Näitä tarinoita täällä varmasti riittää mutta halusin jakaa myös omani jos siihen jollakin olisi jotakin annettavaa.
Olen nelivitonen mies. Olen naimisissa itseäni vanhemman naisen kanssa, ollut 16 vuoden ajan. Meillä on yksi yhteinen lapsi, nyt 15-vuotias poika. Lisäksi perheeseemme kuuluu vaimon nyt jo aikuinen tytär joka on asunut omillaan muutaman vuoden.
Tapaamisemme jälkeen en ole ollut muiden naisten kanssa, en tosin kovin monen kanssa sitä ennenkään. Suhteemme on kahden taloudellisesti itsenäisen ihmisen liitto. Jaamme samankaltaisen arvomaailman, huumorintajun ja humaanin maailmankatsomuksen. Suhtaudumme toisiimme arvostavasti ja joskus liiankin vakavasti, ja pienikin toiseen kohdistuva arvostelu satuttaa pahasti. Emme juuri koskaan riitele koska minä en halua. Pienenkin riidan jälkeen minulla on paha olla monta päivää.
Suhteemme alkuhuuman tasaannuttua ja perhearkeen siirryttäessä saimme toisistamme tukea keskustelemalla asioista aika lailla vapaasti. Ajatuksemme kulkevat usein hyvinkin samaa uraa ja usein huomasimme ajattelevamme samoja asioita toisistamme tietämättä. Keskustelu on helppoa ja turvallista ja suuria mielipide-eroja ei asioista edes ole. Seksuaalisuuteen liittyvistä asioista puhuminen on ollut molemmille vaivaannuttavaa, ja vaikka mieli olisi tehnytkin ei sanoja ole tahtonut löytyä. Meillä on jonkin verran eritasoiset seksuaalisen kanssakäymisen halut ja niiden kohtaaminen alkoi olla hankalaa.
Sänkykamaripuuhamme loppuivat terveyshuolien saattelemana lähes kokonaan erään vaimolle hyvin rankan kokemuksen jälkeen kymmenisen vuotta sitten. Satunnaisten latautuneiden yritysten ja niitten epäonnistumisten jälkeen myös oma mieskuntoni alkoi heiketä. Koska seksi ei kuitenkaan ole suhteessamme ollut se pääasia olen tyytynyt tilanteeseen ja yrittänyt olla tyytyväinen siihen läheisyyteen jota on suhteemme tarjonnut. Pari vuotta sitten koimme jonkinlaisen heräämisen ja muutamana iltana nautimme toisistamme myös ruumiillisesti, ja totesimme että lääkinnällistä apua käyttäen ei ainakaan fyysistä estettä seksihommiin ole. Tämän jälkeen ei tosin minkäänlaista toimintaa tällä alueella ole tapahtunut, joskus asiaan tuskastuttuani puhuttiin virikkeiden puuttumisesta ja niiden hakemisesta esimerkiksi Tantra-metodeista mutta puheet eivät ole edenneet teoiksi.
Arkemme on edennyt yhteisten käytännön asioitten mukana ja joitakin yhteisiä projekteja suunnitellessa. Lapsiperheen arjen muuttuessa siten että tilaa omille asioille ja ajatuksille on enemmän olemme alkaneet ajautua irti toisistamme. Vaimo on hakenut ratkaisua oman päänsä sisällä velloviin kysymyksiin henkisestä (ei hengellisestä) kirjallisuudesta ja keskustelupiireistä. Mitään valmista ratkaisua tai valaistumista nämä eivät ole tuoneet. Minä olen keskittänyt ajatuksiani enemmän harrastuksiin ja töihini. Yhteiset keskustelumme ovat alkaneet kiertää samaa rataa ja mielenkiintomme kohteet ovat loitonneet siten ettei uutta puhuttavaa juuri synny. Myös kaikki fyysinen läheisyys tuntuu tapoihin kangistuneelta ja usein tunnen itseni hölmöksi kun halata haluan.
