17-vuotias tytär oli viillellyt itseään tiettävästi ensimmäisen kerran ylä-asteella. Hiljainen ja kiltti tyttö sai vihdoin kavereita, sitten tuli aivan kamala riita jonka seurauksena tyttö viilteli. Luulimme mieheni kanssa että ongelma on jo taaksejäänyttä teini-elämää kunnes tänään taas vahingossa huomasin uudet jäljet uudessa huomaamattomammassa (olipas siinä sana!) paikassa. Itku siinä tuli. Tytär ei halunnut puhua asiasta, suuttui vain. Nuoremmalta tyttäreltä kuulin sitten että 1-tyttären poikaystävä on kovakourainen ja mustasukkainen. Tyttäremme on sanonut asiasta pojalle useasti mutta asia ei ole korjaantunut, niinpä hän on viillellyt itseään. Välillä on pidetty taukoakin seurustelussa kovakouraisuuden takia mutta pian taas palattu yhteen. Poikaystävä on vähän tytärtämme nuorempi, oikein mukava ja reipas muuten. Pojan kotona ei puhuta asioista ja vain pojan isoveljeä kehutaan. Isoveli on vielä muutama vuosi sitten hakannut pikkuveljeään lähes päivittäin. Tästä johtunee pojan käytös tytärtämme kohtaan vaikka tuntuvatkin rakastavan toisiaan.
Meidän perheessä ei käytetä oikeastaan ollenkaan alkoholia, aina on sanottu että sellaista asiaa ei olekkaan mistä ei voi tai uskalla kertoa meille vanhemmille. Emme ole mielestämme olleet vanhempia tiukimmasta päästä. Rahaa on saanut mutta ei tuhlattavaksi asti. Luulimme että perheessämme on asiat normaalisti ellei jopa hyvin mutta isku tuli yllätyksenä. Terveydenhoitajan puheille asiasta ei voi mennä, tämä on saanut herkän tyttäremme jo useasti pahoilleen jokakertaisella painonpudotus-painostuksella. Yritämme olla tukena ja turvana mutta miten? Ehkä olisi jo aika hakea ammattiapua jos vain saisi tyttären suostumaan.
Minun on ihan pakko vastata viestiisi, sillä itse olen 19-vuotias tyttö ja viiltelen joskus, vaikken haluaisi.
Minunkin perheeni on aina ollut avoin ja kannustava, mutta silti minulla on paha olo. Minullakin on poikaystävä, eikä meillä aina mene hyvin, mutta hyvinäkin aikoina saatan voida pahoin. Olosuhteet eivät siis välttämättä vaikuta oloon, älä siis syytä itseäsi! Useat masentuneet (ja minun tuttavapiirissäni itse asiassa kaikki) ovat juurikin hyvistä perheistä tulevia kilttejä tyttöjä.
Minä en todellakaan tahtoisi puhua asiasta äidilleni. Olen perheessäni esikoinen, ja tottunut tulemaan toimeen omillani. Tuntuisi todella nololta, jos hän tietäisi ongelmistani.
Ymmärrän tietysti kuitenkin huolesi! Älä kuitenkaan suutu jos tyttäresi ei tahdo puhua. Näytä mieluummin elein ja teoin, että välität hänestä. Minäkin toivoisin poikaystäväni halailevan minua, sanovan, että olen hänelle tärkeä. Ne saavat minulle aina hyvälle tuulelle 🙂
Voi ei ☹️. Tulee heti mieleen oma elämäni vaikkei tietenkään samoista asioista ollut kyse minun viiltelyyni.
Itse täytän parin kuukauden kuluttua 17 vuotta ja ymmärrän hyvin tyttäresi tilanteen. Ainoa keino olisi jos hän ottaisi ns. vapaata aikaa itselleen ajatellakseen asioita läpi. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä yksinään ja ehkä tarvitaan tähän tilanteeseen psykologinkin apua, jos siis hän itse ei halua hyväksyä mitä hän tekee itselleen.
Omat vanhempani eivät regoineet siihen sen kummemmin kun muutenkaan. Mutta tälläisissä asioissa tärkeintä olisi "kaveri" vanhemmat. Sellainen jolle voi kertoa ainakin jotain! Totuus on silti ettei hän kuitenkaan läheisilleen halua kertoa kaikesta, koska se painaisi liikaa hänen mieltään (teini).
Ongelma ei siis ole teissä, älä ymmärrä väärin. Mutta anna hänelle tilaa, äläkä painota asiaa ja yritä puristaa syytä viiltelyyn ulos. Ja vielä vinkiksi että terveydenhoitajalle jos hän kerran ei halua mennä niin ehkä olisi myös parasta että kysytte häneltä ensin ns. lupaa siihen jos hän haluaa apua. Mutta tietenkin teette sen mikä teistä on parasta jos hän kieltäytyy. Kannattaa kertoa heti aluksi huonot puolet liittyen viiltelyyn koska silloin itse vahingoittajat kuten minä yritämme etsiä toista keinoa siihen, joka ehkä ei olisi niin raakaa...