Hei,
Olen nelikymppinen neljän lapsen äiti ja yrittäjän vaimo/työntekijä. Jo useita vuosia olen ollut väsyksissä – lastenhoidosta, kodinhoidosta, vastuusta… nyt viimeisimmäksi työ- ja taloudelliset paineet kävivät sietämättömiksi. (Olen töissä mieheni yrityksessä).
En oikein edes muista, mistä saakka olen ollut väsynyt, huonolla tuulella, kärsimätön jne…😑❓ Ehkä lasten syntymästä (syntyivät kaikki neljä neljän vuoden sisällä). Perhe ja yritys perustettiin samoihin aikoihin, joten miehestä ei näihin kotiasioihin ollut apua. Eikä hän ole sen luontoinenkaan, että käskemättä ottaisi vastuuta. En muista, koska
olisin tuntenut itseni onnelliseksi. Tarkoitan sellaista perustyytyväisyyttä
elämään. Tunnen vain itseni kärsimättömäksi ja olen jatkuvasti huonolla
tuulella. Lapsille en edes enää osaa puhua normaalisti, vaan ärtyneesti ja
”isoilla kirjaimilla”. Olen toki onnellinen lapsista enkä missään tapauksessa luopuisi heistä, mutta olen heistä huolissani.
Maanantaina aloitin työt kolmen viikon loman jälkeen ja taloudellinen ahdinko (josta olen koko syksyn miehelleni maininnut) kävi kasaantuneiden laskujen maksun myötä selväksi. Se oli minulle liikaa – itku oli herkässä ja itkeskelinkin siinä aamupäivällä välillä. Totesin, ettei työnteosta tule mitään ja lähdin kotiin. Kotona sitten iski paniikkikohtaus ja hyperventilaatio. En ole koskaan sellaista kokenut, joten luulin sydänkohtaukseksi ja soitin hätäkeskukseen, josta sain hyvät ohjeet ja
tilanne meni ohi. Menin kuitenkin vielä päivystykseen ja työterveyslääkäri
teki diagnoosin : burn out. Aluksi kuukausi sairaslomaa ja lääkitys,ettei
uusia kohtauksia tulisi. Kuukauden jälkeen sitten katsotaan tilannetta
uudelleen.
Ongelmia ei silti puutu, vaikka oma kuntoni on nyt hoidossa. Koska olen
töissä mieheni firmassa, tilanne aiheuttaa eripuraa välillemme. Jonkunhan
täytyisi ne työni nyt sitten tehdä. Kannan huonoa omaatuntoa siitä,
etten siihen kykene. Tiedän, ettei ole taloudellisesti mahdollista palkata
tilalleni ketään ammattilaista, minähän olen tehnyt työt puoli-ilmaiseksi.
Jotenkin kaikki näyttää mustalta… en voi kuvitella jatkavani yhteiselämää
firman kanssa, sehän tulee mieheni mukana elämääni ja myös lasten elämään
joka tapauksessa. Olen jostain syystä alkanut miltei ”inhota” miestäni, en siedä häntä lähelläni ollenkaan. Mieheni toteuttaa unelmaansa, mutta ikävä kyllä se ei ole minun unelmani. En toisaalta halua ottaa niskoilleni sitä, että laittaisin hänet luopumaan unelmastaan. Tuntisin siitä liikaa syyllisyyttä. Oma unelmani taas on tavallinen, rauhallinen perhe-elämä ja yhteydet tuttavaperheisiin. Nyt hoidan mm. sosiaaliset yhteydet yksin ☹️
Jaksoitko lukea loppuun 😉 Löytyykö ketään samantyyppisessä tilanteessa ollutta ? Kuinka pääsit takaisin elämään vai pääsitkö ?
Hei,
Kyllä olet kaikkesi perheen eteen antanut, vastuuntuntoinen, tarkka ja kiltti, mutta itsesi jättänyt huomioimatta.
Nyt on ensisijainen tehtäväsi kuunnella itseäsi! Toivon sydämestäni, että saat voimia siihen niin paljon, että jätät firman asiat miehen vastuulle. Kyllä hän pärjää kun ei ole vaihtoehtoja. Vaikka onkin vaikeaa. Luota siihen ja näytä hänelle että luotat. Sitten kun jaksat katsotte mitä työtä jatkossa sinä hoidat, omilla ehdoillasi.
Oikein paljon kaikkea hyvää sinulle!🙂👍
Hei Eppuliina!