Tähän saakka en ole tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa uuden suhteen etsimiseen eikä sellaiseen ole tarjoutunut mahdollisuuttakaan, ainakaan niin että olisin sen huomannut tai että olisin tavannut riittävän mielenkiintoisen ihmisen. Nyt kuitenkin harrastus toi ystäväpiiriini naisen joka on paitsi erittäin viehättävä muutenkin sellainen kehen haluaisin tutustua paremmin. Jonkinlaisia merkkejä kiinnostuksen molemminpuolisuudesta olen ollut havaitsevinani ja nyt olenkin sitten aivan sekaisin oman pääni sisällä miten tähän tilanteeseen pitää suhtautua. En halua olla epärehellinen ketään kohtaan, en itseäni enkä muita.
Ajattelin että niin käy kuin hyvä on, että asiat etenee juuri siten kuin niiden kuuluukin edetä. Mutta nyt sisälläni vellova myrsky alkaa lyödä sellaisilla laineilla että jonkinlainen ulospääsykeino tähän on löydyttävä. Uutta ystävääni en halua menettää koska meillä saattaa olla hieno yhteinen tulevaisuus harrastukseni parissa. Parasta tietysti olisi kun voisimme olla ystäviä ja yhteistyökumppaneita ilman että meille kehittyy suhde. Salasuhteeseen ajautuminen olisi ehkä se huonoin vaihtoehto, siinä kärsijöinä olisivat kaikki.
Avioero on tietysti vaihtoehto mutta koti, perinteet ja tietysti taloudellisetkin seikat laittavat ajattelemaan että tästäkin karikosta on vain läpi päästävä ilman että liitto hajoaa. Avioliittolupauksessa puhutaan myötä- ja vastoinkäymisistä mutta ei mitään jatkuvasta ja pahenevasta ylämäestä. Ero voi tosin olla edessä joka tapauksessa vaikka uutta suhdetta ei tulisikaan. Jotenkin paremmalta tuntuisi että jos ero joka tapauksessa tulee siihen ei liittyisi kolmatta osapuolta millään tavalla. Nyt tuntuu siltä että liittomme on uppoava laiva, ja että vähimmillä vammoilla pääsisi kun päästäisi heti irti.
Kommentteja kaipaan, miten olette / olisitte vastaavassa tilanteessa toimineet?
Minulla ei ole vastauksia, mutta halusin vain kommentoida että oma tilanteeni on hyvin samankaltainen. Tosin sinun vaimosi tuntuu olevan hieman tasapainoisempi kuin omani, joten päätöksesi on varmasti todella vaikea. Voin hyvin kuvitella olevani itse samanlaisessa tilanteessa joidenkin vuosien päästä kun lapset ovat vanhempia mikäli jään suhteeseen.
Meillä on vain yksi elämä käytettävissä (kai), joten tietysti se pitäisi elää siten ettei mitään tarvitse katua. Toisaalta ei myöskään pitäisi tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Tuossa varmasti painaa myös lojaaliutesi vaimoasi kohtaan. Pärjääkö hän ilman sinua? Pystytkö elämään asian kanssa jos hän ei pärjää? Tietysti et myöskään voi uhrata itseäsi. Jos voit pahoin, silloin vaimosikin tulee voimaan pahoin ennemmin tai myöhemmin. Sama koskee lapsia vaikkeivat he kotona enää asuisikaan.
Entä onko järkeä elää vuosikymmeniä suhteessa jos mietit eroa jatkuvasti?
H, tuli todella paha mieli kirjoituksestasi.
Varsinkin kohta "käy, miten käy" riipaisi. Vaikutat ajattelevalta ihmiseltä. On luonnollista, että mieltä hivelee orastava ihastus - varsinkin jos näyttää saavan vastakaikua. On helppoa lähteä kahville, keskusteltavaa on paljon: toinen on uusi ja kiehtova ja sinä olet hänelle uusi, lisäksi vielä yhteinen harrastus. Tapaamiset siirtyvät julkisista yksityisiksi ja pian olet suhteessa.
