Olen tyoskennellyt taalla Englannissa hotellin tarjoilijana kohta 3kk. Tyooloni ovat tosi vaikeat. Yritan parhaani, mutta pomo vain valittaa ja tekee sen huutamalla minulle kokkien, muitten tarjolijoitten, siivojien ja toisinaan osittain asiakkaidenkin kuullen. Han katsoo minua valilla hyvin halveksien. Yritan koko ajan tyoskennella niin hyvin kuin osaan ja olen sen hanelle sanonutkin. Kuitenkin han vaittaa, etten muka yrita parastani.
En tieda, kai jokin yhteys on oltava silla, etta minulle vain huudetaan. Tiedostan itsekin, etta yleensa han sanoo minulle ihan asiasta. Ehka olen vain niin reppana ja idiootti, etten osaa enka tajua mitaan? Tunnen itseni hyvin syylliseksi. Myos hapean tunne on minulla lahes aina lasna.
Osa virheistani johtuu siita, etta olen niin tajuttoman hermona. Aistini heikentyvat (nako, looginen ajattelu..). Pelkaan vain, milloin ja mista seuraavan kerran moititaan. Pomolla on myos tapana tuijottaa haukan katsella tyoskentelyani. Yrita siina sitten olla rento, kun tiedat, etta joku koko ajan kyttaa ja odottaa mista seuraavan kerran saa alkaa raksyttaa!
Olen alkanut jannittaa toitani hirvittavan paljon. Sydan hakkaa ja olen todella hermostunut. En osaa aina rentoutua edes vapaapaivinani, vaan saatan jo aamulla herata siihen, etta sydan hakkaa ja syvaan hengittaminen on vaikeaa, silla sydan meinaa pursuta rinnasta ulos.
Naen ahdistavia unia ja joskus heraan siihen, kun itken unissani.
Kavin Suomessa 3v. psykoterapiassa ja sen jalkeen viela satunnaisesti juttelemassa eri psykologeilla. Syon moclobemidia (masennuslaake) sosiaaliseen ahdistukseen.
Minulla olisi taalla viela reilu 1kk tyoskentelyaikaa edessa. Se pelottaa hirveasti. Pelkaan mielenterveyteni puolesta.
Olen sairaanhoitaja koulutukseltani. Pomoni ei meinaa uskoa, etta olen tehnyt Suomessa sh toita. Han paivittelee ja ihmettelee sita kuulema muille tarjoilijoille (eras tarjoilija-kaverini kertoi juorut minulle) aaneen. Sh:n kun pitaisi olla kuulema potilaan ylapuolella eika alapuolella, niin kuin mina muka olen.
Sitten han nalvii sita, kun kateni saattavat joskus tarista, kun palvelen asiakkaita. Kaikki tama johtuu siita, etta han huutaa minulle ja olen niin peloissani. Kunpa han edes joskus kehuisi, mutta lahes paivittain ainut palaute minka hanelta saan on minulle pelkkaa moitetta. Han sanoo tarjoilija-kaverilleni, etten osaa muka hoitaa osastoani ja asiakkaitani.
Koko ajan tulee vain paskaa paalle.
Minusta ei pideta tyontekijana, ei Suomessa eika taalla Englannissa. Tunnen itseni hirvittavan surulliseksi. Tulin tanne vahvistamaan itsetuntoani ja kielitaitoani. Itsetunto on kuitenkin vain murenemassa koko ajan olemattomammaksi. Kielitaito on ehka jonkin verran parantunut, mutta lahinna juttelen ”Broken Englishia” muitten ulkomaalaisten tyokavereitteni kanssa eli kielitaitonikaan ei ole kohentunut niin kuin olisin olettanut kayvan.
Toivoisin teilta vinkkeja jaksamiseeni ja siihen, etten meneta mielenterveyttani taalla. Suomeen olisi vaikea nyt palata, silla asunnossani asuu toinen nainen vuokralla minun ollessa taalla.
Tulevaisuus Suomessakin on hyvin epavarmaa. Minusta ei pidetty edellisessa tyopaikassani, jossa toimin sairaanhoitajana. Minua kutsuttiin pellehoitajaksi ja puhuttiin paljon pahaa selan takana. Eras tyokaverini kertoi naista asioista kerran kannissa, kun naimme kaupungilla. Kaikki kuulemani yllatti minut jossain maarin ja ainakin se sattui hirvittavan lujaa. Lahdin kyseisesta tyopaikasta pois, silla en voi olla paikassa, jossa minun ei toivota olevan, jossa minua vain halveksitaan eika anneta koulutustani vastaavia toita. Minut sijoitettiin usein tyoskentelemaan dementiasiipeen yksinani, sellaiseen paikkaan, joka oli syrjassa muista. Siella tein lahinna kodinhoitaja-tasoista tyota.
