Hei,

Analysoit tilannettasi ja olet päätynyt miehen sitoutumiskammoon. Kyseessä voi toki olla myös ikäkriisi, juuri tuossa 4-kymppisenä alkaa pohtia elämäänsä ja ajatukset "vielä tässä ehtisi" ja "tätäkö minä elämältäni haluan" ovat pinnalla. Ikäkriiseissä hankalaa (alan kirjallisuuden mukaan) on usein, se että niitä lähdetään helposti setvimään ulkopuolisten kanssa ja oma puoliso koetaan vaikeasti lähestyttäväksi (on ehkä liian lähellä) ja sitten seuraa tietenkin ulkopuolisen kanssa intiimejä tunnustuksia yms... Oletko varma, ettei tällaista kuuntelijaa jo ole?

Miehesi (- ja sinun -)olisi hyvä tutustua alan kirjallisuuteen ja huomata, etteivät hänen tunteensa ole niin kovin yksilöllisiä - tietyssä iässä useimmat meistä käyvät samat kuviot lävitse. Carpe Diem- henki ei kanna pitkälle, eikä välttämättä johda onneen, vaikka sekavassa olotilassa siltä saattaisi tuntua. Avoimuus olisi kaiken A ja O. Kaikkea hyvää Sinulle ja jaksamista.🙂🌻

Kiitokset Jasse vastauksestasi ja tsempistä.

Olet varmasti oikeassa, että asiaan liittyy myös ikäkriisi, eli se ja sitoutumiskammoisuus yhdessä varmaan ovat nyt päällimmäisenä. Ja toisaalta mieheni tarve "pelailla" / "saalistaa - hänellä kokee tällä hetkellä että hän ei voi luvata minulle, ettei jatka pelailuaan, sen takia haluaa asumuseron, jotta voi miettiä asioita rauhassa ☹️ En usko, että hänellä on ulkopuolista "kuuntelijaa", hänen viestittelynsä ei ainakaan viitannut siihen, vaan enemmänkin siihen fyysiseen puoleen... Hänellä on huono omatunto siitä mitä hän minulle on aiheuttanut viestittelyllään ja tällä tilanteella, enkä nyt tiedä, onko hänellä mukana tässä ajattelussa myös ylpeyteen liittyvät asiat, eli ei oikeasti voi kohdata minun tekemänsä jälkeen.

Jotenkin toivon, että kyseessä olisi "vain" ikäkriisi, sillä tuntuu pahalta, että hän voi heittää suhteemme vain sen takia romukoppaan, kun haluaa saalistaa, ja kokea, että pystyy manipuloimalla saamaan naisilta sen minkä haluaa (pääasiassa kyse kaiketi siis ei-fyysisestä, mutta mistä sen tietää... 😑❓)

Saan todennäköisesti kämpän itselleni vielä tämän viikon aikana, joten mieheni saa sitten sitä kaipaamaansa mietintäaikaa, tuntuu vain niin pirun pahalta joutua muuttamaan ja olemaan erossa hänestä. Koetin nyt viikonloppuna olla ahdistamatta häntä kysymyksilläni, ja meillä oli oikein mukavaa - edelleen nukkumaan menemme lusikka-asennossa, ja sama aamulla herätessä - tämä pitkälti mieheni halusta. Seksiäkin harrastamme, puhumme muista asioista - elämme ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Jotenkin tuntuu kummalliselta, että toinen haluaa erota, mutta sitten kuitenkin haluaa läheisyyttä, ja pystyy sitä itse myös antamaan, itse olen vastaavassa tilanteessa enemmänkin hakenut sitä etäisyyttä☹️ Sen takia en ymmärrä tätä tilannetta ja hänen motiivejaan, olisi kiva päästä hänen päänsä sisälle... Tai sitten itseni olisi lakattava analysoimasta häntä & tilannetta, jos en kuitenkaan siihen voi mitenkään vaikuttaa😑❓

Tuleva muutto pelottaa, tiedän kyllä, että aika helpottaa, ja varmasti etäisyys tuo sitä rauhoittumista tilanteeseen, mutta pahinta on, kun tuntuu etten voi tehdä mitään / vaikuttaa asiaan. Ja tiedän että mieheni oikeasti rakastaa minua, sen hän on sanonutkin. Tuntuu siis kummalliselta, että hän ei välttämättä halua jatkaa, tuntuu pahalta ehkä jopa enemmän hänen omasta puolestaan, toisaalta kai sitä pitää uskoa että tuon ikäinen ihminen osaa ajatella itse syyt ja seuraukset. Jos sitten takana ei ole muuta, tässä tilanteessa tulee jo aika vainoharhaiseksi ☹️

