Yhteistä elämää takana 15 vuotta ja yksi ihana pieni lapsi. Vaimollani on aina ollut jonkinasteisia masennusoireita, muttei ole suostunut niistä koskaan lääkäriin menemään. Yllensä syksyt ovat olleet hankalimpia. Hänen perheensä on, anteeksi vain ilmaus, melko köyhä ja itse olen ehkä keskivertoa paremmin toimeentulevasta perheestä. Minä siis ajauduin heti alkuunsa rahoittamaan aivan kaiken. Matkustelua ulkomailla, vaatteita ja lahjoja. viidentoista vuoden aikana olen onnistunut saamaan raha-asiani sotkuun ja velkaa hankituksi enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt kun seinä nousi pystyyn, niin minä olen syyllinen ja hän miettii eroa. Tai uhkailee sillä. Jos olen myötämielinen niin kaikki käännetään minun syyksi, kuinka vain haluan eroon hänestä jne. jne. Kun taas sanon, että rakastan enkä halua erota, on sekin väärin. Näitä laukun pakkaamisia on ollut aina ja nyt viime aikoina on alkanut yhä enemmän tuntumaan, että kumpa olisin silloin antanut mennä, kuinka nuori ja tyhmä olinkaan. Nyt olen rakentanut itselleni pienen vankilan, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Häntä on lapsena hakattu ja kun hän suuttuu, niin olen saanut minäkin tuta, useammankin kerran. Alkuaikoina vielä säikähti tekoaan, nykyisin se on minun vikani, koska kerjään sitä. Joskus pelkään, että kun hermo menee hän tekee lapsellemme jotakin. Kerran erehdyksessä koitin jopa puhua siitä, jolloin sain kuulla kuinka kamala ihminen olen, kun saatoin edes sellaista ajatella. Ja se oli taas eropapereiden kirjoituksen aika. Niitä on täytetty monen monituista kertaa.
Minun vanhempani oat eronneet ja äidillä on jonkinasteisia mielentereysongelmia, eikä isänikään aivan normaali ole. Tai kukapa olisi? Hän on kuitenkin jostain suuttunut, eikä vastannut mistä, vaikka suoraan sitä kysyin. Ilmeisesti vaimooni, sillä ei voi tulla meille. Se on myös minun vikani, ettei minun vanhempani kysy lastamme hoitoon/tarjoudu auttamaan. Tai on sanottu, että kun tuotte ja niin edelleen, mutta se ei vaimolleni käy. Hänelle pitää tarjota apua, kun hän sitä tarvitsee. Hän ei kysy keneltäkään apua, vaan hänelle on sitä tarjottava, koska hänkin on tarjonnut apuaan aina muille, vaikkeivat ole kysyneet. Hän tekee talkoilla ja kun hänelle tehdään on siitä maksettava viimeisen päälle.
Luulisi, että olen aineissa kun luen tätä sekavaa sepostusta. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Suurimpana on tietysti raha, mutta mukana kaikki muu, miljoona pientä asiaa. Olisi ihana elää edes yksi viikonloppu ilman piikittelyä. Nyt kun olen opetellut olemaan hiljaa ja olemaan lähtemättä mukaan, niin saan valituksen, että pysyisin poissa, kun on naama kuin norsunvittu. Unelmoin uudesta elämästä. Lasken mielessäni miten pystyisin ehkä pitämään tuon ihanan talon ja tekemään asioita joista nautin. Pelkään vain, että jos minä otan eron en näe lastani enään koskaan. Vaimoni on todella ptikävihainen ja suoraan sanottuna ilkeä ja laskelmoiva. Hän onkin sanonut monta kertaa, että jos rupean hankalaksi, niin hän lähtee, enkä näe lastani koskaan. Sossussa kyllä ollaan äidin puolella. Ja osaa hän vakuuttavasti kyllä esittää sopivan roolin, etten epäile yhtään etteikö minusta tulisi lastensuojelussa monsteri, joka haluaa tuhota lapsemme. Ja äitihän on aina lapselle läheisempi, mitä sitä kieltämään. Enkä halua kilpailla tai tapella. Haluaisin vain, että kuuluisin lapseni elämäään. Olisin parempi isä kuin mitä omani on ollut minulle.