En siis tieda, mita tyota alan Suomessakaan tehda. Kaikenlaista hommaa on tullut kokeiltua tehdastyosta koulunkayntiavustajaan, sairaanhoitajasta verkostomarkkinoijaan, fillarinkorjaajasta puhelinmyyjaan jne. Mutta en ole vielakaan loytanyt omaa paikkaani elamassa.
Olen liian alistunut. Tunnen, ettei elamallani ole mitaan arvoa. Ja mita jarkea tassa kaikessa onkaan, jos kuitenkin jonain paivana olen pelkkaa multaa. Kuolemaa ajattelenkin usein. Itsaria en ole kuitenkaa yrittanyt enaa n.7 vuoteen.
Jos teilla, kenella vain on jotain ajatuksia, niin hyvin mielallani niita lukisin.
Halaus kaikille!
Yritetaan mieluummin kantaa lahimmaisen taakkaa kuin tehda sita entistakin raskaammaksi.
Katariinalle
Sun kertomasi kuulostaa oikein selvältä työpaikkakiusaamiselta. Ei ole ihme, jos sinua ahdistaa ja pelottaa. Kuvaamasi oireet ovat aivan tavallisia kaikille, jotka ovat joutuneet työpaikkaterrorin uhreiksi.
Jos yksinään ja ilman tukea joutuu tuollaista kestämään, niin kyllä siinä menee jokaiselta itsetunto, työkyky ja lopulta terveyskin.
Pahinta on vielä se, että kiusauksen uhriksi joutunut alkaa jossain vaiheessa jo itsekkin uskoa olevansa huono työntekijä ja ilman muuta alkaa tekemään virheitä. Alkaa sellainen kierre.
Kuulosti siltä, että olet kai joutunut jo entisessäkin työpaikassasi samanlaiseen rääkkiin, niin että tällä on jo pitempi historia.
Sinun sijassasi kääntyisin jonkun työpaikkaterroriin erikoistuneen avustushenkilön puoleen. Kyllä kai sellainen kiusaaminen on Englanninkin lakien vastaista.
Jos ymmärsin oikein, niin sun työsi loppuu siellä kuukauden kulutta?
Minulla oli itsellänikin vuosia sitten samanlainen tilanne. Pomo teki terroria. Tiedän, miten kamalaa se on.
En osaa antaa neuvoja muuta kuin sen, että kannattaa mennä joka tapauksessa ammattiavustajan luo ja etsiä itselleen jostain tukea ja apua. Ja jos työkavereistakin tai muista ystävistä löytyisi henkilö, jonka kanssa voisit puhua asiasta. Jos nyt aivan yksin joutuu kantamaan tuollaista, niin kyllä siihen uupuu kuka vaan.
Minun tapauksessani oli onnekseni niin, että työkaverit olivat solidaarisia ja pitivät yhtä mun kanssani.
Silti kärsin silloin unettomista öistä, pakko-ajatuksista, ahdistuksista ja lopuksi kehittelin fyysisiä oireitakin, kuten suolihaava, valtavaa ja luonnotonta väsymystä, kovia niskakipuja jne.
Hae apua jostain! Ei kannata kärsiä turhaan. Muista, että se pomo on se, joka tekee väärin, etkä sinä!
Ja vaikka et olisikaan huipputyöntekijä siinä talossa, niin pomosi on vielä satoja kertoja huonompi, senhän hän osoittaa omalla käyttäytymisellään. Mobbing on jopa rikollista. Kellään ei ole oikeutta loukata toista.
halaukset!🙂🌻
Moi!