Mutta kai tässä, päivä kerrallaan, olisi vain helpompi aloittaa asumusero, jos meidän suhteemme tuntuisi jollain tasolla olevan ongelmallinen - toki tuo miehen pelailutarve on ongelma, mutta olisin kuvitellut, että sellaiset asiat voitaisiin keskustella, meillä keskusteluyhteys on ollut aina hyvä. Tai sitten koko 4 vuotta on ollut pelkkää kulissia miehen puolelta, ja itse olen sen kuvitellut olevan aitoa...☹️ No, ei kai se ihan noin ole, mutta tässä tilanteessa olen niin sekaisin, etten tiedä mitä ajatella, ja ajatukset ja tunteet menevät vain vuoristorataa - välillä koen olevani vahva, ja sinut asumuseron ja mahdollisen eron kanssa, ja välillä, kuten nyt "kylki kyljessä" vietetyn viikonlopun jälkeen, koen että mieheni tekee erittäin ison virheen jos laittaa menemään sen mitä meillä on ☹️

Tänne kirjoittaminen helpottaa nyt ainakin jonkin verran, sekä muiden viestiketjujen lukeminen - huomaa, ettei ole ainoa, joka samankaltaisten asioiden kanssa painiskelee.

Hei,

Oletteko puhuneet miehesi kanssa siitä mahdollisudesta, että SINÄ et kenties haluaisikaan häntä takaisin tämän mietintäajan jälkeen. Ei kai tässä ole nyt kyse siitä, että hän tällä "rehellisyydellä" ostaa hummailuaikaa itselleen ja edellyttää sinun olen valmiina hylyllä takaisinotettavaksi, kun hän sitten niin taas mahdollisesti haluaa? Vaikuttaa isltä, että miehesei on joninmoisessa narsistisessa ihailun tarpeessa, tarpeessa valloittaa muita. Voiko tuollainen halu olla vain kriisin ohimenevä vaihe? Tuliko se aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta vai oletko havainnut hänen kanssa käymisessään muiden naisten kanssa flirttimeininkiä jo aiemmin?

Itse sain aikanaan ammattilaisilta neuvoja rajojen asettamisesta. Siitä mitä, itse olen valmis sietämään. Mitäpä jos sonäli vihjalilisit omasta palailufiiliksestä - koska mahdollinen ero tulossa, onhan sinula toki tarve tietää oletko edelleen viehättävä yms... älä anna miehesi pitää sinua vatmana nakkina.

Tuntuu niin vaikealta käsittää, että miehesi olisi valmis kadottamaan sinut elämästään vain jonkin pelailun takia.... Kuinka voisit hnen luottaa, siihen ettei hankkinut sukupuolitauteja tuon mietintänsä aikana, kuinka monta "kaatoa" on plakkarissa yms. Sinun tulisi voida luottaa häneen suorastaan epäinhimillesti itsesi unohtaen. Mitä tahansa ratkaisetkin, ajattel itseäsi ja tulevaa elämääsi, tulevia vuosia - ja aina on helpompaa, kun itse tekee sen päätöksen mihin on valmis ja mihin ei.

Jaksamista sinulle ja lippu korkealla! 🙂🌻

Enpä nyt sitten tiedäkään, mikä tässä koko hommassa on kyse. Mieheni kertoi tänään, että hänen mielestään elämämme on mennyt minun ajatusteni mukaan, ja hän on vain roikkunut perässä. Ja koska minä olen ikäänkuin määrännyt suhteessamme miten eletään, hän on kokenut että häntä ei arvosteta tai haluta. Nämä asiat ovat sitten alkaneet häntä ärsyttämään. Lisäksi hän on hukannut kipinän tähän suhteeseen ☹️

Kovaa tekstiä, myönnän kyllä omat virheeni, ja olisin valmis keskustelemaan asioista ja luomaan "uudet pelisäännöt", mutta mies ei tiedä, haluaako hän edes. Suurimmaksi taustasyyksi hän edelleen kertoo sen, ettei tiedä, voiko olla kenenkään kanssa sitoutuvassa suhteessa, ja sen takia tarvitsee aikaa miettiä.

Tämä alkaa itsestä jo kuulostamaan siltä, että toivoa ei oikeasti enää ole, liian paljon asioita jotka jätetty käsittelemättä 😭

Mutta kai se tästä, uuteen asuntoon muutto viikonloppuna, ja sitten kaiketi täytyy alkaa ajatella sitä omaa elämäänsä ja koettaa unohtaa tämä, vaikka mies väittääkin että mitään ei ole päätetty. En vain jaksa uskoa, että hän tämän suhteen eteen enää haluaa tehdä töitä, jos on jo vuoden verran kerännyt katkeruutta sisälleen 😭

Minkähän voimalla sitä itse jaksaisi nyt töissä, tämä asia ahdistaa niin paljon, että pelottaa miten selviydyn työnteosta ja muiden ihmisten kohtaamisesta ☹️

