Olen havainnut samaa "tuppisuumaisuutta" parissa seurustelukumppaneistani. Yksi ei kahden vuoden aikana puhunut ikinä mistään "vakavasti" ja lopulta paljastui, että hänelle oli tapahtunut kamalia asioita lapsuudessa, joten taustalla saattaa olla myös joku lapsuuden trauma. Siihen se suhde sitten kaatuikin kun asian paljastuttuakaan ei suostunut asioitaan selvittelemään, ilmeisesti selvisi paremmin kieltämällä koko asian, mihin itse en kyllä kykene.

Mutta tällä hetkellä olen suhteessa miehen kanssa, joka erimielisyyden tullessa tukkii suunsa ja alkaa mököttää, ja luulen, että hän vain on oppinut tällaisen toimintamallin omassa lapsuudessaan. Myöhemmin hän kyllä yleensä onneksi on valmis keskustelemaan asiasta, kun on vähän rauhoittunut.

Sanoit että näette harvoin, niin ehkä miesystäväsi ajattelee ettei halua "tuhlata" yhteistä aikaanne asioiden selvittelyyn, tai ehkä hän ajattelee sen enemmänkin riitelynä. Itse olen havainnut, että jos joku asia vaivaa (ei siis mikään kauhean vakava) niin se selviää helpoiten tekstiviestillä, ei tule sanottua sitten helposti asioita mitä ei tarkota. Varsinkin kun molemmat on vähän sellaista räjähtävää tyyppiä. 😀 Mutta jos itse koet tarpeelliseksi juuri kasvotusten hoitaa tällaiset asiat niin suosittelen ihan suoraan sanomaan miesystävällesi miten paljon asia sinua vaivaa (jos et ole vielä sanonut), ja miten tärkeää sinulle olisi, että pystyisitte puhumaan, tai jos tilanne sitä vaatii niin ehdota vaikka pariterapiaa. Jos tämä ei auta niin sinun pitää itse punnita kuinka tärkeää tällainen kommunikointi on sinun mielestäsi ja tehdä päätöksesi siltä pohjalta. 🙂

Meillä meneillään tilanne ettei nyt voi mistään puhua. Jos kyselen ja yritän saada keskustelua, niin se on kuulustelua ja kun kerron tunteistani niin vastaus on ettei hän voi muuksi muuttua. Ahsistaa kun ei toisesta saa mitään irti. Ehkä oma verbaalinen lahjakkuus on koettu uhkana. Jos jollakin on konkreettisia vinkkejä, niin ilolla otetaan vastaan. (ja taustalla pitäisi saada selvitettyä onko parisuheellamme tulevaisuutta kun mies on kuukausi sitten tunnustanut pitkäaikaisen suhteen)

Mikä näitä joitakain ihmisiä vaivaa. Olen joskus sanonut puolileikilläni, että tämä käytös on tyypillistä insinööreile ja toisaalta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Sori vain kaikki insinöörit, jotka eivät tähän tuppisuujoukkoon kuuluisikaan.

Kiitos viesteistänne!

Vonkuja, myös minun miesystävälläni on joltisestikin traumoja. Niin, kovin monellahan se on näin. Hän ei kuitenkaan ole siitä koskaan mitään puhunut minulle. Ohimennen joskus vain sain kuulla hänen asiastaan.

Joskus tuntuu pahalle, kun se uskoutuminen on niin vähäistä, mutta eihän siitä voi asianomaista syyttää tms. Jokainen valitsee kenelle uskoutuu, josko ollenkaan.

Itse en kuitenkaan mielestäni ole epäluotettava. Puhun kyllä ystävälleni ylimalkaisesti miesasioista ja joskus vähän enemmänkin, mutta en koskaan puhuisi niin henkilökohtaisista asioista kenellekään toiselle.

Miesystäväni kohdalla puhumattomuudessa on kyse luultavasti monesta tekijästä. Yksi on varmasti tuo, ettei hän jaksa vääntää asioita sinä aikana, kun ollaan yhdessä. On helpompi viettää seesteistä oloa. Tuo käytös on varmasti myös toimintamalli.

Tuollaisella vaikenemisella pystyy hallitsemaan toista melko voimakkaasti. Joskus myös itse mietin, mistä voin puhua ja mistä en. (sinällään varmaan ihan normi, mutta liiallinen moinen ei) Ehkä kuitenkin liiallisesti pelkään toisen reaktioita, juuri tuota kimmastumista ja puhumattomuutta. Ei vaan jotenkin jaksaisi sitäkään.