Ajattelin tänään kirjoittaa ihan samasta asiasta, mistä ehdit ensin kirjoittamaan. Olen kokenut kaksi kertaa ns. työuupumuksen ja kummallakin kerralla se on johtunut työpaikkakiusaamisesta. Sinun kohdallasi ei varmaan ole sitä, olet vaan joutunut tekään enemmän kuin sinulla on ollut voimia. Tämä sairaushan on tunnollisten ja hyvien työntekijöiden kohtalo usein. Emme osaa pitää puoliamme ja teemme enemmän kuin kukaan voi meiltä vaatia. Ja sitten kun kuvioon vielä tulee perisuomalainen piirre, kateus, niin muuta ei tarvita. Ollaan kateellisia kun toinen osaa tehdä asiat paremmin, on ehkä pidetty henkilö sosiaalisten taitojensa vuoksi ja eihän tälläistä henkilöä voida hyväksyä. Työyhteisössä pitää olla neutraali, ei korostaa itseään, ei tuoda julki omia vahvuuksiaan.....koska silloin olet UHKA! Mutta usein tämä henkilö on myös vaatimaton ja ei uskalla pitää puoliaan... helposti nitistettävissä. Mutta se kiusaaminen tapahtuu niin salakavalasti, että kukaan muut kuin hän, johon se kohdistuu ei huomaa tilanteessa omituista. Lopulta alkaa itsekkin miettimään, olenko jotenkin vainoharhainen vai herkkänahkainen. Mutta kun kiusaamista vaan jatkuu niin lopulta fyysinen kunto pettää. Tulee flunssia ja ns. oikeita sairauksi, joiden vuoksi on helppo jäädä kotiin. Mutta sielläkään et ole varmasti turvassa kiusaajiltasi. Kotiin soitellaan, muistutellaan töistä tai pahimmassa tapauksessa tullaan tarkistamaan oletko varmasti oikeasti sairas. Lopulta ei ole muuta tietä kuin hakea ammattiapua mielenterveystoimistosta. Mutta silloin olet jo oikealla tiellä.
Minun tilanteessani on nyt sellainen vaihe, että olen ollut kohta puolitoistakuukautta sairaslomalla ja nyt minulle on valittu sijainen. Olen töissä yhdistyksessä ja lähin esimieheni on hallituksen puheenjohtaja. Tein omasta mielestäni hyvin työni ja puoleen vuoteen en kuullutkaan muuta kuin kiitosta. Mutta sitten kun muutkin tahot alkoivat huomata "pätevyyteni" en enää yhtäkkiä ollutkaan hyvä vaan hankala työntekijä. Minun tyyliini tehdä työtä on aina kuulunut itsenäisten päätösten tekeminen ja joustavuus. En siten aina ymmärtänyt kysyä "lupaa" toiminnallisten päätösten tekemiseen. Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että puheenjohtaja erosi ovet paukkuen ja samanaikaisesti hänen tyttärensä, joka oli myös hallituksen jäsen. Viime töikseen kävi haukkumassa minut työpaikallani. Mutta tästä lannistumatta jatkoi työtäni ja ajattelin, että nyt saan tehdä rauhassa. Mutta kesän aikana alkoi toinen hallituksen jäsen samanlaisen kiusaamisen. Se oli puhelinhäirintää ja arvon mitätöintiä, huomiotta jättämistä yms.
Lopulta tilanne kärjistyi ja jouduin päivystyksen kautta sairaslomalle. Tänään valittiin sijainen, joka on puheenjohtajan tytär......
Eli kaikki taas on alussa.....ja nyt tuntuu, että en jaksa enää......
Moi ja kiitos saamistani vastauksista !
Uskomatonta, kuinka ihmistä voi nukuttaa... Kai noilla lääkkeillä on vaikutusta asiaan, mutta unenlahjat ovat aivan valtavat. Voisin nukkua aamusta iltaan ja illasta aamuun 😴, mutta täytyy nuo lapset laittaa aamulla liikkeelle. Onneksi...
Centaurea kirjoitti 12.01.2005 klo 16:59:
Nyt on ensisijainen tehtäväsi kuunnella itseäsi!
Ehkäpä ajan kanssa alkaa kuulua jotain, mutta tällä hetkellä en kuule mitään. Ei mitään 😐 Yritän vain jaksaa iltaan asti.