En vain tiedä mitä tehdä enään. En jaksa tätä. Olen koittanut puhua, mutta vastaus on, että minun ongelmani, minun mentävä puhumaan ammattilaiselle. En minä saa raivareita, jos ei pysty tilamaan merkki vaatteita netistä ,ostamaan mitä haluaa. Ja sitten sanotaan, että on se kumma kun ei saa pettymystään näyttää. JOs minä näytän, niin mikä huuto. Kaikki mitä minä hankin on turhaa, jos haluaa minulle jotain ostaa, niin siitä saa kuulla, kuinka herralle pitää hankkia, mutta muut ei saa mitään. Eihän kotiäidit minkäänarvoisia ole.
Tämä viikko tulee olemaan yhtä helvettiä, koska olen työmatkalla. Ja ainakun olen poissa kotoa, niin helvetti on valmis. Varsinkin, kun en pysty koko ajan olemaan puhelimessa ja riitelemään. Haluaisin vain pois tästä paskasta jotenkin. Haluaisin, että aamulla olisi ihana herätä uuteen aamuun. En vain tiedä miten se olisi mahdollista.
Löysin palan itseäni kirjoituksestasi.
Tulen itse pienituloisesta perheestä, jossa äiti piti kulisseja pystyssä duunari-isän juodessa kaikki rahat ja hakatessa lapsiaan juovuspäissään. Joskus huvikseenkin. Sellainen jättää aina trauman ihmiseen, etenkin lapseen. Lapseen, joka yrittää ympäristöstään huolimatta kasvaa ehjäksi ihmiseksi ja opetella toimimaan vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman hyvin. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset. Useimmiten meistä kuitenkin kasvaa sisältä rikkinäisiä aikuisia, jotka lapsen lailla kaipaavat hyväksyntää ja huolenpitoa, turvaa ja hoivaa. Samalla saatamme kapinoida ja kokeilla rajojamme. Myös sitä, paljonko se vierellä oleva puoliso lähtemättä kestää. Koko ajan kuitenkin pelkäämme hylkäystä ja yksinjäämistä, vaikka ero saattaa esiintyä puheissamme.
Sinä olet tarjonnut turvallisuutta vaimollesi olemalla vakavarainen ja mieleltäsi tasapainoinen. Sinuun on voinut turvautua. Näen, että vaimosi purkaa sinuun rikkinäistä sisintään. Kerroit, että häntä on lapsena hakattu. Ymmärsinkö oikein, että hän on kohdistanut väkivaltaista käytöstä nyt sinuun? Sen mallin hän on oppinut lapsuudestaan. Hän ei osaa muuta tapaa kanavoida sisällä olevaa vihaansa. Se mistä viha kumpuaa, ei todennäköisesti liity sinuun lainkaan. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta äitiys, perheen perustaminen, mahdolliset rahahuolet (etenkin jos niitä ei ennen suhteessanne ollut), ovat saattaneet laukaista vaimosi sisällä ylikuorman, jota mieli ei kykene käsittelemään. Ammattiauttajan tarjoaminen henkilölle, joka ei näe omaa tilaansa, saa varmasti aikaan järkyttävän riidan.
Oletko ehdottanut hänelle, että juttelisitte tilanteestanne ulkopuoliselle? Yhdessä? Ammatti-ihmiset osaavat kysyä oikeita kysymyksiä oikealla tavalla ilman, että vaimosi kokee sinun syyttävän häntä mistään. Voisitte löytää yhdessä vastauksia, jotka auttavat teitä molempia kummankin tarvitsemalla tavalla.
Ymmärrän toiveesi päästä pois tilanteesta ja halusi paeta nykyisyyttä. Omassa elämässäni toivon tällä hetkellä juurikin samaa. Olen kuitenkin tajunnut, että ellen käsittele mennyttä elämääni nyt, ja näitä vallitsevia ongelmiani tällä hetkellä, siirrän niiden kohtaamista nykyisyyteen. Menneisyyden painolasti tulee pilaamaan jokaisen tulevankin ihmissuhteeni jos pakenen asioiden käsittelyä.
Amassados puhut asiaa ja Väsähtänyt, kiitos kun jaat. Ei täällä ole montaa ehjää ihmistä, ja nekin jotka yrittävät pitää ehjää ulkokuorta yllä, ovat sisältä jollain tavoin jokainen rikki. Sen tajuaminen helpottaa.
