Minun ukilla on se ja nyt tämän viikon meitä muita on ikäänkuin koulutettu miten siihen pitää suhtautua. etten esmes minä saa keittää sille kahvia koko ajan kun se ei muista, että sitä juuri äsken juotiin. Minä taas haluaisin keittää, mitä sitten vaikka joisi vaikka koko päivän, jos sillä tekee kahvia mieli.
Vielä minun ukillani on paljon hetkiä, että se on aivan sitä mitä oli ennenkin, on aivan normaali, juo vai kaksi kuppia kahvia eikä pyydä lisää. Minä niinäkin aikoina kauhuissani odoatn milloin sille taas iskee Alzheimer ja sitten se on jotain mitä minä en tajua.
Minä haluaisin lähteä karkuun, enkä katsoa miten ukkini aina välillä muuttuu, välillä on normaali. haluaisin auttaa ukkini kuolemaan, tehdä sille eutanasian. En haluaisi, että jonain päivänä se on kokonaan joku muu kuin normaali ukkini. Ei se kuitenkaan halua kuolla, en minä sille tee eutanasiaa, terppa sanoi, että kaikista tunteista saa puhua.
Hei Maanvaiva 🙂🌻
Sulla tuntuu olevan läheinen suhde ukkiisi ja se on hieno asia siitäkin huolimatta että tekee kipeää kun rakas ja läheinen ihminen huononee ja sairastuu, ymmärrän sen oikein hyvin. Itselläni on kans eräs hyvin läheinen sukulaistäti joka on pikkuhiljaa iän myötä mennyt huonompimuistiseksi ja enää ei juuri reagoi mihinkään ja toinen joka alkaa ikänsä puolesta, 84v., olemaan siinä pisteessä että fyysinen kunto on tosi huono mutta toistaiseksi pää leikkaa kuin partaveitsi 😋 ja muistaa paremmin kuin minä monet asiat. Mutta aina tuon ikäisestä pitää ajatella että luopuminen on ennenpitkää edessä.
Just tuo että ei muista mitä hetki sitten on tehnyt, on tyypillinen asia tuota sairautta potevilla.
Mielestäni oli kaunis ajatus jonka kuulin eräässä biisissä sanoituksena että "suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois, olis vain jos ei koskaan kohdattu ois".
Surullista mutta tuosta voi löytää jotain lohduttavaakin. Toivoisin voivani lohduttaa sinua. Kaikesta huolimatta rikastutamme toistemme elämää. Ihmis-suhteissa muutenkin tuo pätee mielestäni vaikka itse en enää uskalla luoda suhteita niiden menettämisen pelossa.
Nämä oman perheen jäsenet vain ovat niitä joista emme pysty irrottautumaan vaikka kipeetä tekeekin heidän kunkin kohtalonsa ja mukana on elettävä, ei muu auta.
Jaksamista sulle 🙂🌻 On hienoa että olet keittämässä kahvia ukillesi 😉
kiitos vastauksesta- Minun ukkini fyysinen kunto on tosi hyvä, se on poromies ja olemme paljon yhdessä vaeltaneet. Sekin homma kai muuttuu, koska emme kai sitten yhdesä pärjää tuntureilla. en usko, että kukaan antaa minulle niin suurta vastuuta, että pitäsin itsestäni ja ukistani huolen jossain korvessa. (minä olen asperger-ihminen, siksi näin epäilen). Menisi kai sitten niin, että tekisin nuotioita koko ajan, jos ukki vaan sanoisi, että on kahviaika.
Tämä ukki on minun adoptioukkini, sain sen vasta adoption yhteydessä, enkä läheskään heti sitä ees halunnut nähdä, koska tein vielä surutyötä bioligisesta ukistani. Olemme vasta vähän aikaa olleet yhdessä, siihen olen vasta tutustunut ja nyt pitäsi kyetä tutustumaan tähän uuteenkin puoleen.
Jotenkin minua hävettää ukkini puolesta, kun se tekee jotain mikä minun mielestäni ei sovi sen arvolle, esmes juuri tuo unohtaminen, on paljon kyllä muitakin asiota mutta en niistä kerro. Silti näyttäisi ettei ukki häpeä ollenkaan vaan kun sillä on selvä hetkensä ja sille kerrotaan mitä se teki, niin sitä naurattaa. ja muitakin naurattaa ja minua raivostuttaa.
Minulla on tuo kahvinkeitto jäänyt jotenkin suureksi asiaksi, kun ukkini nyt kuitenkin juo kahvia ja sanoo usein, että kahvihammasta kolottaa. Ehkä sitä Alzheimerilla kolottaa siitten useammin kuin muilla, ehkä se ei olekaan muistinasia. tai olkoon mikä vaan mutta asia on kyllä niin, että mielummin minä sitä kahvia vaikka koko päivän keitän kun, että huomautan ukilleni, että olet sitä jo litran juonut tai juuri äsken joit.
Hei vaan Maanvaiva!🙂🌻 Kirjoittelet täällä monista asioista tosi mielenkiintoisesti.