Ei suhteen katkiaminen tee sinusta huonoa ihmistä.
Muuta siihen asuntoon ja aloita uusi elämä. Älä mieti mitä mies sillä aika tekee ja elä itsekkin puolivallattoman nuoren naisen elämää. Ei sinulla ole leimaa otsaassa, "suhde katkennut". Älä tietoisesti etsi uutta suhdetta, sillä sellainen tulee vastaan aikanaan, mutta älä missään ihmeessä pane hanttiinkaan, jos joku mukava miehenpuoli vastaan tulee. Tiedän, että entiset asiat painaa, mutta älä anna niiden painaa itseäsi maanrakoon, elämä jatkuu ja ehkä parempana, kun et peilaa joka asiaa entisen miehen mielipiteiden mukaan ja muistele, mitä hän sinusta sanoi.
Äläkä missään nimessä istu odottamassa, että mies sinulle soittaa ja jos soittaa, niin ole kiireinen, iloinen ja positiivinen, mutta "sinulla ei nyt aikaa jutella ja tapaamiseenkaan ei ole aikaa"...vaikka ennen puhelua, olisit niiskuttanut tyynyliinan märäksi. 😉

Hei,

Koeta jaksaa!!! Kuinka toisaalta tuttua onkaan tuo tuskasi - tietenkin tilanteenne ja tunteenne ovat yksilölliset, mutta muistan niin hyvin kuinka oma mieheni aloitti:

1) liittomme on muuttunut toverilliseksi

seuraava vaihe
2) hänet jätetään isojen päätösten ulkopuolelle, joutuu vain sopeutumaan

seuraava vaihe
3)nalkutan
4) olen lihonut, enkä välitä ulkonäöstäni

seuraava vaihe noin kahden viikon kuuttua kiristettäessä
5) onkin toinen nainen ollut n. 2 kuukautta kuuntelijana

seuraava vaihe n. kuukauden kuluttua kriisin alkamisesta
6) toinen nainen onkin yhteinen ystävämme
seurvaaksi miehellä yritys pitää yhteyttä koko ajan myös tuohon toiseen

7) asetin rajat, mietintäajaksi toinen suhde poikki tai minä jätän miehen saman tien
8) kesä-heinäku mietintää ja päätös jatkaa suhdetta, kun tuo taika oli katkaistu

seuraavaksi
9) otimme molemmat (toivottavasti) opiksemme: mieheni oli mielellään jättänyt asioden hoitamisen mukavuudenhaluaan minulle, mutta sitten kuitenkin kärsi siitä, minä kärsin jatkuvasta vastuunkannosta ja nalkutin - yritämme nyt muuttaa tätä kuviota. laihduin 16 kiloa ja nyt tuhlaan surutta ulkonäkööni - mikäs minä olis säästämään sähkölaskuihi yms. kun mies käytti rahat harrastukseensa (kärjistäen).

Tiedän, että olen kovin epäreilukin miestäsi kohtaan, mutta ihan oikeasti en oman kokemukseni valossa hämmästyisi yhtään, jos hänellä olisi jo kuuntelija valmiina - vanhan suhteen hylkääminen on niin paljon helpompaa, kun on uusi tukisuhde odottamssa. Hän vain kenties yrittää säästää sinua suuremmalta tuskalta.

Nyt vain sinun on oltava vahva ja osoitettava, että sinulla on oma elämä ja hieno sellainen - peräänruikuttaminen ei saa häntä pohtimaan sinun menettämistäsi - olemalla vahva ja itsenäinen osoitat, ettet ole hänestä riippuvainen. Toivottavasti asut sen verran isolla paikkakunnalla, että voit ryhtyä harrastamaan jotain esim. taide auttaa ainakin joitakin tuskan käsittelyssä, ihan taidenäyttelykäynnit, elokuvat yms. jotenkin yritä repäistä itsesi arkeen kiinni ja pakottamalla vaikka tee asioita -

tuska on perusvire vielä pitkään, toivon sinulle sydämestäni oikein paljon voimia ja jaksamista tässä elämäsi taitekohdassa - silti paljon voi olla upeaa edessä!!!!🙂🌻🙂👍

Kiitokset taas vastauksista! 🙂 Pahinta tässä kaiketi on se, että roikun ja elättelen toiveita, vaikka tiedän, että minun pitäisi päästä irti, mutta se ei ole niin helppoa ☹️

Mieheni on luvannut "mietintäajan" (josta en kyllä nyt tiedä, onko se ero kuitenkin) aikana olla pelailematta, hän tiedostaa sen, että hänen pitää asiat käydä lävitse. En siis usko, että hänellä on kuuntelija, mutta mistä sitä tietää - itseäni itse asiassa helpottaisi se, että hänellä olisikin joku, voisin sitten riuhtaista itseni irti, ja jopa "vihata" häntä...Ja koska vielä olen hänessä kiinni, haluaisin niin kovasti auttaa, olla mukana hänen mietinnässään - mutta ehkä tämä onkin ollut se helmasyntini koko suhteemme ajan, ja nyt jos koskaan minun pitäisi antaa olla. Se on varmasti helpompaa, kun olemme fyysisesti erossa (300 km).

