuden tuntoja - elämä ei olekaan tässä, vaan onkin vaikka mitä.... Hänen tulisi vielä jaksaa kanssasi puida asiaa ja se voi hyvnkin viedä 1-1½ vuotta, joten onkohan hän siihen valmis?

Kirja Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua olisi äärimmäisen hyvää luettavaa teille molemmille.

Lue alan kirjoja, kirjoita tänne ja kirjoita täällä myös omalle tukihenkilölle, asian prosessointi kestää, mutta kaikki tunteet - viha ja suru - ovat osa sitä.

Nyt sattuu aivan hirveästi ja muu elämä varmasti tuntuu mahdottomalta, mutta yritä kulkea eteenpäin - asia ja tapahtuma kerrallaan, pakota itsesi ulos.

Toivotan sinulle kaikesta sydämestäni paljon voimia ja jaksamista, löydä oma vahvuutesi ja arvosi!

Jasse

Kiitos Jasse vastauksestasi.

Olen lukenut tuon maintsemasi kirjan kahteen kertaan ja pyysin miestänikin lukemaan. Hän on sen aloittanut mutta ei ole jaksanut käydä sitä kokonaan läpi. On varmaan niin kipeää luettavaa.
Olen oikeasti sitä mielät että mieheni on kysyttävä itseltään mitä hän elämältään jatkossa haluaa.Hän edelleen kokee voimakkaita tunteita tuota naista kohtaan vaikka eivät enää tapaa kuin satunnaisesti työn merkeissä. On raskasta kuulla asia noin. Tuntuu kuin olisi toinen nainen omassa avioliitossa.
Olimme hyvällä tiellä uuden alun rakentamisessa mutta sitten mieheni kertoi että hän ei ole päässyt irti tunteistaan toista kohtaan. Loukkaa ja ja tuntuu nöyryyttävältä.
Jaksanko uskoa siihen että hän lopulta jättää asian taakseen ja se on vain eräänlainen elämän kokemus matkanvarrella.
KAuhealta tuntuu ajatus että näin hyvä ja toimiva liitto kariutuisi mutta jos toinen ei voi / halua päästää irti kokemastaan niin paljonhan ei ole tehtävissä.
Hän sanoo arvostavansa ja kunnioittavansa minua. Kokee eläneensä hyvän elämän kanssani,mutta kuinka noin voi sitten käydä. Jotain on jäänyt tunnistamatta tai sanomatta. Niin minä sen koen.
Jostain luin että kun lakkaa luottamasta itseensä lakkaa uskomasta parisuhteeseensa ( kiianlina )
Kriisissä oleva hakee ulkopuolsta keskusteluyhteyttä ja jos niissä oloissa kohtaa toisen samassa tilanteessa olevan jonka ajatukset ja tunteet vastaavat omia on rakastuminen helppoa.
Kuitenkin ajattelen että aikuinen on vastuussa omista teoistaan. Pitkässä liitossa tulee hyviä ja huonoja hetkiä. On kyse tahdosta. HAluaako asiat selvittää parin kanssa vai ulkopuolisen kanssa.
Otan osavastuun tapahtuneesta mutta enemmän peräänkulutan mieheni kykyä toimia.
Olisi ilmottanut alkumetreillä että nyt ei taida kaikki olla kunnossa kun vieras nainen kiinnostaa niin kovin. Näin me oltin sovittu. 3 kk itsekästä hyvänolon hakua jatkui ennen kun hän kertoi minulle asiasta. Hyvä että edes silloin.
Nyt asiaa on puitu 2 kkukautta. Välillä tuntui että ollaan jo hyvällä tiellä mutta toissapaivänä palattiin jotenkin taas lähtöruutuun. Mieheni ei osaakaa elää täysillä uutta yritystä. Muistot vaivaavat liikaa
on nöyryyttävää odottaa rakastaako hän minua joskus niin että toinen nainen on vain muisto. Onko se tarpeellista. Mieten voin olla varma että hän edes haluaa.

Tuntuu paljolta kun hän sanoo rakastuneensa.Voiko rakastua 3 kk,vai onko se ihastusta ja huumaa. Eikö rakaus ole jotain syvempää joka kasvaa eletyn elämän myötä. Raskasta on ollut. En haluaisi heittää hukkaan meidän hyvää liitoa ja arkea ,utta olen voimaton jos toinen ei voi / halua pästää irti. Kauanko jaksan odottaa

Se on suurelta osin ihastusta ja huumaa, mutta silti rakastumista, eihän siihen tarvitse toisinaan kuin silmänräpäyksen. Naisen on hänet huomioinut, hiveleehän se miehistä itsetuntoa.
Sinä voit odottaa ja toivoa, vaikka maailman tappiin asti ja mies voi jahkaillla puoleen ja toiseen. Oletko ajatellut, voitko luottaa yhtä täydellisesti kuin aikaisemmin, jos mies jää sinun mukaasi?
Minua on petetty, mennen/tullen/palatessa ja jäin katsomaan, miten siinä käy, käytiin terapiassa ja vaikka missä, mutta minun itseluottamukseni, joka ei koskaan kovin hääppönen ollut ollutkaan, koki sinä aikana niin kovia kolauksia, että vasta nyt, vuosien päästä, tajuan kuin moninkertainen hölmö olen ollut. Annoin vedättää itseäni tyvestä latvaan!
Nyt minua ei petetä kuin kerran ja kaikki loppuu siihen, pettäjä on puolensa silloin valinnut ja muista vaihtoehdoista ei edes neuvotella, sopimus on molemminpuolinen.

Ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen ovat eri asioita. Onko kyseessä työkaveri? Joku, jonka mies on tuntenut jo kauan?

Ihastuminen on se, jonka pohjalta viisaat eivät lähde toimimaan. Ihmiset, joilla on periaatteita pystyvät ehkä paremmin taistelemaan vastaan. Joskus tunne on niin voimakas, ettei sille fiksumpikaan voi mitään vaikka kuinka taistelisi. Ongelma muodostuu siitä, että kun antaa periksi hieman niin on jo polvia myöten lirissä. Ei ole helppoa vetäytyä enää siinä vaiheessa, kun on antanut pikkusormen. Näin lienee käynyt miehellesikin..

Hän varmasti ihastui, ehkä on ollut jo vuosia ihastunut, alkoi toimia sen tunteen eteen, rakastui ja on nyt varmaankin siis rakastunut. Ehkä se on fyysistä vetovoimaa, ehkä jotain muuta. On vaikea sanoa näin kaukaa tietämättä kaikkea tapahtumaan liittyvää. Jos he ovat tunteneet on vuosia, niin se ihastuminen on rakastumisen kautta voinutkin jo muuttua rakkaudeksi. Samankaltaisuus lisää rakkauden tunnetta. Kyllä 3kk aikana voi rakastua, tuskin alkaa rakastaa ellei ole toista tuntenut iät ajat.

Enpä tosiaan tiedä mitä sinun kannattaa tehdä, taistella vai antaa mennä. Sinuna miettisin sitä, mitä itse haluat? Jos haluat todella elää miehesi kanssa, niin taistele. Paitsi jos hän itse sanoo, että haluaa mennä. Anna hänen sitten mennä, älä pidä väkisin. Rakkautta olisi antaa hänen mennä, jos se on hänen tahtonsa. Uskon, ettei ratkaisu ole kenellekään teistä helppo. Ehkä soittaisin kuitenkin sille toiselle naiselle, kysyisin miten tuohon tilaan päästiin ja että tietääkö hän miehesi perheen olemassaolosta. Haluaisin tietää, itse en voisi vain lakata rakastamasta ja vaikeaa olisi menemään laskeminenkin. Haluaisin vastauksia siitä, mitä se toinen nainen haluaa. Ehkä miehesi haluaa hänet, mutta nainen ei häntä? Ehkä toinen nainen haluaa vain hetken huumaa, mutta ei miestä ollenkaan..?

Mieti itse mitä haluat. Sen jälkeen kerro miehellesi, olettaen että ajattelet samoin, että jos hän nyt lähtee niin ottaa kaiken omaisuutensa, henkilökohtaiset tavaransa ja ero laitetaan vireille, eikä takaisin ole tulemista kun ovi kiinni menee. 20v yhteistä taivalta, ja siinä se oli, noin vain 3kk:n suhteen jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan..Miehesi on jossain toisessa maailmassa, etkä voi sille mitään. Mieti, että jaksatko odottaa, voitko antaa hänelle anteeksi tätä episodia vai et. Jos voit, niin ehkä otat hänet sitten takaisin ja voithan sanoa, että kotiin saa palata..Mutta jos et voi antaa anteeksi, etkä luottaisi häneen enää, niin sano että se ovi on ja pysyy kiinni kun hän sen päätöksen on valmis tekemään. Tee itsellesi selväksi, että lasket hänet sitten menemään, teet surutyösi ja päätät jossain vaiheessa ehkä lakata rakastamasta. Tiedosta omat rajasi. Anna aikaraja, puoli vuotta, se on ihan maksimi..sinä aikana hänen pitää tietää mitä tekee. Jos haluat pelastaa suhteen niin voisithan vielä ehdottaa pariterapiaa ennen kuin teette eropäätöksen?

Voimia, pettäminen on ihan hirveän raskas kokemus ja kyllähän siitä selviää, mutta miten selviää pitkän yhteisen elämän lopettamisesta, se onkin eri asia.

