Työelämän oravanpyörä
En nopeasti löytänyt mitään keskustelua työelämästä tuolta. Palstakin on vain perheasioita käsittelevä, missähän tästä pitäisi sitten puhua…
Mitä te ajattelette työelämästä? Oma työni on sellainen, että en pääse masennuslääkityksestä eroon ikinä, juuri kun on sen verran saanut hengähtää että alkaa harkita lääkkeiden pois jättämistä niin hirveä myllytys alkaa taas. Nyt on taas mylly käynnissä. Jouduin juuri perumaan sanomalehden kun en ole jaksanut niitä sitten joulun siivota oven alta pois ja alkaa olla vaikea kulkea asuntoon ja pois. Kaikki mikä ei ole ollut välttämättömän pakko tehdä on jäänyt tekemättä. Elämä on pyörinyt pelkästään työpaikan ympärillä.
Ylitöitä en ole hirveästi tehnyt, ehkä 1-2 tuntia viikossa, paitsi pari viikkoa sitten 22 tuntia ylimääräistä normaalin 37,5 tunnin lisäksi… Mutta kun tuntuu että hyvä jos jaksaa normaalissa työajassakaan pysyä tahdissa. Liian monta projektia ja muistettavaa asiaa. Polla on täysin ylikuormittunut, ei tahdo jaksaa enää keskittyä viittä minuuttia pitempään ja muisti pätkii pahasti. Kotona ei tekisi muuta kuin nukkuisi jos saisi valita.
Pomolle pitäisi puhua, tiedän, mutta mitä sillekin sanot kun se itse ei ole pitänyt lomia vuosikausiin ja tuntisaldossa kaiketi se +120 jonka ylittävät tunnit eivät enää näy. Sama tilanne kaikilla muillakin pomoilla. Itsellä saldossa 17 tuntia ja tuntuu että olen henkisesti aika loppu. No jokaisella on omat jaksamisensa rajat eikä kenenkään tilanteita voi verrata – itsellä stressaa mm. se että muutin joulukuun alussa, eikä sekään varmaan auta asiaa että miesystävä asuu toisessa maassa.
Lääkärillä käyn varmaan kolmen kuukauden välein valittamassa että ei tullut taaskaan mitään lääkkeiden pois jättämisestä kun sama kaaos alkoi taas. Ne suvantovaiheet tuntuvat enemmänkin olevan jo poikkeus.
Haluaisin hypätä pois tästä oravanpyörästä mutta ammattini on sellainen ettei työpaikkoja ole kamalasti. Ja milloin ehtisin edes etsiä uutta työpaikkaa, kun hyvä jos jaksan kotona kissat ruokkia ja hoitaa. Tuntuu että koko elämä pyörii jonkun muun pillin mukaan, viikonloppuna pitää tehdä mitä sukulaiset ja ystävät haluavat. Miesystävä siinä sitten kärsii ja jää vähemmälle kun hän aina tukee ja myöntyy ja yrittää auttaa ☹️ Koetan harrastaa liikuntaa pari kertaa viikossa, että näkisin ystäviä ja pysyisin virkeämpänä, mutta sekin lähinnä lisää tuskaa kun ei jaksaisi lähteä ja jos jaksaa niin koko ilta menee siihen.
Eipä täältä varmaan muuta tule neuvona kuin että ”me jokainen ollaan erilaisia ja sinulla on oikeus olla jaksamatta” sun muuta soopaa jota toki on mukava lukea mutta jota ei esimiehelle ikinä kehtaisi sanoa. Mutta tulipahan nyt avauduttua. Väsyttää niin loputtomasti ☹️ Ei kai elämää ole tarkoitettu tällaiseksi.
K.Kissa
Hei k.kissa!
Minä olisin sitä mieltä, että menet työpaikkalääkärille(tai yleensä lääkärille) ja haet sairaslomaa työuupumisen vuoksi. Sitten menet sinne kotiin ja nukut.(kännyt ja ovikellot pois toiminnasta) Kun olet tarpeeksi nukkunut, istut alas ja mietit, mitä elämältäsi haluat? Jos olet ulkoiluihmisiä, lähdet kävelylenkille luontoon tai varaat itsellesi kampaajan, hieronnan tai jotain mistä rentoudut.Luulisin, että jo viikon irtiotolla noista työasioista saat ajatuksesi "kasaan"ja voit katsella hieman eritavoin tuota tilannettasi.