En vain tiedä, miten lakkaisin toivomasta, etenkin kun mies jotenkin näyttää, että edelleen välittää, tai sitten hän vain saa itsellensä paremman mielen, kun kuvittelee edelleen "huolehtivansa" minusta... Juuri soitti kun ajeli työasioissa, ja puhui "niitä näitä" - täytyy varmaan sanoa, että jos ei ole päätöstä, ei ota sitten edes yhteyttä... ja samalla pieni ääni sisälläni sanoo, että jos näin teen, menetän kontaktin ja "mahdollisuuden" häneen lopullisesti...☹️ Toki myös tiedän, että en ole päässyt käsittelemään omia tunteitani ja ajatuksiani, eli haluanko oikeasti hänen kanssaan jatkaa, vai mikä on oma motiivini tällä hetkellä - onko se ainoastaan se, että menetän jotain minkä olen kuvitellut minulle kuuluvan, ja haluan vain tietää, että se olisi mahdollista saada takaisin - jolloin päätös itse asiassa olisi minun...?

Hän tietää, että tulee erossa (mietinnässä?) kaipaamaan minua, mutta hän haluaa kuulostella, haluaako oikeasti yrittää rakentaa uutta suhdetta kanssani, tai pystyykö suhteeseen ylipäätänsä kenenkään kanssa. En tosin tiedä, kuinka tehokasta "kuulosteleminen" sitten yksinään, pieninä hetkinä on...Vaikuttaa myös siltä, että hän haluaa nimenomaan "kivoja" juttuja, eikä ole sitten valmis kohtamaan joka parisuhteessa (eikö?) tulevia huonompia aikoja.

Puuh, on tämä jotenkin kamalaa, tunteet ja ajatukset menevät aaltoina, pahinta ehkä silloin, kun mieheni on "nätisti" ja saa minut taas toivomaan... Koen tällä hetkellä myös huonoa omatuntoa siitä, etten tee töissä niin paljon kuin pitäisi, tämä vain vie niin paljon energiaa ☹️

Ja pelkään toki sitä yksin jäämistä viikonloppuna, tietoisena siitä, että nyt minun pitäisi yrittää "pelata" ja olla cool, eikä ottaa yhteyttä - se tulee olemaan äärettömän vaikeaa, sen tiedän, mutta koetan vaikka sitten kirjoitella tänne palstalle ajatuksiani ennemmin kuin soitan / viestitän hänelle. Onneksi minulla on koira, joka tulee saamaan varmasti aika lailla huomiota 😉 Tosin olen kiltteydenpuuskasa kai(?) luvannut miehelle, että koira voisi olla hänen luonaan joka toinen viikko, mutta onneksi tuota välimatkaa on niin paljon, että se ei varmaan ihan toteudu, minä koen tarvitsevani koiraa enemmän kuin hän! Tokihan ymmärrän myös, että yksin isossa asunnossa ei hänelläkään ole helppoa, asunto, joka oli yhteinen projektimme, ja jonka eteen teimme niin paljon töitä - tässäkin asiassa minua on "syytetty" siitä, että tämä kriisikin pelaa minun tunteideni ja ajatusteni kautta, mutta ei kait minua voi syyttää siitä, että mies ei osaa ilmaista tunteitaan...?

Nyyti,
minulla on samanlainen projekti meneillään kuin sinulla.
Minun kumppanini haluaa oman asunnon ja oman rauhan ja oman vapauden, mutta silti haluaa olla suhteessa minuun. Minua kummastuttaa tuollainen elämä, kun olemme jo asuneet yli vuoden yhdessä. Toki meillä on molemmilla pitkien suhteitten ero taustalla ja noitten erojemme jälkeen tapasimme toisemme tosi nopeesti. Kumppanini kertoo, että hän ei ole päässyt erosta eroon eikä osaa enää rakastaa ja hänen on se selvitettävä. Ja selvitystyö on tehtävä omassa asunnossa. ☹️

Minäkin siis olen oman asunnon hommannut ja muutto tapahtuu tuota pikaa. Saas nähdä, kuinka käy. Veikkaan meidän suhteemme päättyvän viimeistään kesällä, vaikkakin tunnen rakastavani tätä ihmeolentoa, mutta yksin minun rakkaus ei kanna suhdetta.

En epäile mitään kolmatta osapuolta meidän asiassa, mutta epäilen kumppanini luotettavuutta muuten. Olen alkanut epäillä, ettei hän puhu minulle kaikkea, vaikka niin vannookin. Jotain kuitenkin sieltä sisimmästä ei tule esille, mutta se näkyy kehon kielessä.