On ikävää, että ukillasi on muistisairaus🤕! Oma äitini sairasti reilut kuusi vuotta muistinmenetystä ja vasta ruumiinavauksesta selvisi sen olleen Alzheimerin tautia. Silloin ei vielä pahemmin tutkittu vanhan (noin 70-vuotiaana alkoi) muistinmenetyksen syitä eivätkä äitini 'oireet' olleet tyypillisiä juuri Alzheimerin taudille.
Onko ukkisi saamassa lääkkeitä tautiin? Olen kuullut että niillä voidaan hidastaa taudin etenemistä. -Muuten en osaa muuta kuin neuvoa toimimaan 'sydämellä'! Valitettavasti suurin osa ihmisistä kaikkoaa muistiaan menettävän läheltä; kuten isäni aikoinaan sanoi, 'kun äidistä tuli pöpi, ei kukaan enää tullut kylään tai kutsunut kahville'. Todella surullista. Itse vaan ajattelen, että aika moni sitten myöhemmin kuitenkin tajuaa toimineensa väärin, kun samantyyppisiä ongelmia tulee 'riittävän lähelle'.
Muistin menettäminen tosiaankin hiljalleen (ja aika salakavalasti) muuttaa ihmisen persoonallisuutta, tai ainakin käyttäytymistä, aika lailla; minunkin hillitystä ja tasaisesta äidistäni tuli suht' rempseä ja uusia juttuja (mm. lyhyet hiukset ja permanentti, kynsilakkaa ja huulipunaa, jopa viiniä ja joitain kirosanoja!!!) ensi kertaa elämässään tekevä. Kaiken sairauden mukanaan tuoman muutoksen kanssa on vaan elettävä, ja kaikkeen tottuu, etenkin läheistään rakastaa millaisena vain. Onneksi hyviäkin hoitopaikkoja on, missä ymmärretään muistinmenetystä ja missä kohdellaan arvokkaasti. Missään tapauksessa ei kannata päästää liikunnallista ukkiasi 'tylsistymään' vaan on hyvä, jos hän mahdollisimman pitkälle saa ja voi toimia tutuissa ympyröissä. On hienoa jos sinulla on mahdollisuus olla tukena ja läsnä. Älä kuitenkaan anna ukkisi sairauden rasittaa itseäsi liikaa, sillä siitä ei ole hänellekään hyötyä. Välillä otat etäisyyttä ja teet jotain ihan muuta.🙂👍
Täällä voit purkaa ukkisi sairauteen liittyviä pohdintojasi; varmasti lukijoissa on muitakin, jotka ovat jo eläneet sellaisen sairauden kanssa.
hei malina. Kyllä on ukilla lääkitystä, aika montakin.
Nyt, kun minulla on syyslomaviikko, olen ollut paljon ukin kanssa. Tehneet pieniä retkiä lähimaastossa ja keitelleet kahvia nuotiolla. Ja ukilla on ollut hyviä hetkiä vaan ja yleensä pannullinen kahvia on riittänyt. Olen kyllä häneltä kysynyt, että haluaisiko se jo kuolla, ei halua. Joten unohdan ainakin sen eutanasian.
Kun minä olen adoptiolapsi, eikä tämä ukki ole minua kauan tuntenut, niin minä pelkään päiviä kun se menee menneisyyteen. Koska minä en siellä ole. Minuan adoptioveljelläni on parempi tilanne kuin mulla. Jos ukki unohtaa kuka se on, se on voi sanoa, että olen sinun poikasi poika, etkö muista. Tai ei sekään pahalta tunnu, kun ukki sanoo veljeäni isämme nimeltä, sen voi aattella olevan vaan sekaannusta, joita sattuu kaikille.
Entäs sitten mie? Jos ukki ei yksi päivä muista kuka minä olen, en voi mitään sanoa, että olen poikasi tyttö. Mietin, että sotken ukkiani enemmän, jos se on kaukana menneisyydessä, jossa minä en ollut sen pojan tyttö. Hitsin sekavasti minä selitän mutta on kauhiaa aatella, että jonain päivänä ukki on päänsä sisäällön kanssa ajassa missä en ollut vielä sen sukulainen.
Kyllä olen tämän viikon aikana huomannut etten minä jaksa ukkiani joka hetki. En yleensäkään jaksa sos.suhteita kovin paljon. Enkä minä halua, että meidän suhteesta tulisi sellainen, että minä tuntisin velvollisuudekseni mennä ukin luo joka päivä vaan että voisin edelleen mennä vaan silloin kun ajatus tuntuu hyvältä ja haluan sen seurassa olla. Sitten aattelen, että se voikin olla kuollut eräänä aamuna, kuten oli biol. ukkini jonka kanssa kyllä olin joka hetki. Mutta olin silloin lapsi. Mutta, että jos jätän päivän väliin, eikä seuraava päivää enää olekaan ja miettisin lopunikääni miksi jätin päivän väliin.
Toisaalta kai ukkikin haluaa olla yksin omine ajatuksineen vaikka ne välillä ovatkin sekoja ajatuksia. Mutta kun hänkin on ollut aina sellainen erakkoluonne, niin voisin luulla, ettei alzheimer sen luonnetta ole muuttanut tuossa suhteessa. Että voisin hyvällä omallatunnolla antaa sen olla välillä omissa oloissaan. Vaikka tuo onkin vaan tekosyy sille että haluan itsekin olla omissa oloissani välillä.