Mä en ymmärrä, kun välillä tuntuu, että asiat selviää, mutta sitten ne ei selviäkään ja on ihan turhaa yrittänyt piristyä. On umpikuja mistä ei pääse mihinkään. Yritän kovasti sitten tehdä niin kuin muut haluaa, mutta kehnosti siinäkin onnistun. Olen niin huono esittämään. Miten voi elää avioliitossa, kun toinen yrittää ja rakastaa ja minä vaan haaveilen ja haahuilen. On kamala olo, kun ei pysty tuntea samaa kuin toinen. Voi kun se toinen olisi niin kurja että olisi hyvä syy erota. En pääse eteenpäin koskaan. Luulen löytäväni ratkaisun, mutta ei! Kun on lapsia, en pysty edes kuolemaa ajatella. En jättäisi perhettä. Mutta mieli haluaa muualle. Voisikohan tunteet pakottaa muuttumaan. Tahtoisin vaan bailata lentää ulkomaille. Jos kuolettaisin ne ajatukset. mutta en voi. Ja kukaan ei ymmärrä, että haluaisin ajatella toisin, mutta niin vaan elän siinä haavemaailmassa.
Sama täällä, ikuinen haaveilija😟
En tidä onko se hyvä vai huono asia, mutta on osa mun luonnetta joka ei yrityksistä huolimatta katoa minnekkään.
Perhe-elämää elellään, rutiinit pyörii,välillä huonommin ja välillä paremmin.Aina ei edes viitsi tarttua"toimeen"kun ei tiedä onko siitä kenellekkään hyötyä koska en tiedä rakennanko tulevaisuutta tässä ja nyt, vai vievätkö ja onko haavekuvat niin vahvoja jotka imaisevat mukaansa.
Minullakin rakastava perhe,mies mutta en osaa antaa rakkautta takaisin, lapsille kyllä onnistuu🙂 Mieshän tässä kärsii eniten, kaipaahan hän tukea,turvaa ja kannustusta.🤕
Terapiaa käyn asian puittelta🙂👍 mutta enemmän kun löydän omaa identiteettiä sitä sekaisemmalta tilanne tuntuu välillä. Missään nimessä en tunnetta halua tukahduttaa, siinähän kuolisi osa minua ja saattaisin muuttua katkeraksi😝
Uskon vahvasti että asiaan löytyy jossainvaiheessa ratkaisu, kaikkia miellyttävä, mutta se on vielä jossain nurkan takana😴 odottamassa.
Joulu on tsempattava tässä ja nyt hekessä ihan lastenkin takia, onnistuu🙂🌻
Muuten tulevaisuuden suunnittelu vaikeaa !!
Tässä tuli nyt jotain löpinää, ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen. Tekstisi oli kuin minun elämääni, onneksi on muitakin pää pyörällä🙂
Moikka
Mäkin elän haavemaailmassa. En välttämättä ihan samalla tavalla kuin sinä, tai toisaalta sitäkin.
Mullakin on välillä tosi kova vapauden kaipuu. Kai se on ihan normaalia että sellainen tulee jos on kotona lasten kanssa. Sitä samaa arkea vaan pyörittää mutta kaipuu on johonkin muuhun. Elää elämää. Täysillä. Tuntea kaikenlaista, rakkautta myös. Olla vain ja mennä.
Mulla noi ajatukset alkoi kytemään ensimmäisen lapseni jälkeen. Tarve ja kaipuu saada jotain "parempaa". Toisen lapsen jälkeen ihastuin. Mitään en tehnyt, olin uskollinen ja edelleen olen. Mutta ajatukset lähti pyörimään. Tunnen edelleen todella vahvasti tätä toista miestä kohtaan vaikka rakastan omaani ihan valtavasti. Tuntuu vain välillä että en pysty olemaan läsnä koko ajan 100%:sti, tiedätkös?!
Haaveeni ja ajatukseni pyörivät, ja välillä minulla on todella paha olla. Tuntuu kuin kaipuu tähän toiseen henkilöön syövyttäisi sydämeeni reiän. Mieleni tekisi huutaa ja kirkua turhautuneisuuttani. Sydän tuntuu niin painavalta.😭
Nyt olen oppinut edes vähän hyväksymään tunteeni, en aijo tehdä niille mitään, en pysty. Enkä kehtaisi.😟
Välillä oloni on parempi, välillä huonompi. Riippuu aivan päivästä.
Fakta on että tämä toinen mies saa minut tuntemaan kuin teini-ikäinen. Olen hermostunut ja yli-iloinen kun hän on läsnä..
Eli tosi ristiriitaista.
(mietin sitäkin että johtuvatko ajatukseni vain hormooneista, että haluan tuntea ja kokea jotain.. Ja kohdistan sen vain häneen. En tiedä. En voi uskoa että olisi niin..sen verran kauan tätä on kestänyt..)
Ja muutenkin, yritän ajatella sitä että aikansa kutakin. Nyt kun lapset ovat pieniä ja vaativat paljon, minulla ei ole aikaa asioihin, tai vapautta tehdä asioita kuten lapsettomat. Tai edes nukkua pitkään.
Mutta, sekin aika tulee vielä. Enemmän omaa elämää.
Tulee aika jolloin mulla on aikaa itselleni ehkä jopa enemmän kuin itse haluan. On aikaa mennä ja tulla ilman että tarvitsee näitä pieniä katsella koko ajan tai saada hoitajat tai vastaavaa.
Ehkä jopa itken sitten kun se mahdollisuus tulee, lapset lähtevät pesästä ja sitä jää kaksin miehen kanssa.
Ei sitä osaa edes kuvitella. Tai, mistä sitä tietää mihin elämän virta vie. Liikaa ei kannata suunnitella ja miettiä tulevaa. (pitää vaan hyväksyä se mitä elämä antaa ja itse tehdä siinä sivussa päätöksiä mihin mennä ja miten jatkaa)
Pystytkö sä juttelemaan kenenkään kanssa asiasta? Onko mahdoton ajatus jutella siitä miehellesi?
Oot eksyksissä itsesi kanssa. Ja luulen että se on aika normaalia kun on kotona lasten kanssa. Kaipaat enemmän kuin saat. Tiedän tunteen.
Vai oonko ihan hakoteillä?😐
Toivottavasti saat koottua ajatuksiasi. Tunteitasi.
Juttelu siitä, vaikka ystäville, saattaisi auttaa paljon. Saisi vähän muuta näkökulmaa asioihin.
Hyvää joulua
Ja nyt minä en ymmärrä ollenkaan. Miksi haluaa vakiintua jos on vain halu mennä ja haaveilla muusta elämästä?
Mun mielestä silloin on parempi pysyä vapaana ja todella mennä niin kauan, että saa lentonsa lennettyä.
On todella loukkaavaa toista kohtaan, jos kumppani vain höyryää ja haaveilee muusta kun toinen samaan aikaan elää perheelleen.
Nimittäin minä olen ollut sinä toisena osapuolena ja se on kammottavaa!
Ehkä mulla on suppea katsantokanta, mutta en tajua😐