Jotenkin viestissäsi oli sellaista tuttua, että melkein tuntui omalta tarinalta. Mutta tsemppiä sinulle ja minulle ja kaikille muillekin! Pärjätään, ei anneta itseämme lannistettavan! Lippu korkeelle!🙂👍

Lohduttavaa Tuhka kuulla, että jollain on samanlainen "projekti" menossa, ei sitten tunne oloaan niin yksinäiseksi ☹️

Tuo on tuttu tunne, ettei luota toiseen - kertooko toinen oikeasti mikä mättää vai haluaako vain "suojella" joltain (tässä tilanteessa en edes tiedä mikä voisi olla pahempaa 😭)

Pahinta on juuri se epätietoisuus ja odottaminen, vaikkakin kuten Jasse on sanonut, pitäisi osata asettaa rajat, sillä eihän sitä tiedä, kuinka kauan mies voi tätä tilannetta pitkittää. Ja sitten taas toivon, että ottaisi sen tarvittavan ajan, ettei tekisi mitään hätiköityä - eli elätän edelleen olematonta(?) toivoa ☹️ Se on vaan niin outoa, ettei toinen voi muka tietää rakastaako, tai haluaako rakastaa (onko rakastaa sama kuin sitoutua??)

Mutta kyllä tästä vielä noustaan, sen uskon, se ottaa vaan aikansa. Tsemppiä sinullekin "projetiisi" Tuhka (ja kaikki muut vastaavassa tilanteessa olevat)! 🙂👍

Olenkin unohtanut kommentoida Jassen kysymystä: "Vaikuttaa siltä, että miehesi on jonkinmoisessa narsistisessa ihailun tarpeessa, tarpeessa valloittaa muita. Voiko tuollainen halu olla vain kriisin ohimenevä vaihe? Tuliko se aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta vai oletko havainnut hänen kanssa käymisessään muiden naisten kanssa flirttimeininkiä jo aiemmin? "

Ei, tämä ei tullut yllätyksenä, mieheni on lapsuudessaan jo oppinut kuinka "pelata" äitinsä kanssa (äiti kuoli, kun mies oli parikymppinen) ja on aina ollut flirtti, luulin kuitenkin, että hänen tekonsa jäävät flirtiksi... Hän on pelaillut myös aiempien suhteidensa aikana, ja nuoruudessaan pyörittänyt parhaimmillaan 3 eri naista...Nyt hän on myöntänyt, että hän haluaa valloittaa, manipuloida naisia jotta saa heidät "polvilleen" - kuulostaa sairaalta, tiedän, mutta uskon että johtuu nimenomaan jo lapsuudessa opituista käyttäytymismalleista. Voikohan tällaisesta oikeasti "parantua" vai onko se miehellä "verissä", ja suhteen alkuhuumassa jää pois, ja sitten kun tulee vaikeuksia, nousta taas pintaan?

Oma arvioni (sitoutumiskammon? & ikäkriisin? lisäksi) on, että kun hän on suhteemme viimeisen 1/2 - 1 vuoden aikana kokenut, etten enää arvosta / halua häntä (minulla on todennäköisesti ollut lievää masennusta, johtuen läheisten kuolemisista / sairauksista & omasta uupumisesta), kun en ole priorisoinut häntä, hän on sitten valinnut sen "helpomman" tien ja lähtenyt hakemaan kipinää muualta 🙁

Itseäni tässä nyt syyllistän, todennäköisesti vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa mies huomioon paremmin, mutta jotenkin en sitä siinä hetkessä sitten osannut, vasta kun olin viikon verran flunssan takia sairaana, "heräsin" taas ja koitin miestäni lähentyä. Hän oli tosin siinä vaiheessa jo etääntynyt niin paljon, että koki lähestymiseni ahdistavaksi, kun ei pystynyt samaan 🙁

Mistä sitten hänen etääntymisensä johtuu, en tiedä, eikä hän itsekään - analysoin tilannetta vain koko ajan liikaa (vai koetanko vain vakuuttaa itseni, ettei minussa ole vikaa..?), ja mietin, että oliko hänen etääntymisensä alkamisen syynä se, että en priorisoinut häntä niin kuin olisi pitänyt, vaan "suoritin" elämääni ja hän ei saanut sitä huomiota, rakkautta (&seksiä) kuin olisi tarvinnut vai sitten se, että hän alkoi viestittelemään, ja alkoi sen takia etääntymään? Tai sitten kaiken takana on se sitoutumiskammo / ikäkriisi, joka on ehkä heijastunut suhteeseemme jo aiemmin, ja oma olonikin on reagoinut siihen. Asiat pyörivät ihan liikaa päässäni, ja edelleenkin keskityn siihen mitä mieheni haluaa - tarvitsee alkaa etsiä ulkopuolista apua, jotta löydän oman itseni ja sen mitä minä haluan, tämä analysointini lähentelee jo naurettavuuden mittoja... 😠

pahoittelen tätä pyöritystä, olen vain niin kovin sekaisin päästäni, pitäisi vain antaa asian olla & mennä omalla painollaan, mutta en jotenkin siihen pysty ☹️

Hei,

Älä nyt ihmeessä anteeksi pyytele! Itselleni tämä tukinet oli kriisin keskellä todella tärkeä, odotin aina tukihenkilön (onko sinulla sellainen täällä?) vastauksia omiin vuodatuksiini ja sain avoimelta palstalta vertaistukea. Tukihenkilö oli/on minulle todella tärkeä, hän vahvisti itsetuntoani ja arvoani olla sellainen, kuin olen. Mitä tahansa ei tule hyväksyä, vaikka kuinka tunteet olisivat vielä pelissä.