En tiedä, onko se hänelläkin niin. Oma paha vikani on alkaa heti innokkaasti puhumaan, kun hän joskus puhuukin. Pitäisi enemmän osata kuunnella niissä tilanteissa. On vain niin harvinaista, kun hän puhuu(siis tunneasioista ja tästä suhteesta), että miltei pillastun, enkä usko korviani

😝

Tekstiviestein kommunikointi ei meillä käy. Hän ei kommentoi mitään suhteeseen liittyviä viestejä. Tietyllä tavalla sen ymmärränkin. Itse koen myös tekstiviestittelyn "vaarallisena", koska siinä on tilaisuus todelliselle väärinymmärrykselle, kun ei tiedä äänensävyä. Hymiöt eivät aina lähellekään riitä niitä kertomaan.

Hän kyllä osaa siis puhua ja keskustella, eikä ole ujo.

Tunneasioista hänen on sitten selvästi paljon vaikeampi puhua. Tosin minulla on vahva epäily, että hän sitäkin tekee ystäviensä kanssa, mikä olisi tietysti tosi hieno homma.

Olen huomannut hänessä sitten tietynlaista kovuutta ja samalla äärimmäistä herkkyyttä. Tuo kovuus on negatiivista minun näkökulmastani. Ehkä hän vain suojelee itseään niin.

Varmastikin tuossa on herkässä myös syyllistyminen ja kuulustelluksi tulemisen kokemus.

Olen harmissani tästä, koska tiedän, miten paljon helpompaa on, kun sanotaan asiat suoraan ja eletään tunteella. En halua suhdetta, jossa toinen on usein täysin muurin takana ja käyttäytyy, kuin olisin joku asiakas hänelle. Haluan, että minulle puretaan tunnetiloja ja jaetaan ilot ja surut kanssani. Arvostan kyllä sitä, ettei toinen kaada päälleni liikaa omia murheitaan. Itsekin pyrin olemaan siinä mielessä vastuullinen. On asioita, joita voi hoitaa itsekseen ja pitää omana tietonaan. Se on kuitenkin eri asia, kuin joidenkin tärkeiden asioiden jakaminen ja niistä keskusteleminen.

Voi, toivon kovasti että tähän viestiketjuun tulisi paljon vastauksia! Itse siis elän myös miehen kanssa, joka ei kertakaikkiaan osaa puhua ristiriidoista. Me tosin kyllä näemme usein, mikä ahdistaa ilmapiiriä vielä enemmän.

En osaa antaa neuvoa, kertoa vain että täällä on toinenkin samassa tilanteessa!

Täältä löytyy aina kohtalotovereita, ihmeellistä.
Olen miettinyt ihan samaa, että miksi jotkut ovat niin sulkeutuneita, etteivät puhu tunteistaan, läheisessäkään suhteessa. Kysyn suoraan että olenko rakas tms. (huumorilla höystettynä)muttei hän sano itse oma-aloitteisesti ja se on alkanut pelottamaan, vaikka olen itselleni tolkuttanut sitä, että parempi tasanen hiljainen oleminen kuin avosuinen hölötys kaikesta ja sitten se loppuu kun sanat loppuu.
Arvostan, rakastan hiljaisuutta muutenkin elämässä, en viihtyisi jatkuvassa hulinassa tai tunteiden pyörityksessä, sekin rasittaa.
Ja rakastan suunnattomasti hiljaisia kävelyretkiä luontoon jossa ei muuta kuin kävellään tms., kun saa vain aistia toisen ihmisen läsnäolon.
Mieleeni tulee välillä kaikenlaisia "ongelmia" joita haluaisin selvittää ja puhua, muttei toinen halua, ei ainakaan sillä tavalla kuin minä ne esitän. Olenkin miettinyt onko minussa se mitä pitäisi muuttaa? Äänensävy? Eleet? Liika puheen tulva?
Tänä aamuna viimeksi mietin peloissani, että olenko minä tyhmä ja en vain huomaa ettei minua rakasteta enkä ole ihana vaan olen tarvittu, välttämätön, sopiva...
Kun mieli alkaa noita kepposia tekemään, sanon itselleni että hän rakastaa minua muttei ehkä osaa sitä sanoa ja näyttää niinkuin jotkut osaavat. Ei kaikilla ole tunne-elämä niin vilkas ja vireä kuin joillakin on.
Mutta mitä tehdä jos alkaa itse kaipaamaan liiaksi jotain muuta kuin mitä on?
kuinka kauan voi itseään pettää manipuloimalla päänsä ja mielensä tyytymään vähään ja niukkaan? Vai voiko ihan oikeasti keksiä jotain mistä saisi itselleen sitä mielenvirikettä keskusteluista kun ei se pari siihen kykene? Kun kaikki on muutoin hyvin. Varmasti löytyy jokin keino mihin voi purkaa sen liian puhumisen tarpeen, tai voinko muuttua?

salainen55, ei kuulosta lainkaan sille, että kyse olisi liiallisesta puhumisen tarpeesta kohdallasi.