Vaimosi on tosiaan krampissa jostain asiasta, tai persoonaltaan. Tulee mieleen narsismi, mutta se ei välttämättä ole sitäkään. Sun asemassasi, jos sulla on kanttia, halua ja mahdollisuus, niin mene hakemaan ammattiapua itsellesi, saat ainakin puhua suusi puhtaaksi ja ulostaa kaiken paskan ulos, eikä se vaikuta teidän kotielämäänne ainakaan negatiivisesti.
Toinen asia mikä tulee mieleen, on että ehkäpä vaimoasi korpeaa se että hän on taloudellisesti niin riippuvainen sinusta ja hän kapinoi sitäkin asiaa vastaan, kykenemättä hyväksymään sitä ja tunnustamaan sitä ja nauttimaan siitä? Jonkinlainen itsellisyyden puute ja toiseen kipeä takertuminen tulee mieleen hänen toimintatavastaan kuvaamasi perusteella. Mutta nämä ovat vain pelkkiä arvailuja. Kaikenlaisia kasvukipujahan meillä on, sekä yksinämmä itsessämme että parisuhteessa.
Mitä tapahtuisi jos näyttäisit tunteesi, räjähtäisit ja puhuisit suusi puhtaaksi kotona? Oisiko aivan hiljaista vai tulisiko emäriita? Uskaltaisitko sanoa ääneen tunteesi ulos? Voiko siitä seurata pahaa? Jotenkin rohkaisisin sinua tulemaan näkyväksi omine kysymyksinesi, ehkä ensin toisaalla jollekulle toiselle ja vasta sitten kotona.🙂👍
Mutta teillä sentään kommunikoidaan edes jollakin tavalla... Se on paljon enemmän kuin mykkäkoulu.😉
Kiitos viesteistänne. En väitä itsekkään olevani mitenkään täydellinen tai ehjä. Omat kipupisteeni on minullakin. Ne ovat vahvistuneet nyt oman isyyden kautta, ja tullut yhä tärkeämmäksi olla "epäonnistumatta" siinä, missä koen omien vanhempieni "pettäneen" minut. En muista, että minua olisi koskaan kehuttu mistään, sen sijaan muistan, että koskaan en ole mitään osannut tehdä tai minun ei kannata mitään aloittaa, ksoka en saa mitään koskaan valmiiksi. Koitan muistaa kehua lastani, niinkuin alaisianikin.
Puhutte totta, että vaimoni varmasti on rikki sisältä. Sen olen itsekkin todennut ja varsinkin nyt lapsen syntymän jälkeen, kun ne turvaverkot, jotka kuvittelimme meillä olevan ovat hävinneet kuin tuhkatuuleen, niin kaikki on vain korostunut. Olen koittanut suoraa puhetta, ehkä toki väärällä hetkellä, sillä riidan yhteydessä kaiken heittäminen naamalle ei ehkä ole hyvä asia. Toki jutella on yritetty muulloinkin, mutta se ei oikein onnistu. Tuntuu, että olisimme vierantuneet. Ennen pystyimme puhumaan mistä vain.
Tiedän, että hän on taloudellisesti riippuvainen minusta, mutta hän fiksu, nopea oppimaan ja kun vain luottaa itseensä pystyy tekemään mitä vain. Eli jos hän vain antaisi itselleen mahdollisuuden, myös epäonnistua, niin hän pystyisi mihin vain. Se ehkä minusta tuntuukin turhauttavimmalta, hän pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei edes halua yrittää mitään. Jo vieraaseen paikkaan meneminen yksin alkaa olemaan mahdotonta. Ehkä se erossa uhkaamisessa onkin, että tavallaan pelkään hänen lähtevän hakemaan omia siipiään, tekevänsä todellisen irtioton, kun ei teininä uskaltanut irrotella. En halua estää toteuttamasta itseään, mutten tiedä miten tukisinkaan.