Alkushokin jälkeen syyttelin valtavasti itseäni (tätä luin sinunkin kirjoituksestasi) ja vihasin vanhempiani, jotka omilla sekoiluillaan olivat mielestäni minusta tehneet ylikontrolloivan, holhoavan läheisriippuvaisen (-tuli niin kohtalonomainen olo, miten koskaan voin mitään ehjää rakentaa, kun jo lapsena vaurioiduin perusturvallisuuden tunteessa. Kyseessä ei kuitenkaan olut mitään kovin dramaattista, isäni oli tuollainen pelailija).

Varmasti voisimme huomioida toista suhteessa enemmän, mutta toimiihan se toisinkin päin. Saitko sinä huomiota, läheisyyttä ja tukea omassa huonossa olossasi? Onko miehestäsi siihen? Nyt seurauksena oli näkemyksesi mukaan miehesi vieraantuminen sinusta ja paluu entisiin toimintamalleihin. Näinkö hän sitten jatkossakin tulsi toimimaan, mikäli olisitte edelleen yhdessä? Sinunko tehtävänäsi on olla tuki ja kallio?

Kertomasi perusteella tuntuu, että miehelläsi olisi aika paljon käsiteltävää omassa itsessään - hyväksyykö hän oman käyttäytymismallinsa vai haluaako hän todella kasvaa siitä ulos? Tuo aikuus tuntuu olevan hakusessa ,vastuunotto ja sitoutuminen aikuissuhteessa - ei vain toinen hyvänolon lähteenä ( tämänhän nimesit heti alkuun ongelmaksi). Omassa miehessäni on aavistus samaa, hän ei kuitenkaan halua pelata, mutta haluaa, että kaikki pitäisivät hänestä ja erityisesti naisten seura miellyttää häntä. Työpaikoilta löytyy aina mukavia naistyötovereita, joiden kanssa on kiva keskutella yms. kumma, kun ei koskaan miehiä.... Vaikeissa paikoissa ainakin aiemmin koin jääväni henkisesti täysin yksin.

Älä sinä surussasi ja tuskassasi ota liikaa vastuuta suhteenne kaatumisesta. Parisuhde on pingispeli - syöttö ja vastasyöttö. Oma miehenkin yritti alkuun vain käsitllä sitä, kuinka minä tuotan hänelle pahaa oloa ymmärtämättä omaa rooliaan - piti itseään täydellisenä aviomiehenä. Mieti omaa miestäsi, missä kaikessa hän on sinut jättänyt "yksin" - olitko sinä ainoa aikuinen suhteessa? Toimiko suhteenne vain silloin, kun aurinko paistoi?

Luulenpa, etteivät kaikki koskaan kasva aikusikiksi (nykyisin sekin on muuten muuttunut suorastaan kirosanaksi!), eivät edes halua. Naisten perässä haahuileva 70-vuotias vaari onkin sitten aika surullinen tapaus.

Kuinka isolla paikkakunnalla asut? Onko sinulla asioita, jotka vetävät ajatuksia pois tästä kriisistä esim. elokuvat, taidenäyttelyt yms. Vaikka tietenkin olosi on sellainen, ettei oikein mikään innosta. Jotenkin vain sitä omaa elämääsi sinun tulisi nyt pala palalta rakentaa. Suunnata vähäistä energiaasi tulevaan kevääseen ja tehdä suunnitelmia. Tee jotain mielestäsi mieletöntä - hanki vaikka rakennekynnet tai lähde kylpylään (jos vain talous antaa myöten). Hemmottele itseäsi ja nauti olemuksestasi - niin materialistista kuin onkin, uudet vaattteet ja kampaus piristävät!!! 🙂🌻

Kiitokset Jasse vastauksesta (taas 🙂 ) ja tukihenkilö vinkistä, sitä tullaan todennäköisesti tarvitsemaan... Kävin kyllä jo psykoterapeutin juttusilla, mutta hänen kommenttinsa oli lähinnä, että minussa ei ole "vikaa", mutta että mieheni pitäisi mennä terapiaan - tämä mieheni perhetaustaan ja lapsuuden kokemuksiin liittyen. Itse en kuitenkaan kauheasti neuvoja saanut, joten ajattelinkin kysyä sinulta, miten itse jaksoit miehesi mietintäajan / tauon (asuitteko muuten silloin saman katon alla?), ja kuinka paljon olitte yhteydessä, ja kenen aloitteesta?

Olen itse nyt muuttanut pois yhteisestä asunnostamme ja itselleni on hyvin vaikeata olla soittamatta / viestittämättä miehelleni - olen siinä 2 päivän aikana melkein onnistunut, en kuitenkaan ihan. Mies sitä vastoin on kyllä soittanut, parikin kertaa päivässä, tosin ensimmäisen päivän jälkeen olen jotenkin kuvitellut(?) vaistoavani hänessä "kylmettymistä", mikä tietenkin surettaa minua. Nyt pelkäänkin, että hän olisi jo päätöksensä tehnyt, eikä vain "uskalla" minulle sitä kertoa ☹️ Tällä hetkellä se ehkä olisi se "pahin", eli että mieheni tietäisi jo, että ei halua enää yrittää aloittaa uutta suhdetta minun kanssani, mutta ei vain kertoisi minulle siitä - se tosin olisi todella ikävää toimintaa hänen puoleltaan.