revitty ja muut
olen läpikäymässä samanlaista elämää.takana 25v yhteistäeloa kunnes tammikuussa kaikki romahti. mies ilmoitti et tää liitto on tässä ja maaliskuussa ilmoitti pettäneensä jo 1,5 v sitten ja siitä asti pitänyt yhteyttä ...
maailmani on romahtanut totaaliseseti--
eropaperit on jätetty kun mies niin haluaa ei terapiaa eikä selvittelyjä..
kuinkahan monesti olen mennyt hänen luokseen ja pyytänyt harkitsemaan ja puhumaan asiasta mut aivan turhaan .. hänen neuvon antajanaan on tää toinen nainen . miksi on muuttunut kaikki hyvä merkityksettömäksi, kodin ja perheen hajoaminen on niin iso asia.
olen nyt yrittänyt katsoa eteenpäin ,,, kaikki on hyvin hapuilevaa ja väsyttävää
Meillä tää asia on mennyt nopeasti eteenpäin, johtuen varmaan kauan jatkuneesta suhteesta,, siksihän tää on niin vaikeaa kun ei oikein tajua mitä tapahtuu kun asiasta ei puhuta, tai minä olen joka yrittää puhua.
on niin raskasta huomata rakkaan ja tärkeän ihmisen muuttuneen niin paljon ..
olen kirjoitellut täällä tukihenkilölle joka on ihmetellyt miksen tunne vihaa miestäni kohtaan niin miksi en ... en osaa vieläkään vastata
joskus olen toivonut et tulisi joku ja tempaisisi minut pois tästä ahdingosta, mut yksin tään joutuu läpikäymään ja rankkaa on.
toivoin et kaikki tämä ois kääntynyt toisin päin et olisimme taistelleet littomme puolesta mut yksin siihen ei pysty ja etenkin jos pettänyt osapuoli ei sitä ollenkaan halua..
niinkuin joku kirjoitti et yhteiselon hajottaminen on rankkaa jos olet 25 vuotta elänyt
toisen kanssa.
olen huono toista neuvomaan kun en itsekään oikein jaksa elämää katsoa eteenpäin.
pieni toivon liekki lepattaa siellä jossakin et jonain päivänä minä olen taas minä ja huomaan et olen selvinnyt ...
toivon paljon voimia ja selviytymistä rankoista hetkistä!!!!

Siinä on keinot vähissä, jos yksin haluaa pitää koossa kahden ihmisen liittoa. Kulissejakaan ei kannata, edes yrittää pystyssä pitää, sen suurempi ryminä, kun ne korjattuna ja vahvistettuna kaatuu.
Jos toinen on jo oman elämänsä, mieluiseensa järjestyksen jo muuttanut, niin siihen ei ole paljoa sanomista. Silloin on vain kerättävä ne oman elämän sirpaleet, koottava niistä uusi oma elämä, ehkä siihen jää joitakin puutuvia osia ja tulee "liimanroiskeita", mutta toivoa ei saa koskaan heittää pois, vaikka usko olisikin jo mennyt, toivo paremmasta huomisesta kantaa ja sen varassa ei tarvitse jaksaa kuin huomiseen, aina vain huomiseen. Elämä tuo mukanaan uusia asioita, jos niitä uskaltaa vastaan ottaa, eikä jää omiin nurkkiin murjottamaan.

kiitos viesteistänne.
Olen siitä onnellisessa asemassa että me pysytmme puhumaan asiasta. En tiedä tekeekö se asiasta sen helpompaa.
Tuntuu niin kummalliselta että koin kaiken olevan hyvin mutta toisen on pakko ollut sisimmässään olla eri mieltä vaikka sanookin elänäneensä kanssani hyvän elämän. Miten silloin voi tehdä toiselle noin. Loukata noin paljon.
Nyt elämme siinä vaiheessa että tuntuupa miltä tahaansapitää omat tunteet laittaa narikkaan. Ensi lauantaina on esikoisen lakkiaiset. Sekin itkettää että joutuu elämään yhden elämänsä tärkeimmistä päivistä valheessa. Lapsille ei vielä olla kerrottu mitään. Olen tiedustellut ovatko he jotain outoa aistineet mutta kun eivät ole tai eivät uskalla tunnustaa niin olemme ajatelleet että katsotaan tilannetta lakkiaisten jälkeen uudelleen. Minäkin olen kirjoittanut tänne tukihenkilölle mutta en ole saanut vastausta kohta kuukauteen ?Liekö ruuhkaa?
Tuntuukin niin kummalliselta kun kaikki asiat on olleet hyvin eikä meidän nytkään niin kauhean vaikeaa ole ole olla. Kuitenkin tunnen että mieheni ei ole varma tunteistaan kokemansa perusteella.En tiedä onko hän miten vakavissaan lähdössä.Oudolta tuntuu ajatus että jos ei mitään nimeltä mainittavaa epäkohtaa suhteessa ole niin olisi valmis lähtemään. Mutta jos hänestä siltä tuntuu niin niinhän se on sitten tehtävä. Väkisin tai velvollisuudesta kanssani ei tarvitse olla. Mutta en haluaisi erotakaan. Minun on ollut hyvä elää hänen kanssaan.

Kerran hän kysyi voinko antaa anteeksi ja voinko enää luottaa. Ajattelen niin että jos päätämme jatkaa voin luottaa häneen. Jos hän on niin tyhmä että kaiken läpikäymämme jälkeen jatkaa samaa leikkiä niin sitten voin helposti sanoa että anna mennä. Et ole arvoiseni. Voin tiuetysti kysyä että kannattaako luottaa. Uskooho hän itse oppineensa asiasta.

Kova koulu tämä on ollut ja toivon teile kaikille voimia jotka kamppailette saman tuskan parissa.