Olin reilu vuosi sitten töissä Saksassa, tarjoilijana myös. Minulla oli ihan vastaavan oloinen tilanne siellä. Pomo oli kauhea nalkuttaja ja räjähti aivan turhan päiväisistäkin asioista. Minua hävetti ihan hirveästi, kun pomo haukkui muiden työntekijöiden ja asiakkaiden kuullen. Olin todella vihainen ja pidättelin kiukkuani pitkään... Itkin töiden jälkeen itseni uneen ja pelkäsin aina töihin mennessä, että koska pomo räjähtää seuraavan kerran ja mistä asiasta. Kaiken lisäksi kaikki tekemäni virheet olivat täysin inhimillisiä. Ja pomo kyllä raivosi niin turhistakin asioista, että en voi edes ajatella tehneeni mitään virhettä, kun minulle jo huudettiin. Joskus itkin myös hänen nähdessään ja tuntui nololta työskennellä asiakkaiden aikana silmät turvoksissa. Minulla oli paha olla ja itsetunto oli nollissa, vaikka tiesin että en ole tehnyt mitään väärää. Lopulta päätin että en jatka enää, koska aloin myös pelkäämään oman mielenterveyteni kannalta. Hain uuden työpaikan lähistöltä ja ilmoitin nalkuttajalle, että en suostu enää jäämään tänne haukuttavaksi. Tiedän, että he jäivät pulaan lähtiessäni, koska ravintolassa ei ollut salin puolella pomon lisäksi kuin yksi vakituinen työntekijä ja toinen ulkomaalainen harjoittelija minun lisäkseni, ja toinen harjoittelija puhui kieltä vielä huonommin kuin minä eikä pystynyt kommunikoimaan asiakkaiden kanssa ollenkaan vaan teki vain ns.taustatyötä. Mutta päätin että en välitä jättäessäni heidät pulaan keskellä kiireisintä sesonkia, eihän pomokaan välittänyt siitä kuinka puhui mulle.
Vaihdoin siis työpaikkaa ja vietin ihanan viimeisen kuukauden työskennellen paikassa, jossa oli hyvä ilmapiiri ja jossa työpanostani arvostettiin. Tämän viimeisen kuukauden takia pystyn muistelemaan ulkomailla työskentelyäni mukavana kokemuksena. Aina kun ajattelen sitä kesää ja ajattelen sitä viimeistä kuukautta ihan kuin paria ensimmäistä ei olisi ollutkaan. En ole mikään luovuttajatyyppi ja siksi minulle oli iso askel pakata laukkuni ja lähteä, mutta se kannatti. Sitä en ole katunut hetkeäkään, olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin.
Älä anna kohdella itseäsi ihan miten vaan! Muista että jos olet tehnyt parhaasi olet silloin tehnyt tarpeeksi ja jos se ei jollekin riitä niin menköön itseensä. Kaikkea ei tarvitse kestää, voit lähteä sieltä jos siltä tuntuu, pidä se mahdollisuus mielessäsi avoimena! Jaksamista siellä oloon ja päätösten tekoon!
Voi kiitos ihanat Matkalainen ja Taikkinen todella
mieltani aarettomasti lammittavista kirjeistanne! 🙂
Se pitaa kylla paikkansa, etta olen alkanut jo itsekin
uskoa olevani huono tyontekija ja vahan (paljon) vajaa
tyyppi?
Lisaksi olen muuttunut entista "nakymattomammaksi". En
puhu paljoa toissa, en tee mitaan "shokeeraavaa" = kerro
vitseja kovaan aaneen tai muutenkaan pida itestani
melua, en juurikaan meikkaa.. Hiljainen hiirulainen
siis, mousy. Toisaalta olenkin luonteeltani rauhallinen,
mutta en ihan noin nakymaton valttamatta sentaan.
Itsari tulee pahimpina hetkina mieleen, mutta
tiedostan sen laukeavan paalle vain todella
ahdistavasta olostani johtuen. Oikesti en varmaankaan
haluaisi kuolla.
Eraana iltana toiden jalkeen itkin vuolaasti yleisessa
vessassa tuossa meren rannalla. Oli pimeaa ja
vastapainen ravintolakin alkoi sulkea jo oviaan.
Yritin konkretisoida itsarini aiheuttamaa tilannetta
itelleni. Kuvittelin aitini pyyhkimassa talvella (esim.
syntymapaivanani) hautakivestani lumia. Pohdin, etta
ehka han kuitenkin mahtaa olla surullinen, jos tapan
itseni. Toki tuo mielikuva sai minut itkemaan vielakin
vuolaammin, mutta toisaalta se myos keskeytti itsarin
ajattelun hetkeksi.
Taikkinen kertoi tunteneensa vihaa. Kuulostaa
terveelta reaktiolta. Ma taas en oo tuntenut vihaa,
vaikka se voisi ollakin mulle nyt hyvaksi, sellainen
positiivinen aggression tunne. Enimmakseen tunnen
surua siita, etta mun kauan haaveilemani ulkomaan
reissu onkin vain tallaista karsimysta.
Nyt parhaillani vietan muutaman paivan holidayta ja tama
tuntuu kylla ihanalta! Alan voida paljon paremmin, kun ei
tarvitse menna toihin joka paiva! 🙂 Sydan ei hakkaa
enaa koko ajan
tai ole muutenkaan niin surkea olo.
