Takana pitkä parisuhde jossa mies on tehnyt paljon töitä ja minä olen ollut vetovastuussa kodista ja perheestä. Paljon suunniteltiin yhteisiä juttuja ”sitku on enemmän yhteistä aikaa” hetkiin, mutta niitä ei tunnu koskaan tulevan. Lapset jo muuttaneet pois kotoa. Minulla olisi aikaa panostaa parisuhteeseen ja yhteisiin juttuihin, mutta nyt mies on alkanut opiskelemaan työn ohella eikä aikaa löydyy enää senkään vertaa yhteisiin hetkiin. Opiskelu kestää neljä vuotta ja mietin, että mahtaako sen jälkeen tulla taas joku uusi asia joka taas menee yhteisen ajan edelle. Jaksanko viisikymppisenä odotella ja sitten taas pettyä jos sitä yhteistä aikaa ei taaskaan tule. Suhteessamme muutenkin paljon epäluottamusta kun mies lupailee kaikenlaista, mutta kiireiltään ei sitten ehdi/muista niitä hoitaa. Nyt retkeilen ja teen niitä suunniteltuja juttuja yksin ja tuntuu että olemme ajautuneet suhteessa valovuosien päähän toisistamme jossa molemmat vaan elävät omaa elämää. Onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten niiden kanssa etenitte?
Ei ole vastaavasta kokemusta... mutta haluaako mies elää sitten "vain" omaa elämää? Kuulostaa siltä, ettei teidän tarpeet kohtaa. Onko teillä yhteisiä mielenkiinnon kohteita, onko yhteistä sitoutumista tai halua johonkin yhteiseen projektiin tai yhteiseen aikaan? Jos vain toisella osapuolella on kiinnostus tuota kohtaan niin ei teidän tarpeet kohtaa. Eihän sitä yksin kukaan pysty olemaan parisuhteessa tai sitoutunut johonkin asiaan. Toisella pitäisi olla tähän halukkuutta myös.
Varmaan avoin keskustelu tarpeista, toiveista ja tulevaisuudesta voisi olla hyvä.