Kyllä parisuhteessa tulee usein esille asioita, joista on hyvä puhua. Onhan jo päivittäisten tekemisien ja menemisien kannalta tärkeää kommunikoida, että asiat sujuvat ja vältytään turhilta pettymisiltä.

Miksei sitten voitaisi yhtälailla puhua asioista, jotka vaikuttavat tunteisiin, tai itse tunteista? Tietysti tunteet ovat niin osa itseä ja niihin vaikuttamalla voi toista ihmista satuttaa, tai ehkä oikeammin, että toinen ihminen voi vaikuttua niin, että tuntee itsessään tuskaa. Ja tuskahan on se, jota kukaan ei vapaaehtoisesti halua tuntea.

Niinkuin itse olen huomannut, kyllä minun miesystäväni osaa puhua, jutella ja käyttää hyvinkin ilmeikästä kieltä. En usko, ettei hän osaisi pukea tunteitaan sanoiksi. Saattaahan tietysti olla, että hän ei ole koskaan oppinut niin tekemään, vaikka osaakin puhua ja keskustella kaikenlaisesta muusta.

Mietin siis, onko kyse siitä, ettei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, vai, ettei halua niin tehdä toisen edessä. Vaikea rasti. Päätyisin kuitenkin tuohon jälkimmäiseen ja siihen liittyen haavoittumisen pelkoon.

Joskus kysyin häneltä, että onko meillä jotain puhuttavaa. Hän vastasi vain nopeasti, ettei hänellä ainakaan ja jatkoi siihen, että "no minulla nyt ei koskaan mitään sanottavaa olekaan." Se oli kummallinen tilanne. Kuitenkin puhuimme sen jälkeen jostakin asiasta, mikä selvästi rentoutti tilannetta.

Hän ei myöskään helli sanoilla. Minusta se olisi myös yksi tärkeä hellimisen muoto. Itsekin toisinaan mietin, tykkääkö hän minusta todella, vai onko vain joidenkin kummallisten syiden vuoksi kanssani. Kun ei toinen sano mitään, ei oikein voi tietää mitään. Tietysti koskettaminen kertoo jotain, mutta ei lähellekään kaikkea. Kyllä joskus olisi mukava kuulla joku positiivinen sana itsestä.

En minäkään odota mitään ylitsepursuavaa ihannointia, se olisi ällöttävää ja valheellisen oloista. Myöskin tykkään siitä, että asiat voi sanoa monella tapaa, joskus niin, että ymmärtää mutkan kautta, mitä hän tarkoitti.

Sitten on vielä tämä yksi puoli, että toiset eivät vain jaksa "vääntää" asioista. Onhan se niin, että mitäs sitä turhia puhumaan monia kertoja samasta....ja kuitenkin, kyllä minusta on tärkeää kuulla ja koen myös, että haluan sanoa toiselle melko usein, että rakastan häntä. Tosin on eri asia ilmaista tunteitaan, kuin keskustella jostakin asiasta, mikä ehkä vaatisi molemmilta kompromissia. Mutta yhtälailla, kun haluaa koskettaa, haluaa myös sanoa. Kaikilla ei sitten varmaan ole koskettamisen halu tai sanomisen halukaan yhtä suuri, kuin toisilla. Kuinka paljon tässä sitten on syyllistymisen pelkoa tai näkyväksi tulemisen pelkoa, tai sitä, ettei ole hyväksytty omana itsenään, on yksi kysymys. Jollakin lailla aavistelen omasta tilanteestani, että siinä taitaa tuota olla paljonkin.

Itse kuitenkin ihmettelee, että eikö silloin, kun rakastaa toista ja haluaa olla lähellä, juuri tule tuo koskettamisen ja sanomisen halu? Kyllähän toki minäkin rakastan joskus vain olla samassa huoneessa toisen kanssa. Toisinaan sekin riittää ja toisinaan tietysti tarvitsee ihan kertakaikkista etäisyyttä.

Kun näitä mielessään järkeilee ja miettii, nousee kysymys, mitä voi itse tehdä sen hyväksi, että toinen esim. uskaltaa avautua. Ainut taitaa olla sellainen vapaan ilmapiirin luominen. Puhumaan pakottamalla ei ainakaan mitään muuta saa koskaan aikaiseksi, kuin pahaa oloa ja mökötyksiä.

Tosiasia vain on se, että jos suhteessa ei ole vapaata ilmapiiriä puhua kaikkea, mistä mieli tekee(huomioonottaen vastuunsa)niin ei se suhde kyllä kovin hyvin toimi. Tämä on tietysti molempii suuntiin. Itse esim. olen kokenut, ettei oikein voi kaikesta puhua. Olisi kiva vielä lisää kuulla muidenkin ajatuksia tästä aiheesta.