Itse asiassa uskon, etta mun terapiahistoriastanikin on
nyt jotain hyotya. Tunnistin nimittain eilen ja
tanaan itsessani jamakkyytta. Mietin mielessani, ettei
se aija ansaitse sita, etta pilaa tan mun reissun
rayhaamisellaan. Mua ei vaan saa enaa talloa!
Aamulla bussipysakille kavellessani kuuntelin musiikkia
kannettavalla cd-soittimellani ja
kuljin paa pystyssa, varmasti aika ylpean ja koppavan
nakoisenakin jonkun mielesta? Kuitenkin se tunne oli
vain hyvaksi mulle, eteenpain vieva. Tunsin itteni
vahvemmaksi. Tata tunnetta ei varmaan ois tullut jos
olisin ollut nyt edelleen joka paiva toissa, mutta nyt
vapaalla sille tunteelle on tullut tilaa. Alan arvostaa
itteeni niin kuin ennenkin. Ei mun itsetunto oo
normaalistikaan mikaan vahva, mutta parempi se kuitenkin
on kuin naina viime kuukausina taalla.
Taikkinen totesi myos, etta tietaa, ettei tehnyt
toissa koskaan mitaan vaaraa. Ma taas kaannyn naissa
asioissa sisaanpain syyttaen itteeni, etta mun vika
taa kaikki on. Miks olen tallainen nain tyhma.
Taikkisen tekstista huokui, etta hanella on
pohjimmiltaan varmaankin vahva, terve itsetunto?
Sanotaan, etta tyon pitais vahvistaa ihmisen
itsetuntoa. Mun itsetuntoa tyo on yleensa vain
alentanut reilusti. Mun itsetunto kohenee pikemminkin
harrastuksissa ja ystavien seurassa kuin tyoelamassa.
Kai olen sitten ollut vaaranlaisissa paikoissa toissa,
liian vaativissa paikoissa, joissa olen kokenu liikaa
epaonnistumisia onnistumisten sijaan?
Mulla on nyt taman holidayn jalkeen n.4vko toita,
jonka aion suomalaisella sisulla kestaa? Ehka voin
myohemmin ajatella olleeni vahva, kun pystyin
tyoskentelemaan niinkin ahdistavissa oloissa edes
kohtuullisesti?
Suomessa aion menna psykologin vo:lle purkamaan
tunteitani ja ajatuksiani.
Ja on mulle kertynyt ihan mukaviakin muistoja taalta.
Siita todellakin pidan huolen, etta teen myos kivoja
juttuja! Mun pomo ei todellakaan voi vieda multa sita
iloa pois, etta en myos viihtyisi taalla!
Viela kerran, todella lampimat kiitokset teille
Matkalainen ja Taikkinen kullankalliista ajatuksistanne
ja kokemustenne jakamisesta - olette ihania ihmisia!!! 🙂
T. Katariina Maija Poppasen maasta
Hei taas!
Hienoa että alkaa itsetunto vähän palautua ja pystyt myös nauttimaan joistakin hetkistä siellä, edes vapaa-ajalla!
Halusin vielä sanoa, että mulla ei todellakaan ole kovin vahva itsetunto ja koin asiat hyvin samalla tavalla ulkomailla ollessani kuin mitä itse olet kertonut. Aluksi syytin todella itseäni kaikesta, mistä pomo haukkui ja tunsin itseni todella huonoksi. Halusin vain vajota maan alle ja muutuin myös "näkymättömäksi" työpaikalla. Nielin kaiken mitä sanottiin ja purin tunteitani itkemällä itseni uneen ja syyttelemällä itseäni.
Mutta minut pelasti se että minulla oli poikaystävä, vaikkakin Suomessa asti, jolle kerroin olostani puhelimessa. Hän auttoi minua ymmärtämään, että en ole tehnyt mitään kauheita virheitä, joista ansaitsisin tuollaista kohtelua.. Hän rohkaisi minua tekemään lähtöpäätöksen ja antoi voimia. Näin jälkikäteen asioita tietysti ajattelee hieman erilailla, etenkin kun huomasin työpaikkaa vaihdettuani että täällä minua arvostetaan, siksi kirjoituksesta ehkä saa kuvan että minulla olisi vahvempi itsetunto. Mutta se ei ole totta, minulla on ollut todella samanlaiset ajatukset kuin sinulla. Aikaa vaan on kulunut niin paljon, että olen ehtinyt miettiä asioita ja tajuta että oikeesti vika ei ollut vain minussa.
Hyvää jatkoa ja koita pärjäillä!
Aika kultaa muistot 😉