Oli ikävä lukea Tuulaelisan kirjoituksesta työpaikkakiusaamisesta. Mahtaako työpaikallasi pyöriä "piiri pieni" ? Sinä et sopinut kuvioon, joten hiillostettiin ulos... Anteeksi, että esitän silkkaa arvailua ilman parempaa tietoa. Kateus vaan on niin perisuomalaista ja ikävä kyllä sitä esiintyy monella työpaikalla, pienillä paikkakunnilla yleensä jne...Jos yhtään lohduttaa, niin tunne on minulla samanlainen. Ei vaan jaksa enää. Mutta voisitko ajatella, kuten minä hyvinä hetkinäni, että asioilla on aina tapana järjestyä parhain päin ? Sitä ei ehkä heti huomaa, mutta jälkeenpäin voi tästäkin ajatella, että olipa onnenpotku 🙂👍
Minulla ei todellakaan ole ollut kyse siitä, ettei työtäni arvostettaisi. Mieheni on joskus sanonut, ettei löytäisi tilalleni sellaista ihmistä, joka kaikki ne työt hoitaa. Se tietysti tuntuu tavallaan hyvältä. Työtä ja sitä enemmänkin vastuuta vaan on tullut liikaa. Olen varsinaisen työni sivussa "paikkaillut" mieheni unohduksia ja saamattomuutta. Olisin onnellinen, jos tilalleni löytyisi ihminen, joka hoitaisi kaiken. Mutta mistäpä sellaisen jokapaikanhöylän löytää...
Meillä tilanne on tosi kurjasti se, että tämä kaikki varjostaa myös kotielämää. Työ tulee mieheni mukana kotiin ja joudun vähintäänkin kuulemaan työasioita päivittäin, ainakin puhelinkeskusteluja.
Tuli muuten mieleen muutaman vuoden takainen juttu tuosta puhelinasiasta ja asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tyttäremme söi ruokapöydän ääressä, mieheni makasi sohvalla, minä imetin nuorimmaistamme. Tyttäremme maitolasista loppui maito ja hän pariinkin otteeseen pyysi isäänsä kaatamaan lisää. Vastaus oli:"kohta". Sitten kännykkä soi. Mies nousi välittömästi sohvalta ja meni vastaamaan. Tyttö joutui edelleenkin odottamaan maitoaan...
eppuliina:
Tyttäremme söi ruokapöydän ääressä, mieheni makasi sohvalla, minä imetin nuorimmaistamme. Tyttäremme maitolasista loppui maito ja hän pariinkin otteeseen pyysi isäänsä kaatamaan lisää. Vastaus oli:"kohta". Sitten kännykkä soi. Mies nousi välittömästi sohvalta ja meni vastaamaan. Tyttö joutui edelleenkin odottamaan maitoaan...
Voi miten tutulle kuulostaa! Meillä on vähän sama juttu. Tuntuu jatkuvasti, että muut asiat ovat kiireellisempiä kuin perhe, ihan kuin me olisimme kalusteisiin kuuluvia, aina paikalla, kyllä meitä ehtii huomioimaan "sitten joskus".
Keskustelin ystäväpiirissä parisuhteen hoitamisesta ja eräs naisista kertoi parisuhdeleireistä-/viikonlopuista. Hyvä idea, mutta a) millä puolison saa sellaiselle? b) mitä hyötyä, kun toinen ei halua nähdä heikkouksiaan eikä parantaa tapojaan.
On kuin seinälle puhuisi, vaikka miten hienovaraisesti asian ilmaisisi ja toivoisi muutosta johonkin.
En oleta, että toinen muuttuisi äkkiä, mutta jos vuosia minä annan itsestäni toisen tarpeiden mukaisesti enkä koe koskaan saavani omaa tarveastiaani piripintaan, niin mitä muuta voi seurata kuin burnout perheen suhteen?
Hei Tuulaelisa!
☹️Minä olen myös joutunut työpaikkakiusaamisen uhriksi. Se ilmenee pahanpuhumisena ja torjumisena. Muutamat ihmiset näyttävät aika avoimesti etten ole hyväksytty. Se hämmentää ja masentaa hetkellisesti mielen. Olen omasta mielestäni hoitanut työni hyvin ja kohdellut muita hyvin. Alkuun ajattelin että onko vika minussa. Onneksi työ on väliaikainen, koska en uskoisi jaksavani pitkään huonossa ilmapiirissä. Onneksi töissä on myös muutama mukava ihminen, jotka kohtelevat ystävällisesti minua.
Hei Eppuliina!
