En oikein tiedä mitä tekisin. Tuntuu että olen täydellisessä umpikujassa, ja täysin yksin. Olen avoliitossa muuten hyvän ja ihanan miehen kanssa, mutta hän ei selvästikään joko tajua tai halua tajuta minun tilannettani. Minulla todettiin kaksisuuntainen vuosien 2012-2013 taitteessa, sen jälkeen kun syksyllä 2012 sain vakavan hermoromahduksen. Ja jos se ei vielä itsessään riitä, niin minulla on myös aikuisiän ADHD ja sain siinä sitten vielä vaikea-asteisen masennusdiagnoosin. Olen myös ns. erityisherkkä; minulla on voimakas aistiyliherkkyys –jo kaupassa asiointikin saattaa toisinaan kysyä voimia– ja kaiken kruunaa koko ikäni kestäneet vaikeat unihäiriöt.
No, asiaan. Tämän kaksisuuntaisen kanssa on jälleen menossa huonompi kausi. Eikä vain huono vaan todella huono. En yksinkertaisesti tahdo jaksaa, mihinkään ei ole voimia, mikään ei juuri innosta, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Sama tuttu itseviha on käynyt pinnalla ennenkin, pahimmillaan sattuu niin jumalattomasti että sen haluaa loppuvan millä keinolla hyvänsä. Olen yrittänyt aiemmin itsemurhaa neljästi. Aina on tosin tullut vastaan se ”mitä helvettiä olen tekemässä” -kysymys ja se on saanut inhoamaan itseä entistä enemmän.
Mieheni ei kerta kaikkiaan tajua mistä tässä on kyse. Viimeiset pari päivää olen taas itkenyt silmät punaisina melkein nonstoppina. Hän kysyy mikä on. Kun yritän selittää, hän suuttuu. Seuraa hirveä riita kun yritän taas kerran selittää mistä tässä on kyse ja hän ei ota kuuleviin korviinsa, huutaa vaan että ”on sitä muillakin paha olo” ja ”lopeta tuommoinen pelleily”. Sitten marssii katsomaan televisiota kiukkuisena. Ja jään taas yksin entistä pahemman olon kanssa.
Silloin kun menee jotenkuten paremmin, kaikki on puolin ja toisin ok, mutta pahemman vaiheen iskiessä olenkin taas lapsellinen ja sitä ja tätä, ja ylipäänsä siitä pitää suuttua.
Ei puhettakaan minkäänlaisesta tukemisesta, päinvastoin.
Olen yrittänyt hälle kertoa mitä tämän kanssa eläminen on, lyönyt infolappuja nokan eteen ja viimeksi oikein hyvän lehtiartikkelin aiheesta… ja aina ne jää lukematta.
”Luen kun luen” tai ”kun ehtii”. Niin, kun ehtii mediahypnoosiltaan (=istuu koneella päivät pitkät selaten uutisartikkeleja ja jakaa niitä facebookissa, tai katsoo televisiota) eli ei koskaan. Häntä ei ilmeisesti kerta kaikkiaan kiinnosta. Ja, kuten sanottu, jos yritän asiaa valottaa, hän suuttuu. Viimeksi eilen hän sanoi suoraan että hän ei tuollaista kuuntele, ja käski jälleen kerran ”lopettaa pelleilyn” ja alkaa jauhamaan ”mielipiteistä” ja asenneongelmista.
Hänelle tuntuu nykyään olevan prioriteetti numero yksi nimenomaan omien mielipiteidensä laukominen joka asiaan, hällä väliä asiasta ja loukkaako ketään. Ja se netti ja uutissivustot. Jotenkin viime kevään jälkeen on kaikki muu ollut hänelle toisarvoista. Olin kesällä muutaman viikon osastolla hakemassa apua unettomuuteen ja samalla masennukseen –hän ei kertaakaan ottanut oma-aloitteisesti yhteyttä eikä käynyt katsomassa jollei joku muukin käynyt. Kun kävin kotona ”viikonloppuvapaalla”, ensimmäinen asia mitä hän sanoi päästyäni ovesta sisälle ei ollut edes ”hei” vaan ”laitatko netin toimimaan” (hänen laajakaistassaan oli joku ongelma eikä osannut kytkeä minun langatonta).
Olen yrittänyt keskustella ja kysyä, mikä mättää, mutta sekin yleensä johtaa välittömästi suuttumiseen tai sitten kuitataan ihan vain ”ei mikään”. En ymmärrä miksei asioista voi edes keskustella ilman että heti ollaan kolmannen maailmansodan kynnyksellä tai mennään vänkäysasteelle. Ja sitten hän syyttää minua etten halua keskustella, kun asia on täsmälleen päinvastoin.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Tunnen vain itseni niin luvattoman huonoksi.
Hei Umpikujassa.
Tähänkin ketjuun nyt tungen itseni, mutta teki niin mieli sanoa edes jotain.
Sinulla on siis diagnosoitu kaksisuuntainen? Saatko apua? Onko sinulla hoitokontakti ja oletko kokeillut lääkitystä?
Sitten tuo miehesi suhtautuminen. On niin tosi, että ihmisen kanssa jolla on syviä ongelmia, on todella raskas elää. Miehesi on varmasti hyvin avuton ja voimaton kun ei pysty tajuamaan. Eikä sitä voi häneltä edellyttääkään. Terveen on mahdoton tajuta sairaan maailmaa, ja sitä monesti varmasti tuntee olevansa todella hukassa kun ei osaa auttaa vaikka haluaisikin.