Aikaisemmin yritin typeryyttäni tarjota jokaiseen ongelmaan ratkaisun, nyt olen tajunnut, että se vain pahentaa tilannetta. Sekin on ruvenyt nyppimään, että minua näpitään nykyisin aina vieraitten läsnäollessa. Se on kuulemma oma vikani. En osallistu kotitöihin rittävästi, en osaa hoita lastamme oikein, koska hän ei halua olla kanssani, vaan haluaa aina äidin luokse ja syliin. Kaikki tietysti kärjistyy, kun olen poissa töissä aina välillä yötä tai teen jos tulen yöksi kotiin, niin teen 18 tunnin päiviä. En minäkään tästä työstäni nauti ja yritän koko ajan saada muuta, mutta valitettavasti ei ole vielä kohdale sattunut.
Narsismi kortti alkaa olemaan vähän liian kulunut. Hänen isänsä voisi olla oikeastikin narsisti. Olen ymmärtänyt, että narsisti haluaa kaikkien tekevän juuri niinkuin hän haluaa, vaimoni yrittää miellyttäää kaikki ja kerjätä hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Se ehkä ongelma onkin. Hän on väsyttänyt itsesä tekemällä hullunaan kaikille muille palveluksia ja leipomuksia. Silti hän ei ole saanut hyväksyntää jota kaipaa.
Vaimoni on oikeasti saanut selkään ja henkinen väkivalta jatkuu edelleen hänen vanhempiensa taholta. He asuvat 50 metrin päässä ja pitävät tiukasti otteessaan. Kaupassakäyntikin on ajoitettava ja mietittävä siten, ettei heiltä tule valitusta. Ja valitustahan tulee. Joka päivä, yleensä minä en ole tehnyt sitä, tai tätä. Viikonloput pitäisi painaa niskalimassa, vaikka viimeviikollakin työtunteja tuli yli 60. Joten viikonloppuisin haluaisi edes vähän huokaista ja vaikka lukea hetken kirjaa tai jotain muuta.
Totta on, että minun piäisi hakea puhumis apua itselleni. En tiedä vaan mistä sitä hakisi. Työterveys ei oikein innosta. Sen verran niitä laskuja itse selailen hyväksyessä, että jätän se väliin. Yksityiseen ei ole omin varoin varaa ja kunnalliselle taitaa olla turha mennä jonottamaan, kun ei välitöntä hengen vaaraa ole.
Harkitse kuitenkin vielä sitä työterveyttä. Ei kai kertakäynti mihinkään vielä sido.
Sinun pitäisi ehkä miettiä oletko siinä pisteessä että "jonkin on muututtava". Jos et niin oletko tulossa siihen pisteeseen? Jos et niin sitten asiat ovat niinkuin ovat ja menevät niinkuin menevät mutta jos epäilet että se piste vielä joskus tulee, on parempi että riuhtaiset jo nyt itsesi, joko sinne yksityiselle tai sitten työterveyteen. Voit tietenkin soittaa myös perheneuvolaan tms. ja kysellä mistä ja miten saisit jutteluaikaa, mutta ehkä nuo kaksi muuta olisi parempia...
Mahdollista eroa miettienkin on parempi että sinulla on "osoittaa" jotain. Ainakin kykysi tunnistaa ja hakea apua jos on ongelmia.
Vaimosi lapsuus on ollut kurjaa ja hänellä on varmasti paha olla. Silti ei ole oikein että hän purkaa sitä sinuun. Jos hän ei ole valmis hakemaan apua itselleen, sinä et voi sille mitään eikä hän tule ikinä muuttumaan tai "paranemaan". Huomaako hän edes että hänessä on jotain "vikaa"?