Mutta se ei ollut mitään sattuman johdatusta, vaan ihan tietoisia valintoja yksi toisensa jälkeen.
Puhu vaimollesi ja tehkää yhdessä päätökset avíoliiton jatkamisesta tai lopettamisesta. Mieti vasta sitten, jos päätätte, että yhteistä tulevaisuutta ei ole, uudesta suhteesta. Älä liu'u siihen salaa.
Vaikka et haluakaan tästä uudesta ystävästä luopua, se on väistämätöntä, sillä alkavaa ihastusta on muuten vaikea sivuuttaa. Ja usko pois, suhde ei ole ratkaisu ongelmiisi. Sen sijaan se tuo niiden salaisten onnen hetkien lisäksi mukanaan uusia, pahempia ongelmia.
Ei tietenkään kannata vuosia jahkailla erota vai ei. Mutta vaimosi on ansainnut rehellisyyttä: avioero on tuskainen asia, mutta tuska on satakertainen, jos mukana on uskottomuutta. Uskottomuus vie mukanaan hyvät muistot. Ole parempi mies ja tee asiat oikeassa järjestyksessä, päivän valossa ja avoimin kortein.
Kiitoksia kommenteista.
Suurin tunnekuohu on nyt jo laantumaan päin ja näyttääkin siltä että tämä uusi juttu olikin ns. väärä hälytys eli mitään uutta suhdetta ei ole syntymässä.
Kotona ei tilanne ole muuttunut mutta on kuitenkin ihan siedettävä. Elämän perusasiat on pääosin kunnossa, ja pitää vain hyväksyä se tosiasia että kaikkea ei voi saavuttaa.
Mutta se mikä tässä mietityttää on se että mitä sitten jos kohdalle sattuukin joku jonka kanssa juttu lähtee oikeasti etenemään, syystä tai toisesta? Nämä viimeaikaiset tuntemukset ja ajatukset on olleet sen verran voimakkaita että pelottaa.
Haluaisin vain kommentoida tähän jotain omasta suhteestani, kun siinäkin oli tuo seksipuoli vähän vaikeaa.
Eli tuo kuulostaa tutulta, että seksiongelmista ei puhuta kunnolla, jolloin epäonnistuneet yritykset nakertavat pahasti molempien itsetuntoa. Minä uskon, että omankin eroni pohjimmaisissa syissä on jotain tällaista. Seksuaalisuus on niin herkkä alue, että pieninkin ele saa toisen luulemaan ettei ole kumppanin mielestä haluttava, jolloin epäilykset alkavat vaivaamaan ja voivat ennen pitkää pilata koko suhteen.
Itselläni oli eksäni kanssa seurustellessani kokemattomuudestani johtuen hyvin huono seksuaalinen itsetunto, joka tietysti vaikeutti seksielämäämme aika lailla. Kerroin kyllä tästä miehelle, mutta ymmärrän, ettei asia pelkästään sanomalla välttämättä mene perille, vaan ajoittain ristiriitainen käytökseni varmasti tuotti hänelle vaistomaisesti huolta omasta kelpaavuudestaan. Puhumattomuus sai sitten molemmat voimaan suhteessa huonosti ja nähtävästi tämä suisti mieheni masennukseen.
Itse uskon, että meidän tilanteemme olisi voinut korjata, mikäli siihen olisi tartuttu ajoissa. Mutta tässä vaiheessa, kun tilanne on saanut kehittyä liian pitkään ja kerännyt ympärilleen kaikenlaista muuta ongelmaa, tuntuu miehen itsetunto olevan täysin pohjamudissa eikä hänellä vain ole enää voimia yrittää suhteemme pelastamista.
Tokihan on mahdollista, että miehen eropäätökseen oli muitakin syitä kuin nämä, mutta tällaisia nyt olen tässä eron jälkeen itsekseni mietiskellyt.