Olisi hyvä jos voisitte yhdessä käydä terapeutin puheilla, ja on olemassa myös erilaisia tukiryhmiä sekä sairastuneille että omaisille. Auttaisi ehkä jos miehesi saisi selvyyttä ja helposti käsitettävää tietoa? Ja saisitte tukea ja välineitä siihen,miten keskenänne taklaatte tämän hyvinkinraskaan haasteen?
Muute en osaa nyt sanoa. Tämä tuli ensimmäisenä mieleen. Olen itse erittäin raskaan taustan omaava, siitä jo pitkälle toipunut (monen-monen vuoden sitkeän taistelun ja takapakkien jälkeen.) Olen itse tuhonnut parisuhteen ja avioliiton juuri tuohon, että emme päässeet minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen,. Käytökselläni suorastaan ajoin miehen pois. Ja sanottakoon että itse en ole bipolaari, on muuta mt-ongelmaa.
Se vain on niin,että meille jollekin on annettu vain tavallista raskaampi taakka. Miksi,sitähän ei kukaan tiedä. Mutta sen kanssa ja siitä voi selvitä!
Voimia sinulle
🙂🌻🙂🌻
Ja huom! En millään tavalla syytä sinua enkä puolusta miestäsi! Hänenkin olisi syytä tarkistaa asenteensa ja käytöksensä. Tiedän vain,että tilanne on hvin raskas, teille molemmille.
Kyllä, hoitokontakti löytyy ja lääkitys myös.
Tuo infoaminen on helpommin sanottu kuin tehty, kun toinen ei suostu ottamaan mitään tietoa vastaan. Ei kait ole liioittelua sanoa, että hän on ikään kuin päättänyt että tämä on jokin vaihe, muotisairaus tmv?Pelleilyä, niin kuin sanoo silloin kun oikein olen allapäin.
Olen saanut hänet raahattua pariin otteeseen terapiaan mukaan, juurikin saamaan sitä asiantuntijan palautetta, mutta kun jostain syystä käy joka kerran niin, että nämä asiantuntijat eivät sano juuta eikä jaata. Joka kerran olen terapeutin/lääkärin/hoitajan kanssa pitkään puhunut aiheesta, ja nimenomaan toivonut että asia selitettäisiin puolisolle perin pohjin, näin on sovittu --ja sitten h-hetkellä ei sanota oikein mitään vaikka ääneen pyydän.
Viimeksikin kaikki mitä lääkäri ja hoitaja (olivat molemmat sillä kertaa paikalla) saivat hälle sanottua oli "olemme tässä jutelleet x:n (minun) kanssa... niin... koitetaan keksiä jotain".
En tiedä sitten kuinka yleistä tämä on, mutta ainakin meilläpäin tuntuu olevan jokin ihme tuppisuusyndrooma vallalla aina, kun pitäisi läheiselle puhua muuta kuin "päivää".
Meillä on muuten kaikin puolin hyvä suhde, mutta tämä asia hiertää ja pahasti.
Olen hyvin pahoillani puolestasi ja sairauksistasi. Terve ihminen ei aina osaa asiaa ymmärtää. Terve ihminen elää vastavuoroisesti toisen aikuisen kanssa. Jos itketään pari päivää, terve ihminen ottaa sen vastaan jo negatiivisesti. Itku ymmärretään empaattisesti. mutta liian pitkää itkua pidetään teatraalisena. Jos suututaan, terveiden ihmisten maailmassa, ihminen tuppaa yleensä vastaamaan rumaan käytökseen yhtä rumasti takaisin, hän siis suuttuu takaisinpäin. Sinun maailmasi on erilainen juuri nyt.
Sinulta vaaditaan ymmärtämistä -mieheen, terveeseen mieheen päin. Miehesi ei ole lääkäri, hänellä ei ole lääkärin eikä terveydenhoitoalan ammattilaisen taitoja. Paperilappusten lukemisellakaan ei tavallinen ihminen voi näitä taitoja saada. Ne vaativat vuosien koulutuksen ja lisäksi työkokemusta. Hän käyttäytyy kuten terve, tavallinen ihminen.
Toivon paljon jaksamista. Koeta muistaa positiivinen ja hyvä. Se onnistuu niin, että et moiti miestä, joka toimisi väärin, vaan etsit hänessä sen hyvän, mitä hänessä on. Kehu sitä. Kerran päivässä, kehu miestäsi jostain hyvästä asiasta. Kehu ei tuo lääkärintaitoja sekään, mutta voisi olla avuksi teidän kahden suhteen pysymisessä hyvänä suhteena, kuten sanot olevan.
Olet hyvin onnekas, tiesitkö, että sinulla on rinnalla mies, joka jaksaa olla rinnallasi. Sairastavaa omaista tukevan ihmisen osa on raskas. Sinulla on vahva mies, jos hän kuuntelee itkusi, vaikka vaieten ja osallistumatta.
Miehesi osa on lähes kuin omaishoitajan osa, vaikka virallinen sellainen ei olekaan.
Tämä voi auttaa ymmärtämään häntä:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/11/17/rahasta-vai-rakkaudesta
Paljon jaksamista taisteluun sairautta vastaan sinulle!
🙂🌻🙂🌻