Narsismi ei muuten ole ihan niin yksioikoinen asia. Narsisti kyllä todellakin kaipaa muiden hyväksyntää (pelkkä hyväksyntä ei riitä, narsisti kaipaa ylistystä) ja narsisti on myös valmis näkemään paljon vaivaa saadakseen ihailua osakseen; kuten myös pettyy yliampuvalla tavalla jos muut eivät ymmärrä olla tarpeeksi kiitollisia hänen "uhrauksistaan". Narsisti osaa toisinaan olla myös hävyttömän marttyyri. Todella dramaattisella tavalla. Narsisteissa on suuria eroja, samankaltaisuuksia kyllä mutta luulen että jokainen narsisti on oppinut ne omat tapansa hallita tilannetta. Ehkä voisit silti lueskella aiheesta esim. http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/narsismista_yleisesti/narsistin_itsetunnosta_ja_ihailu/
Todellisuudessa tuo narsismi on vain yksi monista ongelmista joita ihmisellä voi olla... Kuitenkin, jos kyse on siitä, sinun on joko hyväksyttävä vaimosi sellaisena kuin hän on, tai sitten ei. Parisuhteessa et voi ikinä odottaa toisen muuttuvan, voit miettiä vain sitä mitä itse voit tehdä toisin, mutta toisen osapuolen muuttumista ei voi vaatia eikä ehkä kannata odottaa. Tai ainakaan ei kannata hirveästi pettyä kun sitä muutosta ei ikinä tullutkaan. Ja itse et voi vaimoasi auttaa, hänen on joko mentävä ammattiauttajalle tai sitten hän ei edes koe tarvetta muuttumiselle. Miksi hän muuttuisi jos ei koe sitä tarpeelliseksi?
Ei mitään vastausta mihinkään, vain kysymyksiä. Jos tästä ei ole mitään hyötyä niin toivottavasti ei ainakaan haittaakaan. En tiedä kuulostaako tämä kylmäkiskoiselta tekstiltä, tosiasiassa kuitenkin valtavasti empatiaa tunsin lukiessani tekstiäsi (jota muuten kukaan ei taida pitää mitenkään sekopäisen tekstinä jos yhtään on omakohtaista kokemusta tai ymmärrystä mistään aiheeseen liittyvästä).
Miten tahansa aiotkin toimia, toivoisin että voisit pysähtyä hetkiseksi miettimään tilannettanne lapsenne silmien kautta? Missä hän on kun vaimosi purkaa pahaa oloaan sinuun, mitä hän näkee ja kuulee, miten hän sen kokee ja miltä se hänestä tuntuu? Älä pelkästään oleta vaan pysähdy ihan oikeasti miettimään sitä asiaa? Tai voiko lapsesi ikinä oppia arvostamaan sinua (tai itseään?) jos vaimosi kohtelee sinua pohjasakkana? Keneltä lapsesi oppii arvostuksen?
Tämä viimeinen kysymys tuli omakohtaisesta kokemuksesta, on hirvittävää huomata miten vanhin lapseni tietämättään toistaa sanoja ja äänensävyjä joita toivoin ettei minun tarvitsisi enää ikinä kuulla kun EX:ästäni lopulta pääsin.
Mikä on normaalia, miten ihmisten kuuluu normaalisti kohdella toisiaan? (Tässä en ole paras antamaan vastauksia koska itselläni on vasta hämärä käsitys muodostunut siitä mutta luulisin että ystävällisyys ja kohteliaisuus ja huomioonottaminen yms.) Toteutuuko kotonasi sellaiset käytösmallit jotka haluat lapsellesi opettaa? Jos lapsesi näkee äitinsä lyövän sinua riidan päätteeksi, lapsesi aivan varmasti ratkoo tulevaisuudessa itsekkin riitoja väkivallalla.
Hmmh, siinä oli ajatuksia joita minulle tuli mieleen, toivottavasti en loukkaa tai pahoita kenenkään mieltä, se ei ole tarkoitukseni. Mutta se mikä eniten minua tässä hämmästytti, on se että suhtaudutaanko tosiaan miehen ja naisen tekemään väkivaltaan näin totaalisen eritavoin? Vai oltaisiinko väkivaltaisesti käyttäytyvää miestä kohtaan näin pelottavan ymmärtäväisiä? Mitä väliä sillä on miksi se toinen osapuoli lyö tai käyttäytyy kuin hirviö, jos se väkivallan tekijä ei mene itseensä ja hanki itselleen kunnolla apua? Mitä väliä sillä syyllä on, ei koettu vääryys oikeuta itse tekemään lisää (ja loputtomasti) vääryyttä muille!
Kuulostaa ihan siltä kuin hän tempoilisi omassa prosessissaan irti lapsuuden kodista, se vain projisoituu siis heijastuu sinuun, johon hän on asettanut toiveensa ja sinä muistutat ehkä hänen lapsuuden kodistaan ja isästään.... kuulostaa jotenkin tutulta omakohtaisesti. En rupea sitä tässä enää repostelemaan, vaan keskityn siihen ajatukseen, että parisuhteessa me tempoilemme omien prosesiemme kuohuissa ja emme aina välttämättä edes tiedä mistä haemme eroa, oikeastiko siitä puolisosta vai omassa tunnekentässämme lapsuutemme kodin kahleista.
