Uhkailen kumppania erolla, vaikka en tahdo erota
Aloitan uuden otsikon, sillä en heti nähnyt tästä aiheesta omaa ketjua.
Olen kolmekymppinen nainen ja minulla on psykologisia ongelmia. En kuitenkaan voi vielä hakea apua, sillä olen töissä ulkomailla, enkä halua täällä aloittaa hoitosuhdetta, joka kuitenkin katkeaisi, kun muutan tänä vuonna takaisin Suomeen. Avomieheni asuu Suomessa.
Olen kärsivällisesti odottanut sopivaa hetkeä aloittaa psykoterapia, jota minulle on suositeltu työterveydenhuollossa, mutta pelkään, että ennen kuin pääsen hoitoon ja se alkaa ehkä tehota, saan romutettua parisuhteeni ja miehen kytkin nousee – perustellusti. Saan nimittäin raivokohtauksia, joiden aikana tunnen, että mieheni väärä (tai ”väärä”) teko osoittaa, miten huonosti hän minua ymmärtää, kuinka erilaisia olemme, kuinka emme kohtaa tärkeissä asioissa jne. Pystyn jotenkin muistamaan hyvät hetkemme, mutta käsillä oleva erimielisyys painaa kuitenkin enemmän ja minusta minulla on selvä todiste, että suhteemme on alusta asti tuomittu epäonnistumaan. Sanon nämä asiat miehelleni, eli kuinka erilaisia olemme ja kuinka en usko, että suhde jatkuu. Sitten mietin asioita ja viimeistään seuraavana päivänä pyydän anteeksi. Mieheni on rikki tästä ja kuvailee tunnetta luotien väistelyksi. Hän pelkää, että toteutan joskus aikeeni ja jätän hänet.
Vihaan itseäni, kun teen tällaista, mutta puuskien aikana tunnen, että olen valehdellut itselleni ja hänelle. Tunnen, että aloin olemaan hänen kanssaan, koska olin kyllästynyt olemaan yksin, koska kaipasin säännöllistä ja pysyvää läheisyyttä. Alussa oli vaikeaa, mutta kun olemme oppineet tuntemaan paremmin, olen yllättynyt positiivisesti hänestä. Ja kun tilani viimeisen vuoden aikani lähti syöksykierteeseen, hän on pysynyt tukenani. Suurimman osan ajasta tunnen, että haluan olla hänen kanssaan. Minua kuitenkin hävettää käytökseni. Toisaalta olen sanonut hänelle, olematta mikään puolustus käytökselleni, että nämä kohtaukset ovat menneet kuitenkin aina ohi ja hänen ei kannata pelätä eroa. Toisaalta olen surullinen, että en ole enää vakavasti otettava ihminen ja en pysty hillitsemään itseäni. Muiden kunnioitus on minulle tärkeä asia, mutta mieheni silmissä olen tai kovaa vauhtia tulossa aivan päästä pideltäväksi tapaukseksi. Hän tietää myös, miten kadehdin muita ihmisiä, sillä hän on uskottuni. Hän tietää myös, kuinka vihaan itseäni. On ihanaa, että olen voinut kertoa jollekulle, mutta samalla olen häpeissäni. Olen miltei vihainen hänelle, että hän tietää kurjasta ja rumasta mielensisäisestä maailmastani niin paljon.
Onko muilla tällaista käytöstä? Kiusaatteko puolisoa ja koette sitten syyllisyyttä? Ja pikemminkin, muuttuuko käsityksenne suhteen tilasta ja tulevaisuudesta aidosti päivästä riippuen? Olen aivan tietoinen, että olen kamala ihminen. En tiedä, mitä voisin tehdä. Nimittäin, edellisessä avoliitossani en puhunut epäilyksistäni, olin kiltti ym. ja juttu kuoli aivan pystyyn niin, että sitten ilmoitin lähdöstäni ja olin niin vakuuttunut etten halunnut puhua mistään ratkaisuyritelmistä. Jo silloin se tuntuu tosi väärältlä toista kohtaan, että tuli kuin kirkkaalta taivaalta ilman varoitusta. Helpotus tuntui kuitenkin ihanalta, taivaskin oli eri värinen, kun kuljin kaupungissa. Pelkään, että jos pidän juttuja sisälläni, rakennen muurin nykyisen mieheni ja itseni välille ja menetämme läheisyytemme.
Tapailen vastata, jos kukaan muu ei. Ehkä tähän ei kukaan vastannut siksi, että jokainen on itse vastuussa siitä, miten omia rakkaitaan kohtelee. Ruman käytöksen selittely mielensairauteen vedoten, kuitenkin niin, että ei ryhdy toimiin heti kun pitäisi, avun saamiseksi, ei ole meriitti. Ehkä avautuminen täällä oli avun hakemista? Auttaisiko sinua, jos yrittäisit hypätä miehesi housuihin, miten hän kokee huonon kohtelunsa? Lue tällä palstalla huonosti kohdeltuja, ehkä se auttaa ymmärtämään miestäsikin. Erosta sanotaan, että se on kova peliase, ja voi osua omaan nilkkaan, ja tiedätkin, että sillä ei pitäisi pelata, jos haluaa säilyttää rakkauden liitossaan.
Itse olen ollut todella impulsiivinen, mustasukkainen ja aggressiivinen edellisissä suhteissani, mutta nykyään nämä ongelmat tulevat vain humalassa. Nykyisessä suhteessani jos alkaa "kiehua" yli niin sanotusti lasken kymmeneen. Jotenkin sitä on oppinut hillitsemään itsensä, olen käynyt aiemmin myös psykologilla ja terapiassa, mutta itsestäni muutokset ovat kuitenkin lähteneet. On jo mielestäni hyvä alku kun noin hienosti tiedostat itsekin nämä asiat ja ongelmasi. Suuri osa ihmisistä ei näe itsessään tai toiminnassaan mitään väärää, vaikka tavarat lentelee ja "heittää" puolison ulos jatkuvasti. Tunnen sellaisiakin ihmisiä.
Varmasti ihan lisämotivaationa itsellänikin on se, että pelkään että jos uhkailen erolla, mies sanoo että selvä sitten. Hän on alusta asti sanonut, että hän ei eroa kuin kerran eli siis jos erotaan, se on siinä, takaisin ei palata. Ja lisäksi ethän sinäkään halua miehellesi aiheuttaa tuota kärsimystä ja loukata. Pakota itsesi rauhoittumaan noissa tilanteissa - jotenkin.
Kirjotin että nykyään itsellänikin humalassa nuo ongelmat nousevat esiin. Jotenkin sellaisen riidan ollessa päällä se tulee niin helposti: "erotaan sitten". Nyt kuten toisaalla olen kirjoittanut ollaankin erilaisessa kriisitilanteessa ja jatkossa haluan lisätyöstää kyllä omia toimintatapojani ja molemmat jätämme alkoholinkäytön huomattavasti vähemmälle.. Myös ne känniriidat syö sisältä tosi paljon vaikka ne aamulla mekin sitten "sovimme".