Vaimoni sanoi haluavansa erota, oli päättänyt ja suunnitellut asian valmiiksi. Itse en ole lainkaan valmis, rakastan vaimoani syvästi.
Meillä on ollut aiemmin ongelmia kommunikoinnissa, viimeksi puoli vuotta sitten vaimoni kysyi, pitäisikö meidän hakeutua parisuhdeterapiaan. Sovimme tuolloin, että mennään ellei asiat korjaannu. Suuri virhe. Olisi pitänyt mennä, koska toista tilaisuutta ei allekirjoittaneelle tullut ainakaan toistaiseksi.
Meillä ei ole lapsia, olemme olleet yhdessä noin 4 vuotta. Vikani on saamattomuus.
Meillä on hyvä parisuhde. Ulkoisen silmissä kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Riitelemme harvoin. Olemme hieman erilaisia luonteita, itse olen kiivastuksissani äkkipikainen, lepyn nopeasti myös ja haluan sopia asiat mahdollisimman nopeasti. Vaimoni taas kerää asioita sisäänsä, hänen mielialansa muuttuvat hitaasti. Mikäli hän on masentunut jostain, on se todella syvää alakuloa. Muutoin hän on iloinen ja aktiivinen, sellainen jota rakastan ja jollainen haluaisin itsekin enemmän olla.
Olen tiedostanut itse, että koen turhautumista liian helposti. Vaimoni on saanut tästä liikaa taakkaa kantaakseen. Esimerkiksi töissä ollessani saatan kertoa aika raskain sanakääntein niistä asioista, joihin en ole tyytyväinen. Tähän väliin kerrottakoon, että työskentelemme molemmat täysin normaalista poikkeavissa ammateissa, ja se sanelee myös meidän elämämme rytmitystä hyvin pitkälti. Sama ammatti on meille voimavara. Mutta erilaisuutemme asenteissa, toisin sanoen minun ymmärtämättömyyteni on ajanut vaimoni eropäätökseen. Toisellehan pitää voida kertoa ahdistuksistaan, mutta minä olen ylittänyt kohtuuden mahdollisesti siinä asiassa. Olen siitä pahoillani, vaimolleni eniten ja haluan viimein tehdä asialle jotain konkreettista.
Olemme keskustelleet näistä asioista aikaisemminkin. Nyt eron ollessa realiteetti, olen vasta sisäistänyt omat ongelmani ja alkanut nähdä itseni. Olen järjestelmällisesti alkanut tarkastella asenteitani asioihin ja elämään. Haluaisin saada asiat jälleen raiteilleen. Sekä avioliittoni pelastettua. Mutta paluuta vanhaan ei enää ikinä ole. Mahdollisesti parempaan kylläkin.
Kommunikoinnin ongelmat heijastuvat myös tosiasiasta, että vaimoni oli keskustellut tunteistaan ja eroajatuksistaan kavereidensa kanssa, mutta ei minun. Koen sen erittäin epäreiluna, toisaalta en voi asiaa ihmetellä. Olisin halunnut, että vaimoni on oma itsensä seurassani, eli voisi keskustella mistä vaan haluaa. Menneisyydessä on tapahtunut, että vaimoni on aloittanut jutella jostain sillon minulle turhalta tuntuneesta ajatuksesta, olen ehkä ollut keskittynyt johonkin muuhun myös juuri sillä hetkellä, enkä ole osoittanut tarpeeksi kuuntelevani. Tämä on loukannut vaimoani ja hän on pakannut asian sisäänsä. Olen ollut tietoinen tästä, mutta saamattomuuttani en ole yrittänyt muuttua tarpeeksi, toisaalta vaimoni loukkaantuneena ei ole yrittänyt enää jutella minulle. Me puhumme kyllä muuten, nyt on kyse vain hänen halustaan (omin sanoinsa) höpöttää minulle myös kaikesta vähemmän tärkeistä asioista. En haluaisi asioiden olevan toisin. Sanoin suhteemme alussa, että tärkeintä minulle on, että hän on oma itsensä aina. Nyt johtuen kommunikaatio-ongelmista, hän ei ole kokenut voivansa olla sitä. Olen erittäin surullinen ja ahdistunut tilanteesta. Omat virheet harmittavat.
Vaimoni on tehnyt päätöksen. Hän myös sanoo, ettei rakasta minua enää. Toivon tilaisuutta yrittää vielä. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, että hän on tässä tilanteessa. Meillä on paljon asioita tekeillä, talo muunmuassa. Olemme suunnitelleet sen alusta asti yhdessä, se on rakennettu periaatteella, ettei sieltä muuteta ikinä pois, mikäli vain mahdollista. Hänen mielipidettään on vaikea muuttaa, tällaisessa päätöksessä etenkin. Saan toivoa siitä, että nyt pitkästä aikaa keskustelemme kunnolla. Hän sanoo välittävänsä minusta edelleen. Siitä saan toivoa vielä yrittämiseen. Tajuan, mikä tollo olen ollut. Tietyillä hienosäädöillä, allekirjoittaneen kohdalla etenkin, saisimme mahdollisuuden parempaan. Kokonaisuudessa suhteessamme ei ole paljon pielessä, vain tietyt asiat, jotkat kasvoivat liian suuriksi vaimoni jaksaa. Jos hän välittää, on ehkä mahdollisuus yrittää rakentaa suhdetta alusta. Toivon totisesti niin.
Olen ollut turhautunut ja masentunut yleisesti. Tämä on aiheuttanut sen, että vaimoni on väsynyt minuun. Itsekin olen ja haluan olla onnellisempi. Halusin jo aiemmin, mutta sykli ruokki itseänsä enkä osannut aloittaa muutoksia itsessäni. Nyt olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tarttunut toimeen erinäisten asioiden suhteen. Sain vaimoni suostuteltua harkitsemaan, ennen kuin hän jättää eropaperit. Nyt on aikaa noin 5 viikkoa. Olen eräänlaisessa välitilassa. Olen kertonut hänelle ajatuksistani ja kuten mainitsin, keskustelemme. Aluksi asian todellisuuden selvitessä, romahdin hänen nähtensä täydellisesti. Olemme itkeneet yhdessä, minä etenkin. Hän tukee minua ja on surullinen myös. Jollain tasolla olemme edelleen läheisiä. En ole ihan varma, onko reaktioni vaikuttanut häneen, ja millä tavalla. Nopeasti ajatellen on ajatus erosta saattanut tuntua hänestä oikealta ja helpolta ratkaisulta itsekseen asiaa harkittuaan, ja mahdollisesti ystäviensä kanssa keskusteltuaan. Asiassa olen kuitenkin minä myös läsnä, eikä hän ehkä toivottomuuttaan ole ollut valmistautunut reaktiooni eikä asian vaikutuksiin minuun. Haluaisin kertoa hänelle niin paljon, mutta koetan antaa hänelle aikaa ja tilaa myös. Ajoittain olo on hyvin ahdistunut. Mutta todellisuus on vaikuttanut ajatuksiini ja asenteisiini jo nyt. En halua lupailla muuta kuin mitä pystyn toteuttamaan. Ja juuri nyt tiedän pystyväni paljoon.
Uskottomuutta en ole epäillyt ikinä, eikä vaimonikaan ole ajatellut minusta sellaista.
Toivon että jostain saisi voimia etenkin niihin synkimpiin hetkiin, sekä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tiedän että syvä ja toista arvostava rakkaus pystyy paljoon. Jos vain annetaan yksikin tilaisuus.😞