Kirjoittelin tänne kuutisen vuotta sitten, kun silloin avopuolisoni 13 vuoden yhteiselon jälkeen yhtäkkiä halusi erota ja valehteli aikansa, ennen kuin jäi kiinni siitä, että oli toinen nainen kuvioissa. Koko tilanne tuli itselleni kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tipahdin todella kovaa ja korkealta. Erokuviot menivät muutenkin kaikin puolin erikoisesti; eksä lähinnä katosi ottamatta mukaansa oikeastaan juuri mitään omaisuuttaan, mutta pyöri silti jostain velvollisuuden- ja syyllisyydentunnosta kaiketi vielä reilun vuoden siinä arjessa mm. käyden ulkoiluttamassa silloista koiraamme. Ei kuitenkaan pystynyt keskustelemaan eroon johtaneista syistä tai oikeastaan mistään kunnolla, vaan vetäytyi ja juoksi käytännössä karkuun kun yritin avata keskustelua, että minullakin olisi mahdollisuus ymmärtää tapahtunut paremmin. Kävimme jopa pariterapiassa muutaman kerran, mutta sielläkin mies vain vaikeni.

Useampi vuosi meni kasatessa itseä ja minkäänlaiset parisuhteet eivät ole käyneet mielessäkään. Ajatus jopa jonkun kosketuksesta oli kuvottava aika pitkään. Omalla kohdalla ei ole puhettakaan mistään rebound-suhteista tai laastareista – en vaan olisi pystynyt sellaiseen. Niin murskaksi miehen toiminta itsetuntoni sai. Yhden kerran olen päätynyt lakanoiden väliin nuoruuden poikaystävän kanssa tässä 6 vuoden sinkkuuden aikana, mutta sekin vahvisti vain ajatusta, että yhden yön jutut eivät ole minua varten. Nuorena niitä tuli harrastettua, joten sekin on nähty ja voin todeta, että itsestäni ei niihin ole. Olen siis elänyt myös ilman seksiä toisen ihmisen kanssa ja yllättävän kivuttomasti se on sujunut, vaikka olenkin luottamuksellisessa suhteessa hyvinkin seksuaalinen ja sillä saralla avoin ihminen. 

Alan olla kuitenkin nyt mielestäni siinä vaiheessa, että olen pitkälti käsitellyt eron ja sinut sen kanssa, että näin nyt vain kävi ja joillekin asioille elämässä ei vain voi mitään. Silloin tällöin huomaan kadehtivani pariskuntia, jossa ongelmat selvitetään ja toisesta välitetään niin paljon, että halutaan oppia kommunikoimaan paremmin, jollei se luontaisesti suju jne. En erityisesti ole kärsinyt yksin olemisesta – olen sen sijaan vihdoin ymmärtänyt olevani perusluonteeltani melko introvertti, joka tarvitseekin paljon aikaa yksikseen, vaikka ihmisistä pidänkin. Olen vain tarkempi nykyisin kenen kanssa sitä vietän.

Elämä on monin tavoin nykyisin parempaa kuin ennen. Suhteeni lapsuudenperheeseeni ja ystäviini on vahvistunut, olen huomannut pärjääväni todella tiukoissakin paikoissa erinomaisesti itsekseni ja itsetuntoni on vahvistunut roimasti.  Parisuhteen loppuessa olin jäänyt muutamaa kuukautta aiemmin työttömäksi yt-neuvotteluissa eli parisuhteen kariutuminen samassa rytäkässä pettämiseen ja valehteluun kanssa, toi aika paljon lisää kuormaa kannettavaksi erosotkussa, mutta siitäkin selvisin ja työelämässä koettujen uupumisten jälkeen koen ammatillisestikin olevani hyvässä vedossa. Maailma tuntuisi olevan auki.

Olen aktiivisesti opetellut tykkäämään itsestäni ja voin sanoa olevani nyt 44-vuotiaana vihdoin pitkälti selvillä kuka olen ja ylpeä siitä. Ja nyt pääsen varsinaiseen aiheeseen.

Viime aikoina mieleen on hiipinyt kaipuu löytää ehkä vielä rakkautta ja välittämistä tästä maailmasta. Minulla olisi paljon sitä annettavana, mutta en uskalla tehdä aloitetta mihinkään suuntaan. Tinder-meininki ei kiinnosta yhtään ja treffisivustoille en toistaiseksi ole uskaltanut lähteä kokeilemaan onneani.

Pelottaa, että voiko ensinnä keski-iässä enää löytää ketään ns. kunnollista miestä, vai ovatko kaikki vapaat miehet ongelmallisia tavalla tai toisella. Oman tuttavapiirin vapaat 40-50 -vuotiaat miehet ovat joko persooniltaan ongelmallisia tai päihdeongelmaisia, joten ei kauhean lupaavalta näytä siinä mielessä. Ne ”kunnolliset” ovat pitkissä parisuhteissaan, koska mitä ilmeisimmin aidosti kunnioittavat puolisoitaan ja haluavat elää kanssaan. Peli on siinä mielessä siis aika eri kuin parikymppisenä, kun lähdettiin ensimmäisille kierroksille. 

En todellakaan halua enää koskaan käydä läpi mitään aiemman kaltaista. Myös ensimmäinen pidempi suhteeni ennen tätä viimeisintä päättyi siihen, että minut heivattiin lapsellisesti kertomatta minulle mitään ja mies kertoi kahden viikon hiljaisuuden jälkeen olevansa uuden naisen luona toisessa kaupungissa. Kokemukseni miesten käytöksestä eivät siis ole kovin kummoisia ja varmasti se vaikuttaa myös taka-alalla. 

Miten te muut olette uskaltaneet lähteä uusiin suhteisiin pettämis- ja jättämiskokemusten jälkeen?