Onneksi nykyisessä toimipisteessäni vaikuttaa löytyvän ihmisiä, joiden kanssa voin lähteä lenkille, elokuviin yms, eli uskon kyllä, että elämä voittaa, tämä epävarmuus vain kalvaa mieltä suunnattomasti, ja oikeastaan harmittaa, että mies minut tämän pistää lävitse käymään (juu, kyllähän toki voisin itse todeta, että en jaksa odottaa, mutta ainakin vielä olen niin sidoksissa, että haluan katsoa, miten tässä käy). Koetan olla ajattelematta tai toivomatta liikoja, ja inhoan itseäni kun huomaan "haaveilevani" yhteenpaluusta, koska jos erehdyn niin uskomaan, pelkään että romahdan jos sitä ei tapahdukaan ☹️ Toivon nyt ehkä eniten sitä, että mies on oikeasti rehellinen, tosin ehkä 2 päivän aikana ei vielä paljon ole asioita voinut miettiä... mutta minä nyt en olekaan siitä kärsivällisimmästä päästä 😉

En tiedä sitten, voiko ihminen joka ei välttämättä edes usko yksiavioisuuteen oikeasti muuttua, vai huijaanko itseäni tässä koko ajan. Ja toisaalta, kun lukee eri keskustelupalstoja, tuntuu että uskollisuutta ja oikeata parisuhteeseen sitoutumista ei edes ole, vaan "kaikki" hakevat suhteiltaankin niitä lyhyen ajan hyvän olon tunteita, mutta eivät ole valmiit panostamaan oikeasti.

Hei taasen,

Ikävä on varmasti kova.... kevät kuitenkin tulee ja kävelyretket heräävässä luonnossa valkovuokkojen kukkiessa piristävät, kesä tuo mukanaan lempeät illat, jolloin ystävien kanssa on mukava istua terassilla tai puutarhassa, lähteä luontoon eväsretkelle. Miettiä omaa uudistumista.

Toivoisin, että vielä pohtisit noita muutamaa kysymystä edellisessä viestissäni: oliko hänestä sinulle tueksi ja turvaksi?

Meillä tilanne meni siihen, että todella päätin erota välittömästi, ellei mies katkaisi yhteydenpitoa tähän ystävättäreemme mietintäajaksi (ahdistus ja tuska olisi ollut aivan mahdoton ja minä olisin ollut mahdoton miettiessäni hänen keskutelujaan ja tapaamisiaan). Olimme yhdessä tuon mietintäajan ja jopa tehostetusti koska oli loma-aika. Tuon mökilä vietetyn noin kuukauden ajan keskustelimme, vihasimme, riitelimme ja olimme helliä toisilllemme. Mieheni päätös kypsyi, kun hän huomasi ettei liittomme niin kamala ollutkaan ja hän kykeni sittenkin olemaan pitämättä yhteyttä tähän rakkauteensa.

Tilanteemme oli siinä mielessä erilainen kuin teillä. Miehesi ongelmat ovat niin isoja ja tuo aikuisuus ei selvästikään häntä kiinnosta. Omani oli sitä mieltä, että jos hän muuten ei haluaisi lopettaa liittoamme, ei hän sitä toisen naisenkaan takia tee.

Omassa päätöksessäni erota (jos mies vain pähkäilee) keskeistä oli ajatus siitä, mitä olen valmis kestämään ja mitä elämältä haluan (kyllä vielä synkkinä hetkinä tulee mieleen, että löytyykö taas muutaman vuoden kuluttua mukava ja viehättävä työtoveri yms...). En muista oliko sinun iästäsi puhetta tarkemmin, mutta itse olen 41. Ajattelin mahdollisen eron olevan henkisesti aivan tajutoman tuskaista, mutta toisaalta tiesin/tiedän, että pärjään jos se tulee - tai tuo tunne kasvoi kriisin aikana ja antoi voimaa.Tiedäthän tuon laulun Aikuisesta naisesta...En halunnut nähdä itseäni kuvitelmissani mieheeni ehdolla millä hyvänsä jämähtäneenä, myös hänen oli haluttava muuttua tietyissä asioissa.
Varmasti olisin soitellut ja yrittänyt selvittää eri asioita - vaikka kuinka olisin päättänyt toisin. Vain se aika parantaa...

Valitettavasti pelkään miehesi jo katkaiseen tunnesiteensä sinuun tai purkavan sitä säie säikeeltä. Oma ratkaisusi on jäätkö odottamaan lopullista ilmoitusta (jota ei välttämättä oikein kunolla koskaan tulekaan?). Kertomasi perusteella tuntuu siltä, että miehesi on hyvin vaikea asettua sinun asemaasi ja ymmärtää sitä henkistä painetta, jota joudut sietämään. Kuinka kypsänä häntä pidät?