Jaksamista Sinulle T:kypsynyt🙂🌻
Hei KK,
Tutulta kuulostaa. Tein niska limassa sihteerin töitä, ainakin tittelin mukaan, reilut viisi vuotta. Viime vuonna aloin kirjata ylityötunteja, ja vaatia, että saan ottaa ainakin tunti tunnista vapaana kun ei niistä maksettukaan. Loppuvuodesta saldoksi oli tullut neljä viikkoa ylitöitä. Eli siis yksi ylimääräinen työkuukausi. Tiesin toki, että näin oli ollut koko ajan, mutta toimistossamme pomo hiillostaa niitä joita pystyy loppuun asti. Joten ehkä sitten ei ollut yllätys, että viime syksynä minua huiputettiin ehdottamalla virallista uutta toimenkuvaa. Pomolta jäi kertomatta, että tekisin entisen lisäksi myös uudet työtehtävät, ja tietenkin samalla palkalla 😟. Kun yksityiselämäkin oli jumissa, jäin yllättäen pois töistä. Kaikki romahti silmissäni. Seinä oli tullut vastaan. Hakeuduin sairaslomalle ja kuukausikaupalla yritin palautella voimiani. Masennus iski totaalisesti. Päällimmäinen tunne oli, etten enää hallitse edes pieniä arkipäiväisiä asioita, kuten ruuanlaitto. Muutaman kuukauden päästä lääkärit eivät olleet halukkaita jatkamaan sairaslomaani, mutta tiesin itse, etten ollut kunnossa, ja tiesin, etten voisi samaan prässiin mennä takaisin sairastumatta uudelleen. Joten kun sain ehdotuksen virkavapaasta, otin sen mielihyvin vastaan. Masennuksen takia en ole pystynyt siitä vielä kovin paljon hyötymään, paitsi levon kannalta ja aionkin hakea jatkoaikaa.
Koska tunsin vuosia aivan samoin kuten sinäkin, etten tee mitään itselleni mieluista, toivon, että tämä paussi antaa nyt mahdollisuuden pohtia, mitä todella haluan elämältäni. Mainitsit, että parisuhteesi on jäänyt taka-alalle. Niin se jäi minullakin, ja meinasi mennä parisuhde sen siliän tien. Nyt sairasloman aikana olen yrittänyt muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. Eli että ensin huolehdin omasta hyvinvoinnistani. Sitten parisuhteestani. Ja sen jälkeen, niin paljon kuin voimavaroja on, tulevat muut, eli työ ja muut ihmissuhteet 😋.
En tiedä, antaako tilanteesi myöten ottaa töistä vapaata tavalla tai toisella. Mutta aivan varmasti tarvitset etäisyyttä hetkeksi pystyäksesi hengähtämään ja miettimään, mitä haluat. Me niin helposti jäämme häkkeihin, jotka toiset meille rakentavat. Ja vielä uskomme, että niissä ei ole ovea, kun kerran toiset niin sanovat. En aio luopua toivosta. Uskon, että elämä voi olla muutakin. Että työn tekemisen ei tarvitse olla koko elämä toisten käskystä. Sanonkin aina, että olen ollut naimisissa työni kanssa viimeiset viisi vuotta. Jouduin luopumaan harrastuksistanikin, koska en päässyt töistä tarpeeksi ajoissa. Tai juuri kun olin sopinut menoa illaksi, pomo keksi jotain ylimääräistä ja kiireellistä...
Emmeköhän me ansaitse paremman elämän, jossa itse olemme päättäjän pallilla? 😐
Voimia 🙂🌻
Jooh sepä se kun en ole "tarpeeksi sairas". Eli töissä vaan jatkuvasti on epämukavan kiire ja tuntuu väsyneeltä ja loppuun venytetyltä, mutta vielä sitä vaan kuitenkin jaksaa, varsinkin noiden lääkkeiden kanssa. Mutta mikä siinä on järki että olen vuoden syönyt masennuslääkettä sen takia että jaksaisin olla töissä?
Mikä se olisi se viisasten kivi jolla ihminen jaksaisi elää sitä omaa elämäänsä. Minunkinlaiseni joka kantaa kaikkien muidenkin murheet ja välittää liikaakin. Jos jollekulle sanoo ettei ehdi eikä jaksa niin siitä saa sitten potea syyllisyyttä. Ystävät onneksi eivät ahdistele vaikka aina ei ehdi tai jaksakaan sinne jumppaan lähteä 🙂
Mistä tulee halu miellyttää ja auttaa muita yli oman jaksamisen? Vaikka itse ei ehdi niin tingitään omasta levosta jotta ehtii vaikka nähdä sukulaisia. Ajatuksia?