Ajattelin tänään kirjoittaa ihan samasta asiasta, mistä ehdit ensin kirjoittamaan. Olen kokenut kaksi kertaa ns. työuupumuksen ja kummallakin kerralla se on johtunut työpaikkakiusaamisesta. Sinun kohdallasi ei varmaan ole sitä, olet vaan joutunut tekään enemmän kuin sinulla on ollut voimia. Tämä sairaushan on tunnollisten ja hyvien työntekijöiden kohtalo usein. Emme osaa pitää puoliamme ja teemme enemmän kuin kukaan voi meiltä vaatia. Ja sitten kun kuvioon vielä tulee perisuomalainen piirre, kateus, niin muuta ei tarvita. Ollaan kateellisia kun toinen osaa tehdä asiat paremmin, on ehkä pidetty henkilö sosiaalisten taitojensa vuoksi ja eihän tälläistä henkilöä voida hyväksyä. Työyhteisössä pitää olla neutraali, ei korostaa itseään, ei tuoda julki omia vahvuuksiaan.....koska silloin olet UHKA! Mutta usein tämä henkilö on myös vaatimaton ja ei uskalla pitää puoliaan... helposti nitistettävissä. Mutta se kiusaaminen tapahtuu niin salakavalasti, että kukaan muut kuin hän, johon se kohdistuu ei huomaa tilanteessa omituista. Lopulta alkaa itsekkin miettimään, olenko jotenkin vainoharhainen vai herkkänahkainen. Mutta kun kiusaamista vaan jatkuu niin lopulta fyysinen kunto pettää. Tulee flunssia ja ns. oikeita sairauksi, joiden vuoksi on helppo jäädä kotiin. Mutta sielläkään et ole varmasti turvassa kiusaajiltasi. Kotiin soitellaan, muistutellaan töistä tai pahimmassa tapauksessa tullaan tarkistamaan oletko varmasti oikeasti sairas. Lopulta ei ole muuta tietä kuin hakea ammattiapua mielenterveystoimistosta. Mutta silloin olet jo oikealla tiellä.
Minun tilanteessani on nyt sellainen vaihe, että olen ollut kohta puolitoistakuukautta sairaslomalla ja nyt minulle on valittu sijainen. Olen töissä yhdistyksessä ja lähin esimieheni on hallituksen puheenjohtaja. Tein omasta mielestäni hyvin työni ja puoleen vuoteen en kuullutkaan muuta kuin kiitosta. Mutta sitten kun muutkin tahot alkoivat huomata
Onpa tuttua, olen itsekin yrittäjän vaimo ja meillä on kaksi lasta. yrityksemme on saneerauksessa ja tilanne on tukala. Mutta en voi sanoa että olisin väsynyt ollut siihen että tein pari lasta ihan peräkkäin ja se että kun lapset olivat pieniä perustimme yrityksen. Elämä kuljettaa ja aallokko välillä riehuu. Kiitän miestäni, muistan aikaa kuna lapset olivat pieniä, olin tulinen ja pippurinen joskus, väsymyksestä. Mutta hän otti vapaata, sijainen paikkasi firmassa, ja mies oli kotosalla. Antoi minun nukkua, ja hoiti lapset ja koirat (kaksi koiraa). Näillä eväillä on menty. Lisäksi se että tulin työpaikkakiusatuksi (vieraan työssä ollessa) pelkän kateuden takia, ja siitä että olin kenties osaavampi kuin muutama muu. Mutta otin lopputilin itse ja jäin kotiäidiksi. Kotosalla tein firman hommia, hoidin lapset ja kodin ja koirat. Pidän kodin hoitamisesta, se on tosiasia. Ja pidän siitäkin että voin tehdä firman asioita kotona. Mutta kaikella tarkoituksensa. Olen kuitenkin hieman vihaa täynnä, koska yrityksemme saneeraus johtuu täysin yhtiökumppanimme tekemistä salaisista puuhistaan. hän petti meidät ja teki todella törkeitä tekosia, varastelua, petosta, valehtelua. Mutta tilanteelle emme voi mitään, ja uskoamme emme menetä. Mutta sen sanon, että jos kotiasiat mättää, niin mikään ei onnistu. Näissä tilanteissa rakkaus ja luottamus toiseen punnnitaan. Kysynkin, rakastatko miestäsi enää ? Haluatko jakaa asioita hänen kanssaan ? haluatko olla tukemassa häntä ? Mikäli et halua, teillä lienee aikavaraus perheneuvojalle. Tosiasiassa ajattelin vielä niinkin, jotta ethän ole kateellinen miehellesi siitä, että hän saa olla pois kotoa ja on muualla päivät ? Joskus voi joku tällainen tehdä asiat vaikeiksi, teidän pitäisi puhua keskenänne ja tehdä asiat selviksi mitä kukakin haluaa.
Hei,
Täällä myös yrittäjän vaimo, ja teen yksin kaiken.
Huolehdin omat ja miehen lapset, siivoan, pyykkään, käyn kaupassa, teen ruuat yms. Lista on loputon. Kaikki asiat on minun vastuulla. Olen miehelle tästä sanonut mutta ei ole asioihin tullut muutosta. Olen ihan rättiväsynyt ja onneton. Itse opiskelen ja tässä keväällä valmistun.
Miettinyt eroakin.