Ohessa joitakin näkökulmia, jota itse aikaaan mietin:
Yritä miettiä miestäsi mahdollisimman objektiivisesti - onko hän ihan oikeasti se, jonka rinnalla loppuelämä tuntuu turvalliselta ja mielenkiintoiselta, se johon saatat tukeutua ja olla heikko hänen ratkaistessaan asioita? Onko hän se, joka palvoo sinua ja on hellä ja rakastava?

Mieti mennyttä ja mieti, kenen ehdoilla elämänne pyöri. Oliko se kahden tasa-arvoisen kummppanin liitto vai olitko sinä äiti, joka huolehti hemotellusta pojasta?

Toivottavasti sinulla on ihmisiä, joiden kanssa keskutella asiasta ja joku, jolle voit oikein toisssaan haukkua koko tyypin lyttyyn (oli kuinka epäoikeudenmukaista tahansa), välillä se nimittäin teki tosi hyvää omalle psyykkeelle - ettei koko ajan tarvitse olla se ymmärtävä, kypsä äiti, vaan saa kiukutellakin.

🙂🌻

Kiitokset Jasse kommentoinnista. Noihin kysymyksiisi siitä, onko mieheni ollut tukenani, täytyy minun valitettavasti(?) vastata, että kyllä on, mies on tyypiltään erittäin paljon positiivista palautetta antava, eli olen ainakin kokenut että hän on tukenut minua. Tosin itse olen suhteessa ehkä enemmän ollut se "järjestelijä" ja huolehtinut että asiat hoituvat, mutta mielestäni mieheni on aina vuorollaan kyllä "vetänytkin".

Hassuahan tässä on juuri tuo, että en oikein saa miehestäni irti niitä huonoja puolia (jos siis pelailua/valloitushalua ei lasketa, se tosin on kaiketi aika iso huono puoli...), en tiedä olenko vieläkin niin kiinni ja sitoutunut - omasta mielestäni jokaisessa ihmisessä on niitä huonoja puolia, ja ne kuuluvat siihen ihmiseen, joten en koe olevani henkilö, joka voi toista arvostella - tai en ainakaan ota niistä isoa numeroa, tässä vaiheessa kaiketi pitäisi yrittää kaivella edes jotain... Hän on ainakin saanut minusta irti kovastikin noita huonoja puolia, toivon todella, että ne ovat hänen alitajuinen / tiedostettu keinonsa hakea oikeutusta pelailulleen.

Mieheni on nyt alkanut kuulemma "hahmottelemaan" mitä elämältään haluaa - epäreiluksi tässä tekee se, että hän ei suostu (en ole kyllä suoraan halunnut painostaakaan), että mihin suuntaan hän on "kallellaan", olisi jotenkin helpompi itselle, jos hän sanoisi jotain tyyliin "haluan todennäköisesti erota, mutta haluan vielä varmistaa" tai "haluaisin yrittää, mutta haluan varmistaa, että minusta on yksiavioisuuteen" - tämä antaisi itselle edes jotain asioiden käsittelysuuntaa. Hän lupasi nyt antaa viikoittaisen "statusraportin" ja näemmekin reilun viikon päästä - hän sanoi sitten kertovansa, miltä hänestä tuntuu... Katsotaan nyt, miten tämä menee, tuntuu erittäin tyhmältä vain odottaa. Toivon ja osaltaan uskon, että mieheni on kuitenkin järkevä, eikä vain ilmoitusluontoisesti asiaa "paukauta" vaan ehkä jättää jotain keskustelun varaa.

Tiedän toki selviäväni (pakkohan se on!) mutta yksi ystäväni totesi oman "roikkumiseni" johtuvan varmasti siitä, että haluaisin oikeasti parantaa olemassa olevaa suhdetta, enkä jaksaisi "aloittaa alusta" jonkun täysin tuntemattoman kanssa. Koska uskon, että JOS mieheni haluaa traumojaan käsitellä, hänestä voi "kuoriutua" vielä parempi ihminen. pelkään tosin, että hän ei ole käsittelyyn valmis, vaan kokee helpommaksi elää "pinnalla" pureutumatta ongelmiin sen kummemmin ☹️ Ja koska välitän ja rakastan edelleen, haluaisin auttaa, mutta itselläni niinkuin naisilla yleensäkin on kaiketi se suuri luulo, että he voivat rakastamalla auttaa miestä - huolimatta siitä haluaako mies edes muutosta.

Miehen yhteydenotot ovat jo vähentyneet, joten voi hyvin olla, että tämä etäisyys auttaa häntä etääntymään vielä enemmän, joten koetan henkisesti valmistautua siihen eroon, tosin koen sen tällä hetkellä kyllä epäonnistumisena. Mutta hetki kerrallaan, ei kai sitä oikein muuta voi ☹️