En ole kateellinen tilanteellesi. Onhan tuossa jännitteitä kyllin. Mites niiden aukipuhuminen? Auttaisko se`? Vertaisryhmä? Kiltteydestä kipeät-kirja avasi minun silmäni, ja jos vaimosi on edes jotenkin lukuhaluinen, voisit lainata kirjastosta mitä tahansa mielenkiintoista ja jättää ne vaan pöydälle, siihen kuule äkkiä toinen tarttuu, ihan ilman luettavaksi kehottamista. Esille jättäminen tai jopa piilottelu voi olla parastapa motivoida joku lukemaan... 😀
Voimia ja pähkähulluja oivalluksia sulle toivotan!🙂👍
Kiitos vastauksista. on ollut järkyttävä huomata miten vain vähän yli vuotias lapsi saa vaikutteita ja reagoi vanhempiensa riitoihin. Sitä onkin yritetty tietoisesti vähentää lapsen läsnäollessa, tai ainakin itse poistun tilanteesta samantien, sillä en halua, että viaton joutuu kärsimään. Tosin pieni kultani ei halua oikein olla minun kanssani, jos joku muu on vaihtoehtona. Toki kun olen ollut monta viikkoa pois kotoa, ja kotonakin ollessa tehnyt tilan töitä, niin yhteistä aikaa on ollut vähän. Osan voi laittaa vierastamisenkin piikkiin, vaikka se tuntuukin selittelyltä.
Tiedän ettei toista voi muuttaa. Toki se, että kun kumpikin on väsyneitä, eikä apua lastenhoitoon saa, niin kaikki huonot puolet alkaa kärjistymään. Tuohon soppaan kun lisätään vielä taloudelliset murheet niin soppa on valmis. LIsäksi olen nyt ollut kuukauden reissuhommissa ja talviloma on siirtynyt muutamaan kertaan. Veiläkään en oikein tiedä milloin sen saan pitää. Eli toivoisin löytäväni sen iloisen, energisen ja aikaan saavan vaimoni jostakin.
Juttelemaan pitäisi varmaan mennä, mutta miten se auttaa ratkaisemaan seuraavat murheet:
1. työni, liikaa matkapäiviä, lomat ei koskaan silloin kun alunperin sovittu. Työpaikan vaihto, haettu on parisen vuotta muttei ole tärpännyt. Saman homman tekeminen toisessa firmassa ei muuta mitään
2. Minun vanhempani eivät tarjoa apuaan, äiti on sekaisin ja osoittaa välittmistään omalla tavallaan. Isäni on suuttunut jostain, eikä suorasta kysymyksestä huolimatta ole suostunut sanomaan mistä. Joten yksi iso eripura on se, että minulla ei ole tarjota hoitajaa suvustani.
3.raha, tilanne on se mikä se on. Lottovoitonkin saaminen vaatisi sen lottoamisen.
4.aika, sitä ei saa lisää, toki kun saisin ajanhallintani kohdalleen se auttaisi varmasti. Tämä taitaa olla ainoa mihin voisin kuvitella saavani hyviä vinkkejä ja apua.
Tällä hetkellä tuntuu, että meidän ongelmat kulminoituvat siihen, että kumpikin on niin julmetun väsyneitä. Yhtenä viikonloppuna kun saisi nukkua kunon päikkärit, teitysti viikko lomaa niin, ettei tarvitsisi hoitaa välissä yhtään pientä työ juttua tai muutakaan, olisi ihan juhlaa. Miten sen teet, kun koko ajan on uhka yt:Stä, pomo väläyttelee, että porukkaa on liikaa ja pikkupomona saa kaiken roskan niskaansa, mutta mihinkään et voi itse vaikuttaa. Eli työ on perseestä enkä jaksa sitä. Uutta paikka ei ole hausta huolimatta saanut. Haastatteluihin päässyt useampaan, mutta ei ole natsannut syystä tai toisesta.
Mutta pistän harkintaan tuon työterveydessä käynnin, kunhan joskus pääsen tästä